Wille ja kysymyksenasettelun johdattamisen taito

Wille Rydmania harmittaa.

Ensin Willeä harmitti jokunen päivä sitten se, ettei natseja kohdella tiedotusvälineissä reilusti.

screen-shot-2016-09-26-at-17-21-36Jos tätä arvoitusta yrittää tulkita niin Wille ilmeisesti yrittää sanoa, että ”turvapaikanhakija”, ”maahanmuuttaja” tai ”muslimi” ovat natsin kanssa rinnasteisia ryhmiä ja näitä pitäisi käsitellä julkisuudessa samalla tavalla.

Tämä on tietenkin käsittämättömän typerä vertaus. ”Maahanmuuttajien” sijaan kansallissosialistisen Suomen vastarintaliikkeen kanssa rinnastuvat ryhmä voisi olla esimerkiksi ISIS, joka on samalla tavalla väkivallan ja terrorin avulla ihmisoikeuksia polkevan diktatuurin perustamiseen pyrkiviä ääriryhmä. Suuri osa Suomeen ja Eurooppaan tulleista turvapaikanhakijoista on lähtenyt kotiseuduiltaan pakoon nimenomaan tällaisten ryhmien vainoa ja väkivaltaa.  Willen ei onneksi tarvinnut olla harmissaan yksin, samaan analyyttisen ajattelun lokakaivoon ehätti tunkemaan myös Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen.

Tänään Willeä ryhtyi sitten harmittamaan se, että 15000 ihmistä Helsingissä lauantaina kokoontui osoittamaan mieltään rasismia ja poliittista väkivaltaa vastaan. Suomen vastarintaliikkeen jäsenen Asema-aukiolla tekemä raaka poliittisin motiivein tehty pahoinpitely kun:

valjastettiin kuitenkin nopeasti osaksi poliittista kampanjaa, jossa tapauksen todellinen luonne oli sivuseikka ja valtakunnan hallitukseen kohdistuva hyökkäys pääasia.

Ottaen huomioon, että monet valtakunnan hallituksen ministereistä ja hallituspuolueiden kansanedustajista osallistuivat mielenosoitukseen, tämä tuntuu perin erikoiselta tulkinnalta. Ehkä Willen pitäisi keskustalla tästä mielenosoitukseen osallistuneiden puoluetovereidensa sisäministeri Paula Risikon, valtiovarainministeri Petteri Orpon tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen kanssa.

Harmitus ei kuitenkaan jäänyt vain tähän. Lisäksi Willen mielestä:

Käynnistetyssä mediamylläkässä SVL-natsit ovat todellisuudessa pelkkä keppihevonen ja hyökkäyksen varsinaisena maalina maahanmuuttopolitiikan tiukennukset. Kun järkiargumentit puoltavat tiukennuksia, pyritään keskustelu palauttamaan perinteiseen rasismidiskurssiin, jossa kaikkiin maahanmuuton kiristyksiin tahdotaan lyödä rasismin tai jopa natsismin leima.

Eräs politiikan perustotuuksia on, että julkisen keskustelun voittaa se, joka onnistuu johdattamaan kysymyksenasettelun itselleen suotuisaksi.

Kysymyksenasettelun voi poliittisessa keskustelussa johdattamaan itselleen suotuisaksi esimerkiksi niin, että julistaa oman näkemyksensä perustuvan ”järkiargumentteihin” ja kaikkien erimielisten olevan kiiluvasilmäisiä rasismikortinheiluttajia.

Willen mielestä tällaisia rasismikirveenheiluttajia ovat ilmeisesti esimerkiksi Amnesty Internationalin Suomen osasto, Suomen Pakolaisapu, Pakolaisneuvonta, Suomen Punainen Risti, Suomen UNICEF, Plan, Kirkon Ulkomaanapu, Lastensuojelun Keskusliitto, Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Marttaliitto, SOS-Lapsikylä, Ensi- ja turvakotien liitto, Trasek ry, Suomen Mielenterveysseura ry, Seta ry ja Naisasialiitto Unioni – jotka kaikki ovat kritisoineet hallituksen tekemiä perheenyhdistämisen ehtojen tiukennuksia lyhytnäköisinä, koska tehdyt muutokset vaikeuttavat kotoutumista merkittävästi ja johtavat todennäköisesti siihen, että ”kotoutumista edistävät toimenpiteet ja siihen laitetut resurssit uhkaavat valua hukkaan, jos kaikki energia menee jatkuvaan huolehtimiseen perheen turvallisuudesta”.

Willeä kismitti vielä erityisesti se, että on keskusteltu siitä, pitäisikö verkossa tapahtuvaan vihakirjoitteluun puuttua –sekin kun kuitenkin on viime kädessä samojen rasistikorttia heiluttavien suvakkien syytä. Mitäs ovat luoneet ”lähiöiden monikulttuurisen arjen”.

Niin – itse asiassa nämä vihakirjoittelijat ovat usein juuri niitä, jotka päivittäisessä arjessaan joutuvat elämään köyhissä lähiöissä kaikkien maahanmuuton ikävien lieveilmiöiden keskellä. He ovat matalan tulotasonsa vuoksi vankeina lähiöiden monikulttuurisessa unelmassa. He eivät ehkä osaa kirjoituksissaan pukea ahdistustaan sanoiksi yhtä tyylikkään analyyttisesti kuin korkeammin koulutettu väki, mutta se ei muuta ahdistusta ja sen taustalla olevia ongelmia yhtään vähemmän todellisiksi.

On helppo ymmärtää, niin vastenmielistä se onkin, että Wille on valjastanut kuntavaalivankkuriensa vetäjiksi Lähi-idän pakolaiskriisin ja Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden monissa suomalaisissa herättämän pelon ja turvattomuuden. On vaikeampi ymmärtää sitä perinjuurin ylimielistä ja alentuvaa asennetta jolla Wille näitä ihmisiä yrittää itseään äänestämään kosiskella.

Rydmanin maailmassa lähiöt ovat täynnä ”monenkirjavista sosiaalisista ongelmista” kärsiviä ihmisiä, joiden on mahdotonta puhua omaan elämänpiiriinsä liittyvistä ongelmista ja ahdistuksista ilman että tekstit ”vilisevät kirjoitusvirheitä, kirosanoja ja muita alatyylisiä ilmaisuja”. Ja näiden plebeijien äänillä Wille yrittää ilmeisesti nyt polkuaan kaupunginvaltuustoon tasoittaa.

14364672_10154158923388292_530654803385291175_n
Etualalla rasismikorttia heiluttavat suvakit. Taustalla ”kansan syvät rivit”.

Viime lauantaina Helsingissä 15000 ihan tavallista ihmistä lähiöistä, kantakaupungista ja naapurikunnista kokoontui osoittamaan mieltään rasismia, muukalaisvihamielisyyttä ja poliittista väkivaltaa vastaan. Narikkatorilla ja Musiikkitalon liepeillä pidettyihin vastamielenosoituksiin osallistui yhteensä noin viisikymmentä henkeä.

Suurin osa ihmisistä ei siis ole Rydmanin kaltaisia itsehillintään ja sivistyneeseen keskusteluun kykenemättömiä vihan vallassa olevia ihmisraunioita. Ihmiset kykenevät keskustelemaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä haasteista, uhista, ongelmista ja ennen kaikkea niiden ratkaisuista rauhallisesti ja asiakeskeisesti jos heille tarjotaan siihen mahdollisuus ja tila. Niin kauan kun pieni mutta äänekäs rasistista öyhötystä ylläpitävä nettiaktivistijoukko hiljentää kaikki rauhalliset ja maltilliset äänet tätä tilaa ei ole.

Myös siitä syystä on vihellettävä peli poikki.

Hyvinvointiyhteiskunnan viholliset

Viime kuukausina Kokoomuksen Ken-nukkeosasto on ylläpitänyt kovaa blogirumputulta hyvinvointivaltion puolustajien poteroihin. Kokoomusnuorten entisen puheenjohtaja Wille Rydmanin mukaan nykyinen yhteiskuntasuunnittelu on saanut ihmisten luontaisen auttamisenhalun vähenemään ja vähentänyt ihmisten omaa vastuuta omista päätöksistään.

Ehkä tässä on selitys myös sille, miksi syrjäytymisestä on tullut keskeinen ongelma juuri korkean verotuksen ja laajan sosiaalivaltion maissa…Ei sysätä vastuutamme lähimmäisestä poliitikoille ja ”yhteiskunnallisille ratkaisuille”, vaan autetaan ja tuetaan kukin osaltamme ihmisiä lähellämme ja vähän kauempanakin.

Nykyinen puheenjohtaja Antti Hakkanen jatkoi:

Ensimmäisen muutoksen pitäisi tapahtua poliitikkojen suunnalta. Meidän pitäisi tunnustaa, että julkinen valta ja viranomaiskoneisto eivät kykene ratkaisemaan perin pohjin esimerkiksi Hyvinkään tapahtumiin liittyvää monimutkaisten ilmiöiden kokonaisuutta, vaan siihen tarvitaan perheiden, lähiyhteisöjen, yksilöiden ja ylipäätään kansalaisyhteiskunnan ryhdistäytymistä ja vastuullistamista.

Ja viimeisenä Henri Heikkinen kiteytti näkemyksensä hyvinvointivaltiosta seuraavasti:

Lama, köyhyys, vanhempien päihdeongelmat ja tuloerot ovat kuulemma nuorison syrjäytymisen syitä. Tämän vuoksi esimerkiksi vihreät nuoret vaativat muun muassa ”matalan kynnyksen päihde- ja mielenterveyspalveluja ja kouluihin lisää terveydenhoitajia, kuraattoreita, psykologeja ja erityisopettajia”. Samankaltaisia ovat myös muun vasemmiston vinkit.

Paskaa.

Heikkinen kertoi myös miten ”Hyvinvointivaltio syrjäyttää sinutkin!”, tarjosi ratkaisuksi nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kumoamista ja sen korvaamista ”jonkinlaisella hajautetulla mallilla” sekä työmarkkinoiden vapauttamista irtisanomissuojaa heikentämällä.

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole aiheuttanut yhteiskunnan ongelmia vaan se on rakennettu korjaamaan niitä. Yhteiskunnissa, joissa ei ole pohjoismaisen sosiaaliturvaverkon kaltaista järjestelmää ei ole syrjäytyneitä. Niissä on aliravittuja, sairaita, ihmiskaupan uhreja, lapsityövoimaa, prostituutiota ja rikollisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta on oman menestyksensä uhri – sen arvosteleminen passivoivaksi ja syrjäyttäväksi on helppoa jos ei ole tietoinen tai tahallisesti unohtaa, millainen yhteiskunta oli ennen sen luomista.

Huutolaislapset oppivat tärkeitä asioita vapaiden markkinoiden näkymättömästä kädestä vaivaishuutokaupoissa ja työelämästä isäntäperheidensä ilmaisena lapsityövoimana. Lapset oppivat myös kantamaan henkilökohtaista vastuuta omasta myydyksitulemisestaan.

Vaikka nykyisen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia ryhdyttiin varsinaisesti muuraamaan 1950-luvulla, keskeinen ajattelumallin muutos tapahtui jo 1900-luvun alussa. Tätä ennen sosiaalihuolto oli ollut vaivaishoitoa, joka keskittyi vaivaistalojen perustamiseen ja ”työtävieroksuvien” työkykyisten köyhien kovisteluun työlaitoksissa. Köyhyyden syyt katsottiin viime kädessä olevan yksilöissä itsessään.

Lukumäärältään suurin sosiaalisen tuen muoto oli elätehoito, jossa maalaistalo otti huollettavakseen vanhuksia tai lapsia kunnan maksamaa korvausta vastaan. Koska kunnat halusivat minimoida huoltokustannukset, päädyttiin vaivaishuutokauppajärjestelmään, jossa pienimmän kotiavustuksen huutanut sai huutolaisen huollettavakseen. Huutokaupan voittaja yritti usein täydentää pientä avustusta huutolaisilta vaaditun työpanoksen muodossa – käytännössä kyseessä oli siis pahimmillaan eräänlainen lapsiorjakaupan muoto.

Henkilökohtaisen vastuun ja työn korostaminen, yksilötason ratkaisuihin keskittyminen ja yhteiskunnan roolin minimoiminen – vaivaishoitomallin keskeiset arvot muistuttavat ihan niitä samoja periaatteita, joita kokoomusnuoret yrittävät markkinoida uutena ja tuoreena vuonna 2010.

1900-luvun alusta noussut uusi sosiaalipoliittinen ajattelu siirtyi yhdestä monoliittisesta yhteiskunnan rasitteena olevien vaivaisten joukosta kohti näkemystä erilaisista tukea tarvitsevista erillisistä ryhmistä. Tällaisia ryhmiä olivat esimerkiksi lapset, vanhukset ja sairaat. Samalla tunnistettiin se, että ryhmien köyhyyden takana oli erilaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja rakenteita. Uuden ajattelun möytä vanhan vaivaishoidon syrjäytti ensin köyhäinhoito ja lopulta 1950-luvulla siirryttiin sosiaalihuoltoon, joka mahdollisti myös ennaltaehkäisevän avun antamisen.

Kokoomusnuorten hyvinvointivaltion tuhoamishankkeessa keskitytään yksilön vastuun korostamiseen ja yksilötason ongelmien tunnistamiseen ja siinä liittyy vähän konkreettisia poliittisia ehdotuksia. Heikkinen kuitenkin tarjoaa lääkkeeksi syrjäytymiseen seuraavaa:

Molemmat syrjäytymisen keskeisistä syistä ovat helposti hoidettavissa, mikäli poliittista tahtoa vain löytyy. Työllisyys lähtee nousuun taloutta vapauttamalla, verotusta laskemalla, työllistämistä (ja irtisanomista) helpottamalla, sekä työehtosopimusten yleissitovuuden poistolla.

Verotusta on jo laskettu parikymmentä vuotta – ilmeisesti huonoin tuloksin, koska syrjäytyneitä on edelleen. Työllistämisen ja irtisanomisen helpottamista sekä yleissitovuuden poistoakin on kokeiltu Yhdysvalloissa. Reilussa kahdessakymmenessä osavaltiossa on voimassa ”Right-to-work law”, joka rajoittaa oleellisesti ammattiyhdistysten vaikutusvaltaa ja siten on ”vapauttanut taloutta” ja tehnyt muun muassa irtisanomisesta helpompaa. Right-to-work -osavaltioissa lain seurauksena työntekijöillä on keskimäärin 3,2 % pienemmät ansiot, sairasvakuutuksien taso on 2,6 % matalampi, eläkkeet 4,8 % pienemmät ja työttömyyskin alempi – peräti 0,6 %.

Kokoomusnuorten kaltaisien laissezfaire talousliberaalien poliitikkojen kirjoituksia lukiessa tulee vääjäämättä mieleen kysymys siitä, miksi ihmiset jotka selkeästi ilmoittavat, etteivät usko yhteiskunnalisten ongelmien poliittisiin ja yhteiskunnallisiin ratkaisuihin ovat ylipäätään lähteneet mukaan politiikkaan? Jos ongelmiin ei pidä etsiä ”yhteiskunnallisia ratkaisuja” vaan tukeutua yhteisvastuuseen ja vertaistukeen, miksi Rydman, Hakkanen ja Henrinen ovat valinneet vaikuttamisen välineekseen politiikan, eikä esimerkiksi vapaaehtoistoimintaa kansalaisjärjestöissä? Nykyinen hyvinvointiyhteiskunta ei ole systemaattisen poliittisen ohjelmatyön tulos vaan se on syntynyt kerros kerrokselta vastauksena erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja sosio-ekonomista epätasa-arvoa ylläpitäviin rakenteisiin. Toisin kuin kokoomusnuoriso ajattelee, ratkaisu syrjäytymiseenkin on löydettävissä hyvinvointiyhteiskuntaa kehittämällä – ei se purkamalla. Kuntavaaleissa äänestäjät ottavat osaltaan myös kantaa siihen, palataanko vaivaishoidon tulevaisuuteen vai mennäänkö rohkeasti eteenpäin. Vaikka sitten kohti perustuloa.