Miksi etuoikeudesta puhuminen on vaikeaa?

Modernissa rasismiin ja sukupuolten tasa-arvoon ja muuhun yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvässä keskustelussa käytetään usein ”etuoikeuden” (eng. privilege) käsitettä. Termi ilmaantui akateemiseen tutkimukseen 80-luvulta alkaen kun tieteilijät pyrkivät laajentamaan sosiaalisen epätasa-arvon tutkimusta aikaisemmin vain selkeään syrjintään keskittyneestä perspektiivistä. Tässä yhteydessä etuoikeudella tarkoitetaan monista eri tekijöistä kuten sukupuolesta, etnisestä alkuperästä, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosioekonomisesta asemasta ja muista seikoista riippuvaa asemaa yhteiskunnassa, jota erityisesti etuoikeudesta nauttivien on usein sen moniulotteisen luonteen vuoksi vaikea havaita.  Peggy McIntosh kuvaili kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Backpack valkoiseen ihonväriin liittyvää etuoikeutta seuraavasti:

White privilege is like an invisible weightless backpack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools and blank checks.

 

Suomalaisessa keskustelussa, liittyi se sitten ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen ilmiöön, päädytään kuitenkin valitettavan usein asetelmaan, jossa näiden erilaisten etuoikeuksien olemassaolo kyseenalaistetaan tai kiistetään.  Tämän kritiikin voi hieman yksinkertaistaen ja kärjistäen tiivistää seuraavaan ajatukseen: koska kaikilla valkoihoisilla heteromiehillä ei mene taloudellisesti tai muilla tavoin hyvin, ei valkoiset heteromiehet ole myöskään etuoikeutettuja. Etuoikeus yksinkertaistetaan janaksi, jossa jokainen yksilö asettuu johonkin kohtaan +∞ ja  -∞ välille, ja koska kunkin vertaisryhmän edustajia löytyy eri kohdista tätä janaa, ei ryhmän silloin voi katsoa olevan etuoikeutetussa asemassa. Tämän jälkeen usein päädytään vielä enemmän hakoteille ja todetaan, että koko etuoikeuden käsite on vain tehty syyllistämään miehiä tai valkoihoisia tai valkoihoisia miehiä tai mitä ryhmää nyt sattuu edustamaankaan.

Etuoikeus, kuten se sosiologisessa kontekstissa ymmärretään, ei kuitenkaan ole yhden vaan useamman muuttujan tulos. Sosioekonomisesti ei-etuoikeutetussa asemassa oleva työtön mielenterveyskuntoutuja voi edelleen olla miehisyytensä tai valkoisen ihonvärinsä vuoksi etuoikeutettu ja toisaalta professorina työskentelevä varakas afrikkalainen maahanmuuttaja ihonvärinsä vuoksi ei-etuoikeutettu. Kaikki nämä etuoikeudet ovat todellisia ja havaittavissa, vaikkakin eri tavoin. Jotkut etuoikeudet on yksilötasoisia ja sosio-ekonimisia, toiset liittyvät rodullistamiseen tai johonkin muuhun syntyperäiseen seikkaan. Valkoisten miehisen etuoikeuden olemassaolo ei siis tarkoita, että kaikilla valkoisilla miehillä olisi kaikki asiat hyvin.

 

 

 

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan lähtökohta ja perusperiaate on alusta alkaen ollut se, että erilaisia yhteiskunnallisia etuoikeuksia on pyritty tasaamaan ja luomaan kaikille yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Alun perin toimenpiteet olivat hyvin konkreettisia tasa-arvon esteiden poistamisia: naisten holhouksenalaisuus poistettiin, äänioikeudesta tuli yleinen ja yhtenäinen ja naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhtäläiseen vanhemmuuteen. Myöhemmin maksuton koulutus ja peruskoulujärjestelmä ovat tasanneet väestön sosioekonomisia eroja ja kiihdyttänyt luokkakiertoa. Viimeisten vuosikymmenten aikana erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa on parannettu ja oikeuksia laajennettu.

Tästä historiallisesta kontekstista johtuen ei ole yllättävää, että olemme lopulta aika hyviä tunnistamaan nimenomaan sosio-ekonomisia ja toisaalta ainakin yksiselitteisesti mitattavia sukupuoleen tai muuhun liittyviä etuoikeuksia kuten miesten ja naisten palkkaeroja tai sen, ettei naisia ole johtotehtävissä ole yhtä paljon kuin miehiä.

Ainakin toistaiseksi olemme huonompia havaitsemaan sellaisia hienovaraisempia ja vaikeammin mitattavia yhteiskunnallisia etuoikeuksia, jotka liittyvät esimerkiksi ”rotuun” tai sukupuoleen: miten arkipäivän rasismi vaikuttaa ihmisen psyykeen tai miten lasten sukupuolittaminen varhaislapsuudessa ja varhaiskasvatuksessa vaikuttaa asenteisiin ja käyttäytymiseen.

Vaikka se on vaikeaa, myös näistä etuoikeuden mekanismeista pitää oppia keskustelemaan ja havaitsemaan niitä nykyistä paremmin.  Valkoiseksi mieheksi syntyminen ei ole valinta eikä omaan etuoikeuteensa ole syyllinen. Silti se on olemassa ja pitäisi tiedostaa. Se vaatii että opimme hahmottamaan etuoikeuden ja sen puutteen nykyistä laajempana ilmiönä. Ja sen jälkeen siitä keskusteleminenkaan ei enää ole niin vaikeaa ja ajoittain turhauttavaa kuin nyt.

 

Taksit ja käsitteet hukassa

1540273_10152404571473292_5007731350511241661_oVuosia sitten olin illalla tulossa kaupungilta kotiin taksilla. Kerroin taksikuskille osoitteen ja keskityin kuuntelemaan jotain podcastia sen kummemmin kiinnittämättä huomiota mihin oltiin menossa. Kun taksi pysähtyi huomasin päätyneeni Maunulan Männikkötien sijaan Meilahden Mäntytielle. Asiaa selvitettiin hetki ja jatkettiin matkaa oikeaan osoitteeseen. Kokemuksen jälkeen olen aina kertonut takseille osoitteen ohella kaupunginosan ja samanlaisia sekaannuksia ei ole sen koommin sattunut. Vaikka kuski oli ilmeisesti suomea äidinkielenään puhuva ja kantasuomalaisen näköinen, tapahtuma ei saanut minua varsinaisesti epäilemään suomenkielisten tai kantasuomalaisten taksikuskien ammattitaitoa. 

Toisin kävi Kokoomuksen entiselle kansanedustajalle ja kaupunginvaltuutetulle Sirpa Asko-Seljavaaralle, joka kommentoi Facebook-sivuillaan Helsingin Sanomien artikkelia tummaihoisten helsinkiläisten taksikuskien kokemasta syrjinnästä seuraavasti:

Tänään uutisoi, että olemme rasistisia, kun emme hyväksy maahanmuuttajataustaisia taxikuskeja. Tästä ei ole kyse, vaan usein heidän ammattitaitonsa on vajaa.

Sen lisäksi, että pitkäaikainen kaupunginvaltuutettu osoittaa hämmentävän kehnoa kaupunkituntemusta (Kolmen sepän patsas sijaitsee Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmassa, ei oo vaikeeta), Sirpa Asko-Seljavaara samalla täydellisesti osoittaa mikä on tällä hetkellä suomalaisen rasismikeskustelun perusongelma – eli se, etteivät ihmiset ymmärrä mitä rasismi on ja miten se ilmenee.

Nimittäin. Silloin kun Ihmisen etnisen alkuperän tai ulkonäön perusteella (”musta taksikuski”) tehdään negatiivisia stereotypisointeja tai ennakko-oletuksia (”vajavainen ammattitaito”) ollaan nimen maan rasismin alueella. Ei ole mahdollista, kuten Asko-Sejavaara tekee, sanoa, ettei tällainen ennakkoluulo olisi rasistinen kun YK:n kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rasismilla tarkoitetaan nimenomaan:

kaikkea rotuun, ihonväriin, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta

Jos joku vielä epäilee Asko-Seljavaaran esittämän järkeilyn rasistisuutta voi mielessään ajatella seuraavan tilanteen: olisiko perusteltua yhden mahdollisesti epäpätevällä naislääkärillä käynnin jälkeen sanoa, ettei ole sovinisti mutta välttää naislääkäreitä koska näillä on usein vajavainen ammattitaito? 

Rasismin kääntöpuoli on valkoinen etuoikeus. Tässä se ilmenee niin, ettei kukaan kyseenalaistaisi kaikkien kantasuomalaisten taksikuskien ammattitaitoa kohdattuaan yhden epäpätevän kantasuomalaisen taksikuskin. Ulkonäöllisesti kantasuomalaisesta poikkeava sen sijaan pelkistetään vain etnisen ryhmänsä edustajaksi ja tämän perusteella tehdään johtopäätöksiä koko ryhmän ominaisuuksista. Tässä on yksi rasismin perusmekanismeista.

Meillä kaikilla on samanlaisia ennakkoluuloja. Suurin osa rasistisista asenteista ja ennakkokäsityksistä on nimenomaan tiedostamattomia ja tahattomia. Sirpa Asko-Seljavaaran rasistinen ennakkokäsitys ei tee Sirpa Asko-Seljavaarasta rasistia vaan vain ihan tavallisen ihmisen. Sirpa ei vain ymmärrä mitä rasismi on.

Mistä sitten tietää onko jokin ajatus rasistinen? Ihan yksinkertaisin lähtökohta, joka toimii 99 % tapauksista voisi vaikka olla tämä: joka kerta kun haluat aloittaa virkkeen sanoilla ”tämä ei ole rasismia, mutta” kannattaa jättää ajatus sanomatta ääneen. 

Närkästyin.

Eilinen tasa-arvoista avioliittolakia ajavan kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eteni vanhojen nuottien mukaan ilman suurempia yllätyksiä. Vastustajien mukaan oltiin viemässä lapselta oikeutta isään ja äitiin ja korostettiin ”lapsen etua”, Soini uhriutui, James Hirvisaari visioi  ”perinteisen avioliiton” kannattajien syrjinnällä ja Pentti Oinonen ja Mika Niikko olivat, noh, Pentti Oinonen ja Mika Niiko.  Velikullat vaikuttivat enemmän vuoden sketsihahmo -kilpailun hahmoilta kuin kansanedustajilta.

Tästä ei kukaan jaksa närkästyä.

Se mistä minä tänä aamuna närkästyin oli Ilta-Sanomien otsikko:

Jani Toivola närkästyneenä.
Jani Toivola närkästyneenä.

Peggy McIntoshin vuonna 1988 julkaisema kuuluisa essee White Priviledge: Unpacking the Invisible Knapsack listaa 50 erilaista tapaa, joilla Yhdysvalloissa valkoinen etuoikeus ilmenee. Yksi näistä tavoista on:

34. I can worry about racism without being seen as self-interested or self-seeking.

Mitä kertoo Ilta-Sanomien toimittajien mahdollisesti tiedostamattomista asenteista, että kun Jani Toivola piti lähetekeskustelun yhteydessä maltillisen ja asiallisen puheenvuoron yhtenä kansanedustajana muiden joukossa, se lehdessä raportoitiin ”närkästymisenä”?

Niin kauan kun jokainen seksuaalivähemmistöön kuuluva, nainen tai ei-kantasuomalainen joka puhuu tasa-arvosta tai heikommassa asemassa olevien ryhmien asemasta leimataan hienohelmaiseksi ammattiloukkaantujaksi,  on miesten, valkoisten tai heterojen etuoikeuksista puhuminen lähes mahdotonta.