Suu suppuun ja olkaa nyt perhana kiitollisia

Olen ollut lievästi hämmentynyt viikon aikana käydyn rasismikeskustelun sävystä. Iso osa ihan järkevinä ja tiedostavina pitämiäni ihmisiä on toistuvasti vastareaktiona Umayya Abu-Hannan kirjoitukseen esittäneet seuraavia argumentteja:

1) Metrossa huuteleva mummo ei voi olla totta. Suomalaiset mummot eivät huutele rasistisia herjoja lapsille. Umayya valehtelee. Olisi pitänyt vain suunsa kiinni.

2) Vaikka Umayyan kokemus olisikin totta, niin ei Suomi ole yhtään sen rasistisempi maa kuin mikään muukaan. Ei saa leimata tai syyllistää. Parempi olisi nyt kuulkaa pitää vain suu kiinni.

3) Kyllä kuulkaa muillekin kuin ei-kantasuomalaisilta näyttäville huudellaan kadulla vaikka mitä. Ei tuosta pitäisi mitään numeroa tehdä, ihme kitinää. Pitäisi vain suunsa kiinni.

Umayyan kuvailemat arkipäivän rasismin kokemukset eivät ole yksin Umayyan kokemuksia. Lähes kaikissa Suomessa tehdyissä rasismia käsittelevissä tutkimuksissa on noussut sama ilmiö esiin. Jopa muutamat ystäväni, joiden sukujuuret ovat Keski-Euroopasta ovat kertoneet lapsena ja nuorena kokemastaan rasistisesta nimittelystä.

Rasismin kvantitatiivinen mittaaminen on todella vaikeaa, koska se ilmenee eri maissa eri tavalla. Tilanne varmaan voisi olla paljon pahempikin. Suomen nykyinen ilmapiiri on kuitenkin rasismin suhteen selkeästi sallivampi kuin esimerkiksi Ruotsin, jossa useita Ruotsidemokraattien kansanedustajia on joutunut eroamaa rasismikohujen vuoksi. Suomessa sen sijaan rasistisista rikoksista tuomitut kansanedustajat ovat jatkaneet eduskunnassa. Ja vaikka Suomi olisi maailman kaikkein vähiten rasistinen maa, eikö sekin vähäinen rasismi ole edelleen ongelma? Eikö sille siitä huolimatta pitäisi tehdä jotain?

Ja kyllä, kantasuomalaisillekin haistatellaan ja huudellaan joskus kadulla. Tilanne on kuitenkin ihan toisenlainen kuin rasistisen huutelun kohteeksi joutuneella. Hullun tai humalaisen kynsiin joutuminen ei kyseenalaista kantasuomalaisen oikeutta olemassa oloon tai asumiseen Suomessa. Tämän ymmärtäminen on meille vaikeaa, koska kuten Peggy McIntosh kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack toteaa:

I think whites are carefully taught not to recognize white privilege, as males are taught not to recognize male privilege. So I have begun in an untutored way to ask what it is like to have white privilege. I have come to see white privilege as an invisible package of unearned assets that I can count on cashing in each day, but about which I was ”meant” to remain oblivious. White privilege is like an invisible weightless knapsack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools , and blank checks.

Kieltäminen ja selittely ovat klassisia kypsymättömiä puolustusmekanismeja, joilla pyritään ylläpitämään psyykkistä tasapainoa. Tasapainon ajoittainen järkkyminen voisi kuitenkin ehkä johtaa hieman realistisempaan minäkuvaan. Ja antaisi mahdollisuuden myös paremmin puuttua itse ongelmaan.

Kukkahatut naulakkoon

Umayya Abu-Hannan kirjailijapuheenvuoro Helsingin Sanomissa nostatti sosiaalisessa mediassa pienoisen myrskyn ja nosti ainakin hetkeksi keskusteluun suomalaisen rasismin ja sen ilmenemisen kantasuomalaisista ulkonäöllisesti poikkeavien arjessa. Homma-Suomen reaktiokin oli odotetunlainen: Abu-Hanna valehtelee – ei tuollaista todellisuudessa tapahdu. Ja jos tapahtuukin, niin entäs sitten, sellaista satuuu. Ei kannata valittaa pienistä. Ja kyllä sitä suomalaisillekin huudellaan kadulla kaikenlaista.

Abu-Hannan kokemus ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen eikä edes poikkeuksellinen. Anna Rastaan väitöskirjatutkimuksessa ”Rasismi lasten ja nuorten arjessa – Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi” todetaan:

Ventovieraiden aikuisten rasistiset ja toisinaan hyvin julmat kommentit ovat jääneet osaksi monen tutkimusprosessin aikana kohtaamani nuoren lapsuusmuistoja. Olen kentällä kuullut monia kertomuksia siitä, miten vieraat aikuiset ovat tehneet jopa alle kouluikäisille lapsille selväksi, joko sanoin tai elehtien, sen, että heidän mielestään nämä lapset voisi tai pitäisi tappaa. Pienetkin lapset ovat myös saattaneet joutua kuulemaan aikuisiltakin kommentteja esimerkiksi oikeudestaan asua Suomessa tai omistaa tai tehdä jotain sellaista, mikä tavallisesti on lapsille sallittua. Jo hyvin pieninä monet lapset oppivat karttamaan humalaisia ja ”vihaisen näköisiä” setiä ja tätejä. He eivät myöskään voi luottaa siihen, että joku aikuinen tulee aina apuun, jos heitä kohdellaan huonosti.

Rasistinen huutelu on arkipäiväistä, rasistinen rikollisuus on kasvussa – ja iso osa suomalaisista haluaa kieltää ilmiön olemassa olon tai ainakin vaatii, ettei nyt vaan ketään tässä ”leimata”. Mielipidemittauksissa 29 % hyväksyvät väitteen ”joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan moderniin yhteiskuntaan” ja kuitenkin vain 14 % tunnisti itsessään rasistisia piirteitä.

Mikä on mennyt pieleen?

Jos todella halutaan jotenkin vaikuttaa asioihin ja oikeasti saada vähennettyä rasismia, ihan ensimmäisenä pitäisi perusteellisesti, syyllistämättä ja ymmärrettävästi selittää mitä rasismi on, miten se ilmenee ja miksi se on väärin. Ja mitä itse kukakin voi sille tehdä. Suomalaisten rasismin vastustajien täytyy tehdä jotain.

Tällä hetkellä tilanne on toinen. Rasismin vastustamisesta on tullut pitkälti pienen interkulttuurisuuden / monikulttuurisuuden/ mot de jour -papiston yksinoikeus. Tämä papisto kiertää samoja seminaareja ja työpajoja, pohtii ”interkulttuurisen sensitiivisyyden kehitysmalleja”, tuottaa komiteamietinnöiltä tuoksuvia rasisminvastaisia julkilausumia ja ylhäältä alaspäin julistaa tuomioita siitä mikä sana / tyylilaji / konteksti on epäsopivaa ja poliittisesti epäkorrektia. Tämä ruokkii vain sterotypiaa ilottomasta ja huumorintajuttomasta kukkahattutädistä, joka on ylimielisesti kieltämässä kaiken.

Sanat ja tyylilajit on toki merkityksellisiä ja tärkeitä ja voidaan esimerkiksi ihan perustellusti sanoa, ettei kenenkään kalustetuissa huoneissa asuvan ihmisen Suomessa pitäisi enää käyttää n-sanaa. Mutta sanat eivät ole ongelman ydin, sen ydin on käsitteissä, asenteissa ja hierarkioissa. Sen sijaan, että pyritään olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja, pitäisi miettiä sisältöjä, tarkoituksia ja motiiveja.

Suomi tarvitsee uusia täysin poliittisesti epäkorrekteja tapoja puhua rasismista. Vaikka jotain yhdysvaltalaisen W. Kamau Bellin Ending Racism in About an Hour -standupesityksen kaltaista. Kumman arvelette olevan tehokkaampi tapa viestiä kansalaisille rasismista: alla oleva katkelma vai jälleen uusi rasismia vastustava julkilausuma?