Oodi teoriahömpötykselle

James Clerk Maxwell, yksi kaikkien aikojen suurimmista teoriahömpöttäjistä ja tuottamattomista horisijoista, joka sen sijaan että olisi esimerkiksi perustanut yrityksiä ja luonut uutta kehitti perustan koko modernille digitaaliteknologialle.
James Clerk Maxwell, yksi kaikkien aikojen suurimmista teoriahömpöttäjistä ja tuottamattomista horisijoista, jonka sen sijaan että olisi esimerkiksi perustanut yrityksiä ja loisivat uutta loi pohjan koko modernille digitaaliteknologialle.

Aikuisen ihmisen pitäisi jo ymmärtää olla lukematta Tuomas Enbusken kolumneja, mutta kun ei.

Tuomas Enbuske pohti 25.10. kolumnissaan koulutusta ja sitä, miten liiallinen koulutus ”tuhoaa meidät”. No ei tuhoa.

Enbusken käsitys taloudesta ja talouskasvusta on jumiutunut Adam Smithiin ja Kansojen varallisuuteen. On varmaan ihan totta, että maatalous- tai käsityöläisyhteiskunnissa koulutuksen vaikutus kansantalouteen oli (jonkin perustason jälkeen) olematon tai ehkä jopa negatiivinen. Mutta kun me ei enää eletä maatalousyhteiskunnassa. Talous ei ole vain asioiden myymistä ja ostamista markkinoilla (johon Enbusken mukaan tuntuu riittävän vain ”kokemus ja itsevarmuus”) vaan kasvu syntyy oleellisin osin siitä, että keksitään ja kehitetään uutta ostettavaa ja myytävää. Ja tässä ollaan korkeakoulutuksen ja ”tuottamattomien horisisoiden” ytimessä.

Kaikki todella vallankumoukselliset talouteen vaikuttaneet muutokset ja uudet innovaatiot ovat syntyneet yliopistolaitoksen ja perustutkimuksen kautta. Ensimmäinen teollinen vallankumous perustui merkittäviltä osin edistysaskeliin fysiikan, metallurgian ja kemian, toinen teollinen vallankumous taas sähködynamiikan ja modernin fysiikan ja digitaalinen vallankumous taas pääasiassa sovellettuun matematiikkaan aloilla.

Kaikki nuo edistysaskeleet ovat tulleet ”tuottamattomilta horisijoilta”, jotka ”osaavat tehdä asioita teoriassa, ei käytännössä” ja jotka elävät niiden ”kustannuksella, jotka oikeasti tekivät jotain tuottavaa”.

Ja ei, merkittävät perustutkimuksen edistysaskeleet, jotka myöhemmin ovat tehneet mahdollisiksi kaupalliset sovellukset, jotka ovat luoneet kokonaan uusia teollisuuden ja talouden alueita eivät ole juuri koskaan syntyneet yksityisellä sektorilla, vaan yhteiskunnan rahoittaman perustutkimuksen tuloksena korkeakoululaitoksen piirissä.

”Teoriahöpötyksestä on tullut aikamme ilmiö. Sitä harrastavat paitsi korkeasti koulutetut myös konsultit, jotka eivät ole panneet senttiäkään omia rahojaan likoon. Koulutus on tiettyyn rajaan hyödyllistä. Lukemaan ja laskemaan oppinut voi tutustua helpommin uusiin asioihin.”

Kun oppii lukemaan ja laskemaan voi tutustua ”uusiin asioihin”. Se ei kuitenkaan riitä siihen, että pystytään luomaan ja innovoimaan noita ”uusia asioita”. Siihen tarvitaan edelleen teoriahömpötystä. . Ehkä jos Enbuskekin olisi saanut vähän enemmän ja parempaa teoreettista koulutusta, se olisi havainnut tämänkin ajattelunsa ristiriitaisuuden.

Ja se Kiinan talouskasvu? Ei ole varmaan sattumaa, että Kiina investoi 160 miljardia dollaria tieteeseen ja tutkimukseen vuonna 2012 ja tullee ylittämään Yhdysvaltain tutkimusrahoituksen seuraavan vuosikymmenen aikana. Ehkä Enbusken pitäisi käydä kertomassa jollekin, että ”Kiinan bruttokansantuote [ei] kasva siksi, että ihmiset olisivat yhtäkkiä koulutetumpia. Se kasvaa, koska ihmiset eivät ole liian koulutettuja”. Kouluttavat vielä itsensä pilalle.

Niin yksinkertaista kuin mahdollista – mutta ei yhtään sen yksinkertaisempaa

Kuva: EVA

Kesälomalla tulee usein luettua kevyttä fantasiakirjallisuutta, eikä tämä kesäkään ollut poikkeus. Nyt käteen osui Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisema Tuomas Enbusken pamfletti ”Ajatusten alennusmyynti – Yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta”.

Enbuske ei paljoa liioittele pamflettinsa alaotsikossa. Väittämät ovat kyllä ihan sieltä helpoimmasta päästä, kuten ”Kapitalismi on kaiken pahan alku ja juuri” tai ”Keksinnöt vain tupsahtavat jostain”, joten niiden kumoaminen tai naurettavaksi asettaminen ei kovin suuria ponnistuksia Enbusken kaltaiselta sujuvalta kirjoittajalta vaadi. Tekstistä tulee väistämättä sellainen tunne, että kirjoittaja, joidenkin oikeistopoliitikkojen kuten Ben Zyskowiczin tavoin, käy omituista varjonyrkkeilyottelua 70-luvun taistolaisia vastaan. Aivan kuin 70-luvun sosialistinen talouspolitiikka olisi oikeasti relevanttia tämän päivän Suomessa. Useassa pienessä yksityiskohdassa vedetään myös rankasti mutkia suoraksi ja maalaillaan sillä leveimmällä pensselillä välittämättä turhista finesseistä.

Pamfletin kirjoittamisen lähtökohta ja taustalla oleva ajatusmalli käy kuitenkin parhaiten selväksi jo kirjan ensimmäisestä luvusta:

– Kapitalismi on vähentänyt kolmannen maailman köyhyyttä paljon enemmän kuin kehitysapu.

– Niin, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi!

..Toinen tapa tappaa keskustelu [maailman parantamisesta] on vetäistä pakasta yksinkertaisuus-kortti ja väittää, ettei asia ole lainkaan ”noin yksinkertainen”. Monimutkaisuuteen vetoamalla luodaan vaikutelmaa siitä, ettei puhuja ole mustavalkoinen juntti, vaan näkee asian kaikki puolet. Ja ennen kaikkea silloin puhuja ei ole populisti… Asian leimaaminen ”monimutkaiseksi” on fiksulta kuulostava argumentti ilman argumenttia. Kapitalismi on tuottanut maailmaan sellaisen elintason nousun, sairauksien vähenemisen ja eliniän kasvun, että todisteiden pitäisi olla kiistattomia. Silti kapitalismi saa vastata koko ajan syytöksiin, joita tässä pamfletissa käymme läpi.

Enbusken maailmassa vallitsee selkeä dikotomia, jossa kapitalismi on hyvä ja asiat ovat yksinkertaisia. Ja vaikka tämän vuoksi varmaankin leimaudun pamfletissa kuvatuksi ”puutaheinää puhuvaksi älyköksi” uskaltaudun kuitenkin nyt toteamaan: ”Niin, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi!”. Antakaa kuin selitän.

Puhtaan kapitalismin ylivertainen kyky nostaa elintasoa, vähentää sairauksia ja kasvattaa elinikää kohtelee eri väestöryhmiä eri tavalla ja sitä epätasa-arvoisemmin mitä suuremmat tuloerot maassa on. Vuonna 1998 taloustieteen Nobel-palkinnon saanut intialainen taloustieteilijä Amartya Sen yhdessä Jean Drèzen kanssa kirjoittamassaan kirjassa ”Hunger and Public Action” (1989)  vertaili kommunistisen, suuunitelmataloutta noudattaneen Kiinan ja demokraattisen ja markkinataloutta noudattaneen Intian kehitystä 1930-luvulta alkaen, jolloin monet maiden inhimillisen kehityksen mittarit olivat varsin samanlaisia. Viidenkymmenen vuoden kehityksen tuloksena kuitenkin 80-luvun lopulla Kiina oli Intiaa huomattavasti edellä niin eliniänodotteen, koulutuksen kuin monien muiden sosiaalisten indikaattorien suhteen. Sen ja Drèze arvioivat kuolleisuuden olleen Intiassa vuosittain jopa neljä miljoonaa ihmistä korkeampi kuin Kiinassa ja että tästä johtuen Intiassa kuoli ihmisiä joka kahdeksas vuosi yhtä paljon kuin Kiinassa Suuren harppauksen aiheuttamassa nälänhädässä 1958-61. Erojen keskeisimmät syyt olivat tutkijoiden mielestä Kiinan kohtuullisen tasaisesti jakaantuneet terveydenhuollon resurssit ja julkinen ruuan jakelu, joita Intiassa ei ollut.

Maailman maiden Inhimillisen kehityksen indeksit.

Eikä Kiina ole yksittäinen poikkeus. Kommunistinen Kuuba on menestynyt YK:n Inhimillisen kehityksen indeksissä selkeästi paremmin kuin muut Karibian alueen maat, koska sen sosiaaliset mittarit, kuten koulutustaso ja terveydenhuolto olivat parempia kuin monilla muilla yhtä vaurailla mailla. Samoin Sri Lanka – ja samoista syistä.

Vielä 1970-luvulla sosialismiin uskova saattoi pokkana väittää, että sosialismi tai ainakin jonkinsorttinen suunnitelmatalous tuottaa enemmän vaurautta kuin kapitalismi. Siis nimenomaan materialistista vaurautta. ..1980-luvun alussa sokeinkin kommunisti alkoi pikkuhiljaa huomata, että kapitalismi tuottaa enemmän materialistista vaurautta kuin suunnitelmatalous. Tästä keksittiinkin uusi kritiikin aihe: ”Joo. Myönnettäköön. Kapitalismi tuottaa enemmän vaurautta kuin sosialismi. Mutta se tuottaa sitä liikaa!”

Vaikka Enbuske ajattelee päinvastaista, uskallan väittää,  ettei ole kovin helppoa löytää vakavasti otettavaa talouspoliitikkoa tai -tutkijaa, joka pitäisi vaurauden lisääntymistä an sich ongelmana. Markkinatalous on mitä mainioin keino tuottaa talouskasvua ja vaurautta – se ei kuitenkaan takaa mitään siitä, miten tämä vauraus jakautuu ja mitkä sen sosioekonomiset vaikutukset ovat. Talouskasvu sinänsä ei voi olla korkein tavoite, vaan se on väline tuottaa lisää terveyttä, elinvuosia, inhimillistä kehitystä – ja vielä ekologisesti kestävästi. Jos Enbusken tavoin uskoo, että markkinatalous yksin riittää näiden tavoitteiden saavuttamiseen, elää samanlaisessa idealistisessa kuplassa kuin 70-luvun suunnitelmatalouden puolestapuhujat.