Homorummutusrummutus

Perussuomalaisten kansanedustaja, entinen puolueen varapuheenjohtaja ja nuorisojärjestön puheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala julkaisi tänään vallan erikoisen blogikirjoituksen.

Peruskaava oli tuttu aika monesta perussuomalaisten uhriutumisspektaakkelista. ”Perinteistä avioliittokäsitystä” puolustaneita kiusattiin tasa-arvoista avioliittolakia ajaneiden taholta.

perinteistä avioliittokäsitystä monipuolisesti puolustavat tahot joutuivat suoranaisen vihan, pilkan ja ivan kohteiksi. Kyse oli homorummutuksesta, jolla yritettiin vaientaa kaikki kulttuurinen, historiallinen ja älyllinen argumentointi sukupuolineutraalisuutta vastaan.

Sitten ”kovimmat homofanaatikot” pyrkivät riistämään Saarakkalan mielestä lakimuutostaneiden sananvapauden ilmeisesti vain olemalla eri mieltä. Ja lopulta ”monet pienet ja isot yritykset katsoivat asiakseen yhtyä homorummutukseen”.

Palkkaisivatkohan nämä yritykset töihin julkisesti homoavioliittoja vastustavia henkilöitä vai syrjisivätkö ne heitä (vai pitäisikö sanoa: niitä?)? Sen verran kovaksi homorummutus yltyi, että en voi ainakaan itse olla enää varma, miten nuo homorummuttaneet yritykset toimisivat. Oliko noiden yritysten työntekijöillä mahdollisuus näkyvästi ottaa kantaa homoavioliittoja vastaan, koska heidän oma työnantajansa katsoi tärkeäksi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen homorummutukseen yhtyen? Mukanahan oli jopa pörssiyrityksiä.

Lopulta päädytään maalailemaan apokalyptisia tulevaisuusvisiota. Yhteiskunnallinen koheesio on uhattuna kun eduskunnassa käsiteltiin aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista ja siitä äänestettiin ihan normaalin parlamentaarisen prosessin mukaisesti.

Rasismi on potentiaalinen uhka yhteiskunnalliselle koheesiolle, mutta homorummutus ei, sillä homorummutus on jo uhannut ja uhkaa parhaillaankin yhteiskunnallista koheesiota. Toivottavasti ilmiö saadaan kuriin tai laantuu, nyt kun homorummuttajat ovat saaneet, mitä ovat halunneet. Jäljet kuitenkin pelottavat.

Lopulta tulikin sitten se kaikkein erikoisin kohta tässä purkauksessa. Saatteella ”mahdollisen poliittiseen mielipiteeseen perustuvan syrjinnän osalta tarkkiltavat yritykset/yhteisöt” lueteltiin kaikki yritykset, aatteelliset järjestöt ja muut organisaatiot, jotka olivat julkisesti asettuneet tukemaan kansalaisaloitetta.

Kiteytettynä siis Perussuomalaiset nimisen aatteellisen järjestön puheenjohtajistoon kuuluva kansanedustaja kritisoi, tuomitsee ja asettaa ”tarkkailtavien listalle” aatteellisia järjestöjä ja yksityisessä omistuksessa olevia yrityksiä, joiden näkemys yhdessä poliittisessa kysymyksessä poikkesi Saarakkalan omasta ja tämän taustayhteisön näkemyksestä. Saarakkala esittää värikkäin sanankääntein miten hänen mielipiteenvapauttaan, sananvapauttaan ja oikeutta poliittiseen toimintaan tärkeiksi katsomiensa tavoitteiden puolesta on pyritty rajoittamaan samalla laittamalla mustalle listalle organisaatioita, jotka ovat käyttäneet mielipiteen- ja sananvapauttaan ja oikeuttaan poliittiseen toimintaan tärkeiksi katsomiensa tavoitteiden puolesta.

Fasismia ja sen aatehistoriaa tutkinut Columbia-yliopiston emeritusprofessori Robert Paxton kuvailu artikkelissaan Five Stages of Fascism fasististen liikkeiden keskeisiä yhtenäisiä piirteitä seitsemän kohdan listalla. Kohdat 2 ja 3 kuuluivat seuraavasti:

• the belief that one’s group is a victim, a sentiment that justifies
any action, without legal or moral limits, against its enemies, both internal and external;
• dread of the group’s decline under the corrosive effects of individualistic liberalism, class conflict, and alien influences;

Paxtonin analyysin valossa ei ole lainkaan liitoiteltua sanoa, että Saarakkalan näkemykset lähenevät vähintäänkin jonkinlaista protofasismia ulkoisen uhan lietsonnalla, ryhmän sisäisen uhriuden julistamisella ja pelottelulla yhteiskunnallisen koheesion murenemisesta liberaalien homorummuttajien toiminnan seurauksena. Hallituspuolueen kansanedustajan kynästä lähteneenä tämä on vähintään huolestuttavaa.RlyqIqbAc

Joskus poliittiset mielipiteet ja näkymykset ovat yhtä aikaa niin vakavia ja niin järjettömiä, että ainoa mahdollinen vastareaktio niihin on huumori. Saarakkalan tekstistä ei kannata provosoitua, järkyttyä tai edes lähteä argumentoimaan sitä vastaan asiaperusteisesti. Ainoa järjellinen tapa on pysyä rauhallisena ja jatkaa homorummutusta. Vaikka näin:

Ihmisten voitto

Olen aina suhtautunut suurella varauksella sellaisiin näkemyksiin, joiden mukaan lainsäädännön tehtävänä olisi epäsuorasti viestiä yhteiskuntaa joidenkin asioiden merkityksestä tai paheksuttavuudesta. Siis sellaisia, joiden mukaan esimerkiksi jonkun rikoksen rangaistuksia pitäisi nostaa, koska se ”lähettää viestin” asian vakavuudesta. Rikosseuraamuksia voidaan arvioida esimerkiksi retribuution, hyötyperusteisesti yleisestävän tai terapeuttisen vaikutuksen kannalta, mutta lainsäädäntö on kehno ja tehoton keino lähettää epäsuoria  hiljaisia viestejä.

Olen ollut ainakin osittain väärässä.

Lainsäädäntö voi ja sen pitää viestiä siitä, että demokraattisessa, liberaalissa yhteiskunnassa kaikki sen jäsenet ovat yhdenvertaisia ja että kaikilla on samat oikeudet ja velvollisuudet.  Kun tänään, pitkän väännön päätteeksi, tasa-arvoinen avioliittolaki astui vihdoin voimaan, Suomi otti ison askeleen eteenpäin kaikkien kansalaisten ihmisyyden tunnustamisessa.

Aivan liian pitkään jatkuneessa kiistassa avioliittolainsäädännössä on kiteytettynä ollut kyse ideologiasta johdettujen abstraktien periaatteiden ja toisaalta todellisten ihmisten ja perheiden välisestä konfliktista. Kun ”aidon avioliiton” kannattajat ovat halunneet puolustaa ”perheitä”, ovat he samalla halunneet sysätä olemassa olevat ei-perinteiset perheet toisarvoiseen asemaan. Kun he ovat peränneet ”lasten oikeuksia”, ovat he jättäneet huomiotta kaikki ne lapset, jotka jo nykyisin elävät perhemuodoissa, joita yhteiskunta ei ole aikaisemmin tunnustanut tasavertaisiksi heteroydinperheiden kanssa. Tänään ihmiset lopulta voittivat abstraktit periaatteet.

Sillä, että yhteiskunta tunnustaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden ja arvon, on myös konkreettisia, mitattavia seurauksia. Helmikuussa JAMA Pediatrics-lehti julkaisi tutkimuksen,  jossa oli tarkasteltu teini-ikäisten itsemurhatilastoja 47 Yhdysvaltain osavaltiossa 17 vuoden ajalta. Tutkijat löysivät selkeän yhteyden tasa-arvoisen avioliittolainsäädännön ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorten itsemurhalukujen välillä.

Same-sex marriage policies were associated with a 0.6–percentage point (95% CI, –1.2 to –0.01 percentage points) reduction in suicide attempts, representing a 7% relative reduction in the proportion of high school students attempting suicide owing to same-sex marriage implementation. The association was concentrated among students who were sexual minorities.

Kun lainsäädännöllä voidaan lähettää viesti, joka säästää ihmishenkiä, se viesti kannattaa lähettää.

P.S. Tasa-arvoinen avioliittolaki muuten edelleenkin edistää muutenkin lasten etua.

P.P.S. ..eikä se ole kansainvälisen adoption este.

Tasa-arvoinen avioliittolaki edistää aidosti lasten etua

Kuva: mydphotos (http://www.flickr.com/photos/mydphotos/4012625868/) [CC BY 2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.0)%5D, via Wikimedia Commons
Kun Suomen eduskunta viimein joulukuussa 2014 hyväksyi kansalaisaloitteen perusteella lain tasa-arvoisesta avioliittolaista näytti siltä, että pitkä ja uuvuttava vänkääminen asiasta päättyisi ja Suomi liittyisi siihen eurooppalaiseen vertaisryhmään, johon me kuulumme tämänkin kysymyksen osalta. Valitettavasti Aito avioliitto ry:n organisoiman vastakansalaisaloitteen vuoksi tähän puhkikulutettuun aiheeseen pitää ilmeisesti palata.

Tässä kirjoituksessani en tule käymään läpi kaikkia Aito avioliitto -aloitteen ongelmia, virheellisiä väittämiä enkä suoranaisia valheita. Niitä on ansiokkaasti käsitellyt jo muun muassa Erkki Perälä blogeissaan ([1], [2], [3]). Aion kirjoittaa asiasta, joka minua aloitteessa häiritsee eniten: kyynisestä ”lasten edun” taakse piiloutumisesta ja siihen liittyvästä tahallisesta harhaanjohtamisesta.

Aito avioliitto yhdistyksen verkkosivuilla perustellaan vasta-aloitetta muun muassa seuraavasti:

[Y]hdistyksen tarkoituksena on edistää lapsen oikeutta tuntea sekä isänsä että äitinsä ja olla heidän hoidettavanaan koko lapsuusaikansa mikäli mahdollista.

Toisin kuin yhdistyksen väitteistä voisi päätellä, tasa-arvoinen avioliittolaki ei millään tavoin vaikuta (biologisten) isien ja äitien oikeuteen tai lapsen oikeuteen biologisiin vanhempiinsa. Isyyslaki toteaa yksiselitteisesti, että äidin ”aviomies on lapsen isä, kun lapsi on syntynyt avioliiton aikana” (1. luku, 2 §). Muissa tapauksissa (3§):

Isä on tällöin se:

1) joka on siittänyt lapsen;

2) jonka siittiöitä on käytetty äidin hedelmöittämiseen muulla tavalla ja lapsi on tästä syntynyt.

Biologinen vanhemmuus on laissa voimakkaasti suojeltu. Esimerkiksi huostaanotettuja lapsia ei voida adoptoida sijaisperheisiin ilman biologisten vanhempien suostumusta kuin poikkeustilanteissa. Tämä on myös koettu ongelmalliseksi tilanteissa, joissa lapset ovat olleet pysyvästi sijoitettuna muualle kuin syntymäperheeseensä. Vuonna 2012 voimaantulleessa uudessa adoptiolaissa tätä ongelmaa pyritty ratkaisemaan luomalla uusi avoin adoptio-malli, jossa lapsen yhteys biologisiin vanhempiinsa on turvattu adoptiosta huolimatta.

Lapsen oikeus tuntea biologiset vanhempansa ei siis ole tasa-arvoisen avioliittolain seurauksena uhattuna, eikä sitä tarvitse turvata eikä edistää.

Aito avioliitto -yhdistyksen mukaan:

Sosiologinen todistusaineisto osoittaa, että milloin avioero tai kuolema eivät sitä estä, lapset voivat parhaiten oman biologisen isän ja äidin muodostamassa ehyessä avioliitossa.

Lapset voivat tutkitusti tilastollisesti parhaiten biologisten vanhempiensa  perheissä. Se, onko biologisen isän ja äidin muodostama perhe jonkin yksittäisen lapsen kannalta paras vaihtoehto on jo paljon monimutkaisempi kysymys. Lapset kun eivät elä tilastoissa ja keskiarvoissa vaan todellisissa perheissä. Sellaisissa, jossa vanhemmilla on esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmia. Tai sellaisissa, jossa vanhemmat ovat vain kelvottomia vanhempia. Näiden lasten kannalta keskiarvot ja tilastot ovat merkityksettömiä.

Adoptiolapsien kohdalla syystä tai toisesta ensisijainen perhemalli, jossa lapsesta huolehtivat hänen biologinen äitinsä ja isänsä ei ole toteutunut. Lapsen etua näissä tapauksissa turvaa adoptiolainsäädäntö ja lastensuojeluviranomaiset. Adoptiolaissa (1. luku 2 §) todetaan:

Kaikissa alaikäisen lapsen adoptiota koskevissa päätöksissä ja muissa toimenpiteissä on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota erityisesti siihen, miten voidaan parhaiten turvata pysyvä perhe sekä tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapselle, joka ei voi kasvaa omassa perheessään.

Aito avioliitto -aloitteen ajatus vaikuttaa olevan, että lapsen etu toteutuu aina parhaiten silloin kun adoptiovanhemmat ovat eri sukupuolta oleva aviopari:

Yhdistyksen tarkoituksena on myös edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä.. turvaamalla lapselle myös adoptiotilanteessa perhemalli, jossa lapsella on sekä isä että äiti.

Ei ole vaikea keksiä todellisen elämän tilanteita, joissa on selvää, että lapsen etu on se, että tämän kuitenkin adoptoi samaa sukupuolta oleva aviopari. Esimerkiksi: jos lapsen vanhemmat menehtyvät tapaturmaisesti, lapsen voi adoptoida vanhemman sisarus ja tämän samaa sukupuolta oleva aviopuoliso, jotka ovat lapselle tuttuja ja läheisiä tai tuntematon ”perinteinen” aviopari. Ei tarvitse olla kehityspsykologian professori ymmärtääkseen, että tuttu ja turvallinen sateenkaariperhe on tässä tapauksessa selkeästi lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Vaikka edellisen esimerkin tapauksessa olisi nykylainsäädännön nojalla mahdollista, että sisarus adoptoisi lapsen yksin, Adoptioperheet ry totesi  lausunnossaan tasa-arvoisesta avioliittolaista:

Vain toisen vanhemman juridinen vanhemmuus tai kaksivaiheinen adoptioprosessi, jossa lapsen adoptoi ensin toinen ja sitten toinen tosiasiallinen vanhempi (avoliitto tai rekisteröity parisuhde) ei käsityksemme mukaan edistä lapsen etua.

Aito avioliitto -aloitteen periaatteelliset julistukset lähtevät abstrakteista periaatteista ja tarkkarajaisista luokitteluista, joilla vanhempia ja perhemuotoja lajitellaan ”hyviin” ja ”huonoihin”. Lapset eivät myöskään kasva ja kehity periaatteissa eikä luokissa vaan todellisissa perheissä. Jokainen lapsi ja tilanne pitää huomioida ainutkertaisena jos halutaan todella edistää lapsen etua. Siksi lapsen etu toteutuukin parhaiten vasta sen jälkeen kun tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan.

Aito avioliitto -aloitteen puuhahenkilöt piiloutuvat raukkamaisesti ”lapsen edun” taakse kun heidän todelliset motiivinsa ja vaikuttimensa paljastuvat siinä, minkälaisia ”seurannaisvaikutuksia” he arvioivat tasa-arvoisesta avioliittolaista seuraavan:

Klassisen avioliiton kannattajat joutuvat marginalisoinnin ja julkisen nimittelyn kohteeksi. Kouluilta edellytetään avioliiton uusmäärittelyn mukaista seksuaalikasvatusta. Vanhempien oikeus varjella lapsensa tällaiselta yksipuoliselta kouluopetukselta on uhattuna. Sananvapaus vaarantuu, jos näkemys klassisen avioliiton ainutlaatuisuudesta leimataan julkisessa keskustelussa syrjinnäksi. Ja jos kerran avioliitto voidaan määritellä toisin, mikä estää määrittelemästä sitä polygamiseen suuntaan?

Sananvapaus murtuu jos enemmistön mielestä vähemmistön kanta on väärä? Lapset menevät turmiolle jos kuulevat ihmisen seksuaalisuuden ja perhemuotojen monimuotoisuudesta? On varmasti vaikeaa olla historian väärällä puolella ja se että maailma muuttuu omalta kannalta ei-toivottuun suuntaan on oletettavasti ikävää. Mutta jättäkää nyt ne lapset rauhaan.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole kansainvälisen adoption este

Lakivaliokunnan torpattua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista on keskustelu aiheesta taas ryöpsähtänyt käyntiin. Helsingin Sanomissa keskustalainen kansanedustaja Arto Pirttilahti perusteli vastustustaan sillä, että:

adoptio-oikeuden salliminen homoille estäisi adoption ulkomailta myös heteroille, koska eräät maat ovat kieltäytyneet antamasta lapsia, jos Suomi hyväksyy tämän aloitteen.

Arto on toki oikeutettu mielipiteenseensä – vaikka mikään empiirinen todiste ei kylläkään tue tätä väitettä.

Adoptio-oikeuden ulottaminen samaa sukupuolta oleviin pareihin on tärkeä periaatteellinen, mutta käytännön vaikutuksilta varsin vähäinen lainmuutos. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille.  Toisaalta kotimaanadoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni. Tästä johtuen käytännössä samaa sukupuolta olevat pariskunnat eivät juurikaan kilpailisi heteropariskuntien kanssa rajallisesta määrästä adoptioon tulevia lapsia.

Image

Samaa sukupuolta olevien parien on ollut mahdollista adoptoida Ruotsissa vuodesta 2003 eikä toistaiseksi yksikään ruotsalainen samaa sukupuolta oleva pariskunta ole adoptoinut lasta ulkomailta. Lainmuutoksen vaikutus kansainvälisiin adoptioihin on ollut muutenkin olematon: vuonna 2012 Ruotsissa adoptoitiin ulkomailta 5,12 lasta / 100 000 asukasta kun Suomessa sama suhdeluku oli vain 3,96. Suhteellisesti suurimpia adoptiolasten vastaanottajamaita maailmassa ovatkin Ruotsi, Norja ja Espanja, joissa kaikissa niin perheen sisäinen kuin vierasadoptiokin ovat sallittuja samaa sukupuolta oleville pareille.

Suomen kansainvälisen adoption kohdemaista ainoastaan Venäjän federaatio on reagoinut kielteisesti tasa-arvoisia avioliittolakeja säätäneisiin maihin. Ilmeisesti tällä hetkellä ainoa maa maailmassa, joka täyttää Venäjän federaation tiukat kriteerit on Italia. Vuonna 2013 Venäjältä tuli Suomeen 15 lasta kansanvälisen adoption kautta, mikä on noin 10 % kansainvälisesti adoptoitujen lasten kokonaismäärästä. Venäjältä adoptoitujen lasten määrä on muutenkin ollut jo vuosia laskussa johtuen Venäjän pyrkimyksestä tehostaa kotimaanadoptiota.

Homojen ja lapsettomien asettaminen vastakkain on ihan näppärä strategia tasa-arvoista avioliittolakia vastustaville, mutta Arton on syytä keksiä jokin uusi peruste kansalaisaloitteen vastustamiselle.

Närkästyin.

Eilinen tasa-arvoista avioliittolakia ajavan kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eteni vanhojen nuottien mukaan ilman suurempia yllätyksiä. Vastustajien mukaan oltiin viemässä lapselta oikeutta isään ja äitiin ja korostettiin ”lapsen etua”, Soini uhriutui, James Hirvisaari visioi  ”perinteisen avioliiton” kannattajien syrjinnällä ja Pentti Oinonen ja Mika Niikko olivat, noh, Pentti Oinonen ja Mika Niiko.  Velikullat vaikuttivat enemmän vuoden sketsihahmo -kilpailun hahmoilta kuin kansanedustajilta.

Tästä ei kukaan jaksa närkästyä.

Se mistä minä tänä aamuna närkästyin oli Ilta-Sanomien otsikko:

Jani Toivola närkästyneenä.
Jani Toivola närkästyneenä.

Peggy McIntoshin vuonna 1988 julkaisema kuuluisa essee White Priviledge: Unpacking the Invisible Knapsack listaa 50 erilaista tapaa, joilla Yhdysvalloissa valkoinen etuoikeus ilmenee. Yksi näistä tavoista on:

34. I can worry about racism without being seen as self-interested or self-seeking.

Mitä kertoo Ilta-Sanomien toimittajien mahdollisesti tiedostamattomista asenteista, että kun Jani Toivola piti lähetekeskustelun yhteydessä maltillisen ja asiallisen puheenvuoron yhtenä kansanedustajana muiden joukossa, se lehdessä raportoitiin ”närkästymisenä”?

Niin kauan kun jokainen seksuaalivähemmistöön kuuluva, nainen tai ei-kantasuomalainen joka puhuu tasa-arvosta tai heikommassa asemassa olevien ryhmien asemasta leimataan hienohelmaiseksi ammattiloukkaantujaksi,  on miesten, valkoisten tai heterojen etuoikeuksista puhuminen lähes mahdotonta.