”Ensimmäinen suomalainenkin oli ulkomaalainen”

Törmäsin jokin aika sitten eräässä kirjassa mielenkiintoiseen tilastotietoon, jonka mukaan Helsingissä asui 1900-luvun alussa suhteellisesti enemmän ulkomailla syntyneitä ihmisiä kuin näinä ”holtittoman maahanmuuton” aikoina, ja ajattelin jakaa huomion nopeasti Twitterissä:

Yllätykseksi huomasin Kaisa Kyläkosken tarttuneen tähän heittoon omassa blogissaan. Kyläkosken mukaan olin käyttänyt dataa valikoivasti ja selitys ulkomaalaisten suureen määrään tuona aikana oli itärajan takaiset poikkeukselliset tapahtumat.

..jos poliittinen kehitys idässä olisi ollut toinen, ulkomaalaisia olisi ollut Suomessa vähemmän. Ja jos maailmalla olisi ollut rauhallisempaa viime vuosikymmeninä, olisi ulkomaalaisia Suomessa nyt vähemmän. (Kalvosetin sivu 13 paljastaa, että ulkomaalaisten osuus on nyt maan laajuisesti aivan muuta kuin 20-luvulla.) Maahanmuuttopolitiikka ei tietääkseni ole koskaan ollut löysää.

Suomalaiset uusetnonationalistit haaveilevat paluusta jonkinlaiseen mytologiseen suomalaisen yhtenäiskulttuurin aikaan. Twitter-kommenttini ajatus oli viime kädessä se, ettei tällaista ”suomalaisuuden kulta-aikaa” todellisuudessa koskaan ole ollut olemassa. Toki kunkin ajanhetken siirtolaisuuden määrään ja suuntaan vaikuttaa ympäröivän maailman tapahtumat. Ilman bolševikkien valtaannousua Venäjällä 1920-luvulla Helsingissä olisi todennäköisesti ollut vähemmän venäläisiä ja ulkomaalaisia kuin todellisuudessa oli. Mutta 20-luku ei kuitenkaan ollut mikään ainutkertainen poikkeus Suomen historiassa. Tänne on kautta historian tultu, ja täältä on lähdetty.

Suomea ja suomalaisuutta siinä merkityksessä kun me sen nykyisin ymmärrämme, ei oikeastaan ollut olemassa ennen Suomen suurruhtinaskunnan luomista ja suomalaisuusaatteen syntymistä 1800-luvulla. Kuitenkin jo 1100-luvuilta alkaen ruotsinkielistä väestöä, nykyisten suomenruotsalaisten esi-isiä, muutti nykyisen Ruotsin alueelta Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. 1400-luvulle tultaessa iso osa Suomen rannikkoalueista oli ruotsalaisten siirtolaisten asuttamia. Keskiajalla niin Turun kuin Viipurinkin porvareista valtaosa oli saksalaisia ja 1500- ja 1600-luvuilla aatelittomista säätyläissuvuista 25 % oli peräisin Ruotsista ja 10-17 % Saksasta.

Autonomian aikana Helsingin kauppiaista yli puolet oli ulkomaalaisia, muun muassa venäläisiä, balttilaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia. Ensimmäinen tilasto ulkomaalaisten määrästä tehtiin vuonna 1870 suurten kaupunkien väestönlaskentojen yhteydessä, jolloin ulkomaalaisia oli maassa 17 000. Luku nousi aina vuoteen 1910 asti, jolloin ulkomaalaisia oli 36 244 ja sen jälkeen se kääntyi hitaasti laskuun. Vuonna 1950 ulkomaalaisia oli enää noin 10 000. Vasta 1991 ulkomaalaisten määrä saavutti itsenäisyyden alkuaikojen tason.

Toisaalta, suomalaisia on myös koko historian ajan muuttanut ulkomaille. 1500- ja 1600-lukujen aikana tuhansittain suomalaisia kaskenpolttajia muutti nykyisen Ruotsin alueelle. Autonomian kaudella 150 000 suomalaista lähti Venäjälle. Pietari oli lähes koko 1800-luvun maailman suurin suomalainen kaupunki väkiluvulla mitattuna: siellä asui suomalaisia yhtä paljon tai enemmän kuin Turussa tai Helsingissä. Myös Viipurin maalaiskunnasta kotoisin oleva isoäitini isä oli nuorena miehenä töissä Pietarissa rakennustyömailla. Karjalankannaksen eteläosissa kuulemani mukaan ”kaupunkiin lähteminen” viittasi nimen omaan Pietariin, ei esimerkiksi Viipuriin. 1800-luvun lopulla suomalaisten siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan alkoi ja 1880- ja 1930-lukujen välisenä aikana siirtolaisia oli  noin 400 000. Ja Ruotsiin siirtolaisia 60- ja 70-luvulta lähti miltei 700 000. Vasta 1800-luvun alkupuolella Suomesta tuli nettomaahanmuuton kohde. Yhteensä siirtolaisiksi Suomesta lähti vuosisadan kuluessa miltei 1,5 miljoonaa ihmistä.

Friedrich Wilhelm August Argelander
Friedrich Wilhelm August Argelander (Kuva: Wikipedia)

Maahan- ja maastamuutto on kuitenkin vain yksi kansainvälisyyden ilmentymä Suomessa. Myös muilla tasoilla olemme keskiajalta alkaen ollut tiiviissä yhteydessä muihin kulttureihin ja kansoihin. Jo myöhäiskeskiaikaisessa Saksassa valmistetussa Tyrvään kirkon alttarikaapissa esitettiin piispa Henrikin surmaava Lalli turkkilaisen sotilaan asussa – Osmanien kukistettua Konstantinopolin ja piiritettyä Wieniä vuonna 1529 aihe kun oli Keski-Euroopassa ajankohtainen. Mikael Agricola opiskeli Saksassa, mahdollisesti merkittävin Suomessa koskaan vaikuttanut tieteilijä, Turun ja Helsingin observatorioita johtanut Friedrich Wilhelm August Argelander oli suomalais-saksalaisesta suvusta. Ja sitten on tietenkin vielä Carl Ludvig Engel, Fredrik Pacius, Sinebrychoff, Fazer, Paulig, Stockmann, Didrichsen.. Toisaalta kuvanveistäjä Walter Runeberg tai arkkitehti Eero Saarinen, jotka hädin tuskin koskaan edes asuivat Suomessa.

Vaikka viimeisten vuosikymmenien maahanmuuton aiheuttamat muutokset suomalaisessa väestörakenteessa ja kulttuurissa vaikuttavat ehkä radikaaleilta ja ainutkertaisilta, ne eivät sitä ole. Päinvastoin, se 50-luvun yhtenäiskulttuurin kausi oli historiallinen poikkeus. Kanslianeuvos Risto Laakkonen on kuvannut tuota kautta seuraavasti:

Vielä pitkään sodan jälkeen eristimme itsemme muusta maailmasta. Tänne ei päästetty ketään. Ulkomaalainen tarvitsi työluvan pelkästään yhtä esitelmää varten. Ulkomaalainen ei voinut omistaa asunto-osakettakaan. Lisäksi oli joukko ammattipelottelijoita rakentamassa muuria ulkomaailmaa vastaan.

Vaikka Perussuomalaisten Helsingin valtuustoryhmän puheenjohtaja olisikin asiasta eri mieltä, kyllä Helsingissä pärjätään reilun kymmenen prosentin ulkomaalaisryhmän kanssa. Onhan sitä pärjätty ennenkin.