Perussuomalaiset – Joonas Lyytinen

Miehen työ ja Suomen Perusta

2 marraskuun, 20162 marraskuun, 2016Joonas Lyytinen

Jykevästi nimetty Perussuomalaisten ajatushautomo Suomen Perusta julkaisi viime viikolla tasa-arvo- ja sukupuolikysymyksiä käsitelleen pamfletin Epäneutraali sukupuolikirja – Puheenvuoroja sukupuolikysymyksistä, jonka tarkoitus on kirjan toimittajan Simo Grönroosin mukaan:

antaa uusia näkökulmia sukupuolikysymyksistä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Menemättä tässä yhteydessä sen tarkemmin asiaan, todettakoon, että jo kirjan kirjoittajakaarti herätti laajaa keskustelua. Artikkeleita ovat kirjoittaneet muun muassa Timo Hännikäinen, joka aikaisemmin on kunnostautunut esimerkiksi jättämällä rasistisia törkyviestejä sosiaalisessa mediassa Naisasialiitto Unionille ja Naisten Linjalle ja Jukka-Pekka Rahkonen, joka taannoin joutui eroamaan Aito avioliitto -yhdistyksen puheenjohtajan tehtävistä islamofobisisten ja uskonnonvapautta rajoittavien lausuntojen vuoksi. Hallituspuoluetta lähellä olevalta ajatushautumolta olisi voinut odottaa hieman parempaa harkintakykyä.

tyti_2014_13_2015-04-28_tie_001_fi_001 — Suomen työllisyysaste vuosina 1990–2014 sukupuolittain. Kuva: Tilastokeskus.

Kirjoittajakaartia suurempi ongelma pamfletissa kuitenkin liittyy sen sisältöön. Kirjan ydinviesti on käytännössä se, että suomalaisessa yhteiskunnassa miehet ovat jääneet feministien jyräämiksi ja ratkaisuksi ongelmiin tarjotaan perinteisten sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työnjaon palauttamista, naistutkimuksen rahoituksen lopettamista ja kutsu aseisiin ”sateenkaarivasemmiston kulttuurimarxilaista agendaa vastaan”.

Miesten ongelmat modernissa työelämässä ja koulutusmaailmassa johtuvat kuitenkin ihan jostain muusta kuin telaketjufeministeistä ja ”kulttuurimarxilaisista”.

Suomessa koulutusalat ja työmarkkinat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti sukupuolittuneet miesten ja naisten aloiksi. Naisten aloja ovat muun muassa sosiaali- ja terveyspalvelut ja hoiva-alat, miesten rakennnustekniikka ja metsätalous. Yhteiskunnallinen, teknologinen ja taloudellinen kehitys niin Suomessa kuin yleisesti länsimaisissa kehittyneissä talouksissa ei ole kohdellut näitä aloja yhteläisesti. Tämä on vuoden 2008 jälkeen näkynyt voimakkaasti naisten ja miesten työllisyysasteen muutoksissa: huolimatta siitä, että naiset edelleen käyttävät valtaosan perhevapaista on naisten työllisyysaste kohentunut ja miesten heikentynyt. Vuonna 2014 ero sukupuolten työllisyysasteessa oli kutistunut alle prosenttiyksikköön.

Tulevaisuus ei perinteisten miehisten alojen osalta näytä kovin paljon valoisammalta. Työpaikat monilla miesvaltaisilla aloilla kuten logistiikassa ja teollisessa tuotannossa tulevat teknisen kehityksen vuoksi edelleen vähenemään ja palvelusektorin merkitys työmarkkinoilla kasvamaan. Elinkeinoelämän keskusliiton vuonna 2013 julkaiseman raportin Naiset ja miehet työelämässä mukaan:

Monilta suurten rakennemuutosten kohteena olevilta miesvaltaisilta teollisuusaloilta katoaa työpaikkoja. Tulevaisuuden työvoimatarvetta selvittäneiden tutkimusten mukaan palvelualojen osuus bruttokansantuotteesta kasvaa, ja uusia työpaikkoja syntyy erityisesti kaupan sekä sosiaali ja terveydenhuoltopalvelujen aloilla. Naisia on näillä aloilla huomattavasti enemmän kuin miehiä, ja koulutustilastot kertovat näin olevan jatkossakin. Aloilla, joilla naiset nyt työskentelevät enemmistönä, työllisyysnäkymät ovat vakaat tai jopa kasvavat. Tämä johtaa siihen, että tulevaisuudessa miesten työllisyysasteen nostaminen näyttää olevan haasteellisempaa kuin naisten. Suomalaisten työmarkkinoiden jakautuneisuutta nais- ja miesvaltaisiin aloihin ja tehtäviin on purettava paitsi tasa-arvon niin myös työmarkkinoiden toimivuuden näkökulmasta.

screen-shot-2016-11-02-at-9-48-04 — Puolueiden kannatus sukupuolittain. Kuva: Yle Uutiset

Perussuomalaisten pitäisi olla erityisen huolissaan tästä kehityksestä. Puolue on nimittäin leimallisesti miesten puolue: sen kannattajakunnasta noin kaksikolmannesta on miehiä. Toiseksi, puolueen kannattajat kuuluvat keskimääräistä suomalaista matalammin koulutettuja (53 % on suorittanut ammattikoulun tai opistotason tutkinnon) ja kuuluvat työntekijöihin ja alempiin toimihenkilöihin. Eli juuri niihin ryhmiin, joihin meneillään oleva suuri talouden murros osuu kaikista vaikeimmin. Ja tähän empiiriseen todellisuuteen puolueen ajatushautomon tasa-arvopamfletti tarjoaa ratkaisuksi perinteisten sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työjaon vahvistamista. Ulkopuolisen (puolueellisen) tarkkailijan silmin tämä vaikuttaa sanalla sanoen edesvastuuttomalta.

Haikailu menneen ajan ”hyvien” teollisten työpaikkojen perään on tavallaan ymmärrettävää ([1], [2],[3], [4]). Sama peräpeiliin katsova itsepetos on ollut keskeisessä roolissa myös esimerkiksi meneillään olevissa Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, joissa käytännössä kaikki ehdokkaat ovat kilvan julistaneet tuovansa teollisen tuotannon ja sen työpaikat takaisin Kiinasta ja muista halpojen tuotantokustannusten maista. Teollinen tuotanto saattaa hyvinkin olla palaamassa, mutta robotiikan ja tekoälyn kehityksen vuoksi työpaikat eivät.

On myös virhe ajatella, että menneen maailman teolliset työpaikat olisivat olleet jotenkin sisäänrakennetusti ”hyviä” ja esimerkiksi palvelualoille syntyvät uudet työpaikat ”huonoja”. Alun perin tehdastyö oli kohtuullisen kamalaa ja portti keskiluokkaan ja suhteelliseen taloudelliseen hyvinvointiin siitä tuli vasta toisen maailmansodan jälkeen työvoimapulan ja järjestäytyneen ammattiyhdistysliikkeen tehokkaan edunvalvonnan myötä.

Epäneutraalin sukupuolikirjan esipuheessa Simo Grönroos toteaa, että:

Sukupuolikysymyksistä on viime aikoina käyty paljon keskustelua, mutta se on usein jäänyt varsin yksipuoliseksi. Miesten tasa-arvo-ongelmat ovat jääneet pitkälti feminismin jalkoihin. Samalla tavalla perinteisten sukupuoliroolien merkityksen pohtiminen on jäänyt usein sukupuolineutraaliutta korostavien puheenvuorojen varjoon.

Jos Perussuomalaiset todella haluaisivat edistää ydinkannattajakuntansa taloudellisia interessejä, Epäneutraalin sukupuolikirjan tarjoaman heinälato- ja sellunkeittoromantiikan sijaan Suomen Perusta voisi tehdä uuden pamfletin. Sellaisen, jossa pohditaan miten nykyistä koulutuksen ja työelämän sukupuolittuneisuutta voidaan purkaa, miten miehet pääsisivät helpommin kouluttautumaan ja työllistymään kasvaville perinteisesti naisvaltaisille aloille, miten uutta työtä ja työoloja voidaan kehittää paremmiksi ja unohtaa hetkeksi motkottaminen ”feministeistä” ja ”sukupuolineutraaliudesta”.

Pers-22

13 syyskuun, 201413 syyskuun, 2014Joonas Lyytinen

Minä puhun suomea äidinkielenäni ja olen opiskellut sitä peruskoulussa ja lukiossa yhteensä 12 vuotta. Myöhemmin olen käyttänyt sitä aktiivisesti niin työelämässä kuin erilaisissa harrastuksissa – esimerkiksi suomenkieliseen Wikipediaan olen aikojen saatossa tehnyt noin 50 000 muokkausta. Uskallan sanoa, että osaan suomea vähintääkin kohtuullisesti.

Olen toiminut koko aikuisikäni ajan aktiivisesti kansalaisjärjestöissä, julkisoikeudellisissa yhteisöissä ja politiikassa. Olen ollut kirjoittamassa niin useamman järjestön sääntöjä kuin Suomen ortodoksisen kirkon strategia-asiakirjaa. Uskallan sanoa, että ymmärrän aika hyvin virkakieltä ja siihen liittyviä käsitteitä.

Yliopistossa olen opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon tähtitieteestä ja jopa tehnyt jonkin verran tutkimusta oman toimen ohella. Tähän mennessä olen ollut tekemässä viittä eri vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua. Uskallan sanoa, että minulla on jonkinlaista harjaantumista hahmottaa ja käsitellä monimutkaisia abstrakteja asioita.

Tästä huolimatta reilun puolen vuoden yhdistetyn vanhempain-, isyys- ja hoitovapaan hakeminen Kelalta oli minulle ylivoimainen tehtävä.

Olin jokunen vuosi sitten jäämässä kotiin nuoremman lapseni kanssa noin puoleksi vuodeksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Kelan kannalta olin ensin vanhempainvapaalla (josta osan oli jo vaimoni käyttänyt), tämän jälkeen isyysvapaalla ja isäkuukaudella ja lopuksi jonkin aikaa hoitovapaalla.

Ensin yritin selvittää, kuinka monta vanhempainvapaapäivää perheellämme oli vaimon jälkeen vielä käyttämättä. Tämä ei ollut mitenkään yksinkertainen tehtävä. Tämän jälkeen kamppailin aikani isyysvapaan ja isäkuukauden laskemisen kanssa. Lopulta tuskastuneena heitin Excelin menemään, soitin Kelan asiakaspalveluun ja pyysin, että voisiko joku ystävällisesti vain ilmoittaa minulle mitä rahaa ja kuinka paljon tulen saamaan – olen jäämässä kotiin päivänä X ja palaamassa töihin päivänä Y. Että kiitos.

Päätös tuli kirjeitse kotiin muutaman päivän päästä.

Kun tämän sinänsä arkisen asian selvittäminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi suomea äidinkielenään puhuvalle, korkeasti koulutetulle henkilölle, joka on jossain määrin perehtynyt viranomaisten toimintatapoihin, voin vain kuvitella kuinka ahdistavaa, pelottavaa ja ylivoimaista tämän asian äärella olisi ollut esimerkiksi vain peruskoulutuksen saaneella pakolaisella, joka ei puhu kumpaakaan kotimaista kieltä. Vähintä mitä tilanteessa voidaan tehdä asian helpottamiseksi on edes madaltaa kielimuuria.

Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolan mielestä edes tätä ei kuitenkaan pitäisi tehdä:

Eerolan mielestä kotouttamisen keskeisimpänä tavoitteena tulee olla maan valtakielen – suomen – oppiminen. Rajoittamaton tulkkausoikeus vähentää Eerolan mukaan maahanmuuttajien tarvetta ja motivaatiota opiskella suomea.

Eli Eerolan mukaan siis maahanmuuttajien pitäisi opetella suomea, ettei tulkkauspalveluja tarvittaisi. Tosin Yleisradion mukaan maahanmuuttajien kielikoulutus vaatisi lisää rahaa koska:

Mitä kauemmas mennään pääkaupunkiseudusta, sitä todennäköisempää on, että ei ole jatkuvasti alkavia kursseja niin että nopeasti pääsisi kurssille… jos ajattelee, että kaksikymmentä kielitaidotonta opiskelijaa on samalla kurssilla ja opettaja opettaa ja kommunoi heidän kanssaan suomeksi, kielellä jota he eivät ainakaan valmiiksi osaa, niin onhan ne ryhmät isoja, Muhammed pohtii.

Eerola ja Perussuomalaiset ovatkin varmasti aktiivisesti ajamassa maahanmuttajien kielikoulutuksen lisäämistä ja nostamassa sille varattua rahoitusta?

Vuoden 2012 kuntavaaleissa puolueen kanta oli seuraava:

5. Mitä puolueenne tekee, että maahanmuuttajien kielikoulutusta saadaan lisää?

…

Perussuomalaiset

Maahanmuuttajien kielikoulutus täytyy hoitaa työpaikoilla samaan aikaan, kun he käyvät työssä.

Suomalaisessa työelämässä esiintyy etnistä syrjintää usein juuri ylikorostettujen kielitaitovaatimusten muodossa. Perussuomalaisissa on varmaankin ajatuksia siitä, miten kielitaidottomat maahanmuuttajat voisivat työllistä niin, että oppisivat suomea eivätkä enää tarvitsisi tulkkipalveluja. Ehkä maahanmuuttajia voitaisiin palkata julkiselle sektorille?

Perussuomalainen-lehden päätoimittajan Matias Turkkilan mukaan:

Poliittinen läänitys ei ollut kestävä syy palkkauspäätöksiin – ja aivan yhtä heikko syy olisi etnisin perustein tehty läänitys. Työpaikkojen jakaminen toissijaisin perustein on yksiselitteisesti väärin.

Yksinhuoltajamaahanmuuttajan ahdistus suomalaisessa julkishallinnon byrokratiassa ei ole meidän ongelmamme. Ei tarjota tulkkipalveluja – opetelkoot suomea. Ei opeteta suomea – menkööt töihin oppimaan. Työtä ei vaan Suomessa ole tarjolla jos kielitaitoa ei ole. Ja kunnan hommiin ei kuulkaas tarvitse tulla.

Tässä Perussuomalaisten kotoutuspolitiikka kiteytettynä.

Joseph Heller olisi ylpeä.

Mika hätänä?

23 helmikuun, 201323 helmikuun, 2013Joonas Lyytinen

Tasa-arvoisen avioliittolain hyötyjä yhteiskunnalle perustellaan useimmiten yhdenvertaisuudella. Perustelu kuitenkin ontuu. Yhdenvertaisuus on käsitteenä ongelmallinen. Jos se toteutetaan absoluuttisesti, kaikilla vähemmistöillä on täsmälleen samat oikeudet. Se, mihin raja, riippuu viime kädessä arvoista. – kansanedustaja Mika Niikko (ps.) HS 23.2. 2013

Mikaniikot ovat Suomessa pieni vähemmistöryhmä. Mikaniikot ovat helluntailaisia. He kuuluvat uskonnolliseen ryhmään johon Suomessa kuuluu noin 45000 ihmistä eli 0,8 % väestöstä. Perussuomalaisen puolueen jäseninä mikaniikot ovat vielä pienempi marginaaliryhmä: noin 5000 puolueen jäsentä on vain 0,09 % suomalaisista ja edellisissä eduskuntavaaleissakaan neljä viidestä suomalaisesta ei äänestänyt mikaniikkojen puoluetta. Raja, joka määrittää millaisia oikeuksia mikaniikkojen kaltaisille marginaalisille vähemmistöryhmille kuuluu, riippuu viime kädessä arvoista.

Adoptiossa on kyse siitä, että etsitään lapselle perhe eikä perheelle lapsi. Näin ollen on olennaista, että lapsi saa jatkossakin mahdollisuuden päästä adoptoitavaksi perheeseen, jossa hän saa isän ja äidin.

Minä olen sitä mieltä, että lapsen edun mukaista ei tulla adoptoiduksi perussuomalaiseen perheeseen. Adoptiossa on kyse siitä, että etsitään lapselle perhe eikä perheelle lapsi. Näin ollen on olennaista, että lapsi saa jatkossakin mahdollisuuden päästä adoptoitavaksi perheeseen, jossa häneen ei pienestä pitäen iskosteta ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita erilaisia ihmisiä kohtaan. Perussuomalaisuus näyttää olevan yhteydessä holtittomaan päihteiden käyttöön ja erilaisiin rikollisiin toimiin.

Minä kuitenkin myös tiedän, että tässä on kyseessä vain minun oma asenteellisuuteni. Adoptiolaki lähtee aina ensi sijaisesti lapsen edusta. Uskon siihen, että suomalaiset adoptioviranomaiset ovat kykeneviä arvioimaan adotiopäätöksiä tehtäessä nimen omaan lapsen edun ilman, että poliitikkojen tarvitsee kirjata lakiin omat ennakkoluulonsa.

Kansanedustajien tulee päättää siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita menemään etsiessämme tasa-arvoa romuttamatta luomisjärjestyksen mukaisia arvoja.

Tasa-arvo on länsimaisen yhteiskunnan ytimessä olevan ihmisoikeuskäsitteen keskeisin sisältö. Ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi samalla tavoin riippumatta siitä, mihin seksuaaliseen, sukupuoliseen, uskonnolliseen, poliittiseen tai muuhun ryhmään he kuuluvat. Myös mikaniikkojen onneksi suurin osa ihmisistä ja kansanedustajista on tästä samaa mieltä. Myös helluntailaisten tai perussuomalaisten kaltaisilla vähemmistöillä on oikeus toimia, ilmaista mielipiteensä ja tulla huomioiduksi yhteiskunnassa, vaikka ne monella tapaa romuttavatkin yhteiskuntajärjestyksen mukaisia arvoja.

Toisin kuin mikaniikkojen arvot, joilla pyritään perustelemaan toisten ihmisryhmien syrjintää, meidän muiden yhteiskunnassa yhteinen arvo on juuri se, että ”kaikilla vähemmistöillä on täsmälleen samat oikeudet”.

”Ensimmäinen suomalainenkin oli ulkomaalainen”

16 lokakuun, 2012Joonas Lyytinen

Törmäsin jokin aika sitten eräässä kirjassa mielenkiintoiseen tilastotietoon, jonka mukaan Helsingissä asui 1900-luvun alussa suhteellisesti enemmän ulkomailla syntyneitä ihmisiä kuin näinä ”holtittoman maahanmuuton” aikoina, ja ajattelin jakaa huomion nopeasti Twitterissä:

Fun fact: ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä oli 1920-luvulla Helsingissä korkeampi kuin nykyisin. Holtiton maahanmuutto? #kuntavaalit
—
Joonas Lyytinen (@joonasl) October 11, 2012

Yllätykseksi huomasin Kaisa Kyläkosken tarttuneen tähän heittoon omassa blogissaan. Kyläkosken mukaan olin käyttänyt dataa valikoivasti ja selitys ulkomaalaisten suureen määrään tuona aikana oli itärajan takaiset poikkeukselliset tapahtumat.

..jos poliittinen kehitys idässä olisi ollut toinen, ulkomaalaisia olisi ollut Suomessa vähemmän. Ja jos maailmalla olisi ollut rauhallisempaa viime vuosikymmeninä, olisi ulkomaalaisia Suomessa nyt vähemmän. (Kalvosetin sivu 13 paljastaa, että ulkomaalaisten osuus on nyt maan laajuisesti aivan muuta kuin 20-luvulla.) Maahanmuuttopolitiikka ei tietääkseni ole koskaan ollut löysää.

Suomalaiset uusetnonationalistit haaveilevat paluusta jonkinlaiseen mytologiseen suomalaisen yhtenäiskulttuurin aikaan. Twitter-kommenttini ajatus oli viime kädessä se, ettei tällaista ”suomalaisuuden kulta-aikaa” todellisuudessa koskaan ole ollut olemassa. Toki kunkin ajanhetken siirtolaisuuden määrään ja suuntaan vaikuttaa ympäröivän maailman tapahtumat. Ilman bolševikkien valtaannousua Venäjällä 1920-luvulla Helsingissä olisi todennäköisesti ollut vähemmän venäläisiä ja ulkomaalaisia kuin todellisuudessa oli. Mutta 20-luku ei kuitenkaan ollut mikään ainutkertainen poikkeus Suomen historiassa. Tänne on kautta historian tultu, ja täältä on lähdetty.

Suomea ja suomalaisuutta siinä merkityksessä kun me sen nykyisin ymmärrämme, ei oikeastaan ollut olemassa ennen Suomen suurruhtinaskunnan luomista ja suomalaisuusaatteen syntymistä 1800-luvulla. Kuitenkin jo 1100-luvuilta alkaen ruotsinkielistä väestöä, nykyisten suomenruotsalaisten esi-isiä, muutti nykyisen Ruotsin alueelta Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. 1400-luvulle tultaessa iso osa Suomen rannikkoalueista oli ruotsalaisten siirtolaisten asuttamia. Keskiajalla niin Turun kuin Viipurinkin porvareista valtaosa oli saksalaisia ja 1500- ja 1600-luvuilla aatelittomista säätyläissuvuista 25 % oli peräisin Ruotsista ja 10-17 % Saksasta.

Autonomian aikana Helsingin kauppiaista yli puolet oli ulkomaalaisia, muun muassa venäläisiä, balttilaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia. Ensimmäinen tilasto ulkomaalaisten määrästä tehtiin vuonna 1870 suurten kaupunkien väestönlaskentojen yhteydessä, jolloin ulkomaalaisia oli maassa 17 000. Luku nousi aina vuoteen 1910 asti, jolloin ulkomaalaisia oli 36 244 ja sen jälkeen se kääntyi hitaasti laskuun. Vuonna 1950 ulkomaalaisia oli enää noin 10 000. Vasta 1991 ulkomaalaisten määrä saavutti itsenäisyyden alkuaikojen tason.

Toisaalta, suomalaisia on myös koko historian ajan muuttanut ulkomaille. 1500- ja 1600-lukujen aikana tuhansittain suomalaisia kaskenpolttajia muutti nykyisen Ruotsin alueelle. Autonomian kaudella 150 000 suomalaista lähti Venäjälle. Pietari oli lähes koko 1800-luvun maailman suurin suomalainen kaupunki väkiluvulla mitattuna: siellä asui suomalaisia yhtä paljon tai enemmän kuin Turussa tai Helsingissä. Myös Viipurin maalaiskunnasta kotoisin oleva isoäitini isä oli nuorena miehenä töissä Pietarissa rakennustyömailla. Karjalankannaksen eteläosissa kuulemani mukaan ”kaupunkiin lähteminen” viittasi nimen omaan Pietariin, ei esimerkiksi Viipuriin. 1800-luvun lopulla suomalaisten siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan alkoi ja 1880- ja 1930-lukujen välisenä aikana siirtolaisia oli noin 400 000. Ja Ruotsiin siirtolaisia 60- ja 70-luvulta lähti miltei 700 000. Vasta 1800-luvun alkupuolella Suomesta tuli nettomaahanmuuton kohde. Yhteensä siirtolaisiksi Suomesta lähti vuosisadan kuluessa miltei 1,5 miljoonaa ihmistä.

Friedrich Wilhelm August Argelander (Kuva: Wikipedia)

Maahan- ja maastamuutto on kuitenkin vain yksi kansainvälisyyden ilmentymä Suomessa. Myös muilla tasoilla olemme keskiajalta alkaen ollut tiiviissä yhteydessä muihin kulttureihin ja kansoihin. Jo myöhäiskeskiaikaisessa Saksassa valmistetussa Tyrvään kirkon alttarikaapissa esitettiin piispa Henrikin surmaava Lalli turkkilaisen sotilaan asussa – Osmanien kukistettua Konstantinopolin ja piiritettyä Wieniä vuonna 1529 aihe kun oli Keski-Euroopassa ajankohtainen. Mikael Agricola opiskeli Saksassa, mahdollisesti merkittävin Suomessa koskaan vaikuttanut tieteilijä, Turun ja Helsingin observatorioita johtanut Friedrich Wilhelm August Argelander oli suomalais-saksalaisesta suvusta. Ja sitten on tietenkin vielä Carl Ludvig Engel, Fredrik Pacius, Sinebrychoff, Fazer, Paulig, Stockmann, Didrichsen.. Toisaalta kuvanveistäjä Walter Runeberg tai arkkitehti Eero Saarinen, jotka hädin tuskin koskaan edes asuivat Suomessa.

Vaikka viimeisten vuosikymmenien maahanmuuton aiheuttamat muutokset suomalaisessa väestörakenteessa ja kulttuurissa vaikuttavat ehkä radikaaleilta ja ainutkertaisilta, ne eivät sitä ole. Päinvastoin, se 50-luvun yhtenäiskulttuurin kausi oli historiallinen poikkeus. Kanslianeuvos Risto Laakkonen on kuvannut tuota kautta seuraavasti:

Vielä pitkään sodan jälkeen eristimme itsemme muusta maailmasta. Tänne ei päästetty ketään. Ulkomaalainen tarvitsi työluvan pelkästään yhtä esitelmää varten. Ulkomaalainen ei voinut omistaa asunto-osakettakaan. Lisäksi oli joukko ammattipelottelijoita rakentamassa muuria ulkomaailmaa vastaan.

Vaikka Perussuomalaisten Helsingin valtuustoryhmän puheenjohtaja olisikin asiasta eri mieltä, kyllä Helsingissä pärjätään reilun kymmenen prosentin ulkomaalaisryhmän kanssa. Onhan sitä pärjätty ennenkin.

Postmodernia tekopolitiikkaa

13 joulukuun, 201113 joulukuun, 2011Joonas Lyytinen

Aamun Helsingin Sanomissa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kommentoi puolueen eduskuntavaaliohjelman kritiikki ”postmodernia tekotaidetta” kohtaan oli vaalitaktinen mediatemppu:

Se oli tietoinen provo. Tiedettiin, että rääkäisy tulee.

Käsite ”postmodernismi” syntyi 1960-luvulla kuvaamaan jälkiteollista yhteiskuntaa, jossa modernismin edistysusko ja suuret kertomukset ovat korvautuneet moniarvoisuudella ja yksilöllisyydellä. Postmodernin taiteen tekemisen keskiöön nousi taitelijan oma identiteetti. Postmodernismin kriitikot toisaalta katsovat, että postmodernismissa äärimmillään hylätään rationalinen ajattelu ja keskustelun järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit.

Soinin kritiikki postmodernikkoja kohtaan vaikuttaakin tästä perspektiivistä omituiselta – Soini itse on Suomen postmodernein poliitikko. Perussuomalaisen politiikan keskiössä ei ole asiat tai poliittiset aatteet, vaan Soinin persoona ja hänen median välittämä tulkintansa todellisuudesta. Usein samalla romukoppaan lentävät rationaalinen ajattelu ja järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit. Toisin kuin perinteisessä suomalaisessa politiikassa, poliittisen linjan jatkuvuus ei ilmene näkemysten ja periaatteiden, vaan ennen kaikkea Soinin persoonan jatkuvuutena.

Otetaan esimerkiksi Yleisradion presidentinvaalien vaalikoneessa esitetty väite ”maahanmuuttajien on mukauduttava suomalaisiin tapoihin”. Soini oli väitteen kanssa, kuten arvata saattaa, ”täysin samaa mieltä”. Mielenkiintoiseksi asiat muuttuivat kuitenkin ehdokkaan perustelujen osalta:

Oman kulttuurinsa ja uskontonsa saa pitää vapaasti, suomalaista lainsäädäntöä on noudatettava.

Vastauksen perusteella Soini toisin sanoen siis rajaa ”maan tavan” Suomessa vallitsevaan lainsäädäntöön, eikä vaadi maahanmuuttajilta syvempää sopeutumista suomalaiseen kultuuriin tai tapoihin. Puolueen eduskuntavaaliohjelmassa kuitenkin samaa kysymystä linjattiin:

Ensisijaisesti maan tavat tarkoittavat Suomen lakeja, mutta myös kulttuuriset normit ovat osa yhteiskuntaamme… Suomalaisen kulttuurin vaaliminen ja yhteiskunnan järjestyksen ylläpitäminen ei ole rasismia…Me pidämme myös joulujuhlamme ja suvivirtemme aivan kuten juhlapyhämme, joista lähtökohtaisesti kaikki pääsevät nauttimaan.

Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että presidenttiehdokas Soinin linja kotouttamiskysymyksessä on ainakin osittain ristiriidassa puolueen vaaliohjelmassa esitetyn linjauksen kanssa. Toisaalta, puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner on ilmoittanut, että ”Timo Soini määrittelee puolueen linjan”. Eli, mikäli uskomme Ruohonen-Lerneriä, Soini on ristiriidassa itsensä kanssa.

Vai onko niin, että Soini vain harjoittaa postmodernia tekopolitiikkaa ja ilmentää tulkintojen loputtomuutta pelaamalla kielipelejä ilman absoluuttisia totuusväittämiä?

P.S. Muista ehdokkaista esimerkiksi Eva Biaudet, Pekka Haavisto ja Sari Essayah olivat väitteestä ”täysin eri mieltä” tai ”jokseenkin eri mieltä” käytännössä täysin samoin perustein kuin Soini. He lähtivät ajatuksesta, että lainsäädäntö ei ole ”tapa” , eikä maahanmuuttajilta voida vaatia omien uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen ja perinteiden vaihtamista ”suomalaisiin” tapoihin ja perinteisiin. Ainakin minusta tämä vaikuttaa jokseenkin järkevämmältä tapa-käsitteen tulkinnalta. Mutta minä olenkin vain tällainen myöhäismoderni muinaisjäänne.

Vox populi, vox populist

21 marraskuun, 201131 toukokuun, 2012Joonas Lyytinen

Thomas Huxley vuonna 1870 julkaisema kartta ”ihmisrotujen” maantieteellisestä jakautumisesta.

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä kyseenalaisti Suomen kuvalehdessä presidentti Tarja Halosen kannanoton, jonka mukaan ”Ihmiset jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia”. Penttilän mukaan Perussuomalaiset tarjoavat selkeän viidestä periaatteesta koostuvan ideologisen pakkauksen, joka miellyttää monia äänestäjiä. Nämä viisi periaatetta ovat:

EU-vastaisuus
Nationalismi
Arvokonservatismi
Monikulttuurisuuden vastustus johon liitttyy vahva taloudellinen ulottuvuus
Populismi, eli ”politiikan ankkurointia kansan tahtoon, kansan tapoihin ja kansan rakastamiin ilmaisuihin”

Vaikka perussuomalaisilla Helsingin sanomien mielipidemittauksen perusteella on selkeästi enemmän yksiselitteisen rasistisia mielipiteitä ja asenteita kuin muiden puolueiden kannattajilla, puolueen julistaminen rasistiseksi ei kuitenkaan tämän perusteella ole perusteltua.

Penttilän viisi periaatetta ja rasismi ovat kaikki saman pohjalla olevan perussuomalaisuuden kannatuksen perusselityksen ilmentymiä. Perussuomalaisuuden kaltaisen konservatiivis-populistisen liikkeen käyttövoimana on pohjimmiltaan suuren ihmisjoukon kokema hämmennys ja pelko liian nopeasti muuttuvan maailman edessä. EU:n vastustaminen, monikultuurisuuskammo sekä siihen osittain liittyvä rasismi ja ksenofobia ovat vastalause sille uudelle modernille yhteiskunnalle, jota he eivät enää koe omakseen. Vastareaktio tälle voimattomuuden tunteelle on tukeutuminen perinteiseen etnonationalismia ja arvokonservatismiin, paluu mytologisoituun yhteiskuntaan jossa sukupuoliroolit olivat selkeät, viholliset tuli idästä, laivat oli puuta, miehet rautaa hiio-hoi eikä hipit ja hipsterit riehuneet.

Populismi on lopulta se väline, jolla näitä tavoitetta edistetään. Kansa tietää, miten asiat on ja kansan tahto asetetaan ”poliittisen eliitin” monikultturisuus- ja Eurooppa-projektin vastakohdaksi. Timo Soini kuittasi HS:n mielipidemittauksen tuloksen ”tarkoitushakuisena”, mitä se varmasti olikin. Toimittajien tarkoitus kun oli tiettävästi arvioda rasistisia asenteita ja niiden yleisyyttä eri puolueissa. Ei ”tarkoitushakuisuus” ole puolustus: oletetaan, että oikeudessa ja syyttäjä kysyy syytetyltä: ”Noh, N N, pahoinpitelittekö te tämän kantajan perjantaiyönä nakkikioskijonossa?”. Kysymys on mitä tarkoitushakuisin, koska syyttäjän pyrkimys on virkatyönään laittaa syytetty linnaan. Kysymyksen tarkoitushakuisuus ei tässäkään tapauksessa kuitenkaan tarkoita sitä, että kysymyksen voi ohittaa olankohautuksella. Koska kansa kyllä tietää, ei edes sen alhaisempia, rasistisia tai ksenofobisia mielipiteitä haluta kyseenalaistaa.

Poliittiset liikkeet voivat toimia myös toisin. Ne voivat toimia tiennäyttäjinä ja mielipidevaikuttajina kannattajakuntansa suuntaan ja muuttaa jäsentensä asenteita perustuen puolueen ja sen kannattajien yhteiseen arvopohjaan. Esimerkiksi, Afrikan kansalliskongressi (ANC), aikaisemmin Etelä-Afrikan merkittävin apartheid-järjestelmän vastainen populistinen vastarintaliike ja maata vuodesta 1994 hallinnut puolue, on saavuttanut kerta toisensä jälkeen vaaleissa yli 60 % kannatuksen. Vaikka suurella osalla eteläafrikkalaisista ja myös ANC:n kannattajakunnasta on hyvin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan (80 – 85 % ihmisistä katsoo, että homoseksuaaliset suhteet ovat aina väärin), vuonna 1997 puolueen puoluekokous hyväksyi kannanoton, joka takasi homoseksuaaleille täydet yhteläiset oikeudet valtaväestöön verrattuna. ANC:n johdolla valmisteltu Etelä-Afrikan perustuslaki on ensimmäinen maailmassa, jossa syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella kiellettiin. Samaa sukupuolta olevilla aviopareilla on maassa kaikki samat oikeudet kuin heteroseksuaalisilla aviopareilla, mukaan lukien adoptio-oikeus. Ihmisiä voidaan johtaa edestä, jos siihen on halua ja rohkeutta.

Jos Perussuomalainen puolue ja sen kannattajat todella jakavat puolueen vaaliohjelmassa linjatun kannan, jonka mukaan:

Perussuomalaisten toiminnan perustana ovat rehellisyys, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, tasa-arvo, työn ja yrittämisen kunnioittaminen sekä henkinen kasvu

on puolueen johdon johdettava puoluetta ja tehtävä selväksi, ettei näihin periaatteisiin sovi puolueen kannattajien enemistön näkemys moderneihin yhteiskuntiin soveltumattomista ”ihmisroduista”.

Perussuomalaista puoluetta ei tee kuitenkaan rasistiseksi se, että sen kannattajilla on muita puolueita rasistisempia asenteita yhtään enempää kuin ANC:ta tekee homofobiseksi eteläafrikkalaisen yhteiskunnan vallitsevat homofobiset asenteet. Kuten Jussi Salonranta totesi blogissaan:

Kyllä, perussuomalaisten äänestäjissä ja jopa edustajissa on avoimesti rasismia kannattavia ihmisiä, mutta perussuomalaiset puolueena eivät ainakaan toistaiseksi ole osoittautunut rasistiseksi. Tämä on merkittävä ero, jonka sisäistäminen on merkityksellistä… Perussuomalaisten kannatuksen nousu osoittaa vain sen, ettei perussuomalaisten määritteleminen kilpailevien puolueiden toimesta populisteiksi tai rasisteiksi ole lainkaan vähentänyt heidän kannatustaan.

Yksittäisten ihmisten tai poliittisten liikkeiden leimaaminen rasistisiksi johtaa vain voimakkaaseen puolustusreaktioon, poliittiseen loukkaantumisperformanssiin ja hyödyttömään juupas-eipäs -väittelyyn. Pahimmillaan se saa ihmiset käpertymään entistä tiiviimmin omaan kuplaansa, ohittamaan koko rasismidiskurssin osana eliitin monikulttuurisuusprojektia ja sataa siten juuri niiden populistien laariin, joita sillä pyrittiin vastustamaan. Leimaaminen ei vie rasisminvastaista asiaa yhtään eteenpäin. Rasismikeskustelussa pitäisikin palata perusasioiden äärelle. Selittää ihmisille mitä rasismi on, miten se ilmenee ja miksi se on väärin. Sen jälkeen, ehkä, kansa tietää.

Jalkaväkimiinat ovat uskomushoito

15 marraskuun, 201115 marraskuun, 2011Joonas Lyytinen

Vuosien vatuloinnin jälkeen Suomi on vihdoin ratifioimassa jalkaväkimiinat kieltävän Ottawan sopimuksen ja jäljellä olevat miinat on tuhottava neljän vuoden kuluessa. Ulkoasiainvaliokunnassa ainoastaan perussuomalaiset vastustivat sopimukseen liittymistä ja puheenjohtaja Soinin mukaan miinoista luopuminen heikentää Suomen puolustuskykyä ja on ”isänmaata kohtaan vahingollinen”. Aikaisemmin kansanedustaja Jussi Niinistö esitti jalkaväkimiinojen olevan ”Suomen puolustukselle olennaisen tärkeitä”. Perussuomalaisia isänmaanystäviä ei tunnut hetkauttavan edes se, että puolustusministeriönkin mukaan jalkaväkimiinojen korvaaminen on edennyt erittäin nopeasti.

Ottawan sopimukseen liittymistä on yleensä perusteltu humanitaarisilla ja ulkopoliittisilla syillä. Holtittomasti käytetyt jalkaväkimiinat aiheuttavat valtavia ongelmia konfliktialueilla vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeenkin. Keskustelussa ei juurikaan ole kyseenalaistettu Ottawan sopimuksen vastustajien näkemyksiä Suomen puolustuskyvyn heikentymisestä ja jalkaväkimiinojen tehokkuudesta puolustusaseena. Tämä on omituista, koska todellisuudessa jalkaväkimiinat ovat tehoton ase.

Punaisen ristin kansainvälinen komitea julkaisi vuonna 1996 raportin ”Anti-personnel Landmines – Friend or Foe?, jonka tarkoituksena oli arvioida maamiinojen sotilaallista tehokkuutta ja punnita sitä suhteessa miinojen aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen. Raportin pääkirjoittaja toimi prikaatinkenraali Patrick Blagden, joka sotilasurallaan oli toiminut Britannian armeijassa insinööriupseerina asetutkimuksen piirissä. Raportissa tarkasteltiin ammattiarmeijoiden ja vastarintaliikkeiden jalkaväkimiinojen käyttöä 26 todellisissa vuoden 1940 jälkeisessä konfliktissa. Raportin mukaan:

..the evidence considered indicates that, even when used on a massive scale, they have usually had little or no effect on the outcome of hostilities. No case was found in which the use of anti-personnel mines played a major role in determining the outcome of a conflict. At best, these weapons had a marginal tactical value under certain specific but demanding conditions..

Alueiden miinoittamisen, niiden merkitseminen ja miinakenttien ylläpitämisen havaittiin olevan kallista ja aiheuttavan merkittävästi henkilövahinkoja miinoja käyttäneelle konfliktin osapuolelle. Raportin tulokset vahvisti vielä erikseen vuonna 2004 kansainvälinen ryhmä korkea-arvoisia upseereja. Raportissaan ryhmä totesi:

The Group found that no new studies known by them since the ICRC study make a persuasive case for the military value of anti-personnel mines. This fact supports the argument that these weapons should be universally banned.

Jalkaväkimiinoista luopuminen ei vaaranna Suomen turvallisuutta ja niihin tarkertuminen on turvallisuuspoliittista homeopatiaa. Julkista puolustuspoliittista keskustelua sen sijaan vahingoittaa se, ettei perustelemattomia ja ilmeisen perusteettomia väitteitä kyseenalaisteta.

Suomalaisuuden bantustan

3 marraskuun, 20113 marraskuun, 2011Joonas Lyytinen

Taannoisessa Facebook-keskustelussa Martti Tulenheimo kommentoi osuvasti, että monokulturismissa on kyse globaalista apartheid-aatteesta. Havainto oli vielä tarkkanäköisempi kuin ensi silmäyksellä vaikuttaisi. Apartheid tarkottaa suomeksi sanan mukaisesti (kansojen) ”erillisyyttä” – juuri tähän myös nouseva uusetnonationalistinen poliittinen liike pyrkii.

Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän rakensi maata vuosien 1948-94 välisenä aikana hallinnut Kansallispuolue, jonka aatteellinen perusta oli afrikaanerinationalismi. Afrikaanerinationalismi syntyi Etelä-Afrikassa 1800-luvulla eurooppalaisten nationalististen mallien mukaan ja sen muotoutumiseen vaikutti erityisesti hollantilaisen uuskalvinistiteologi Abraham Kuyperin näkemykset. Kuyperin mukaan Jumala on luonut erilaisia kansoja ja muita luomakunnan ”piirejä”, joilla kaikilla oli omat itsenäiset kohtalonsa ja oikeus olemassaoloon toisistaan erillisinä. Afrikaanerien muodostama kansakunta, volk, oli ”valittu kansa” joka yhdisti maan valkoihoisen afrikaansia puhuneen väestön. Afrikaanerien mytologisoitu historia kuvattiin brittien aiheuttaman Suuren vaelluksen ja buurisotien kaltaisten tapahtumien jatkuvana kärsimysnäytelmänä. Afrikaanerinationalismin suhtautuminen ulkomaailmaan ja sen ilmiöihin kuten modernismiin, liberalismiin ja valistusaatteesen oli torjuva.

Etelä-Afrikan bantustanit — Etelä-Afrikan mustien "kotimaat" eli bantustanit

Afrikaanerit olivat Etelä-Afrikassa keskimäärin heikommassa taloudellisessa asemassa kuin Isosta-Britanniasta muuttaneet englanninkieliset siirtolaiset. Kansallispuolueen kannattajakunnan ytimen muodostivatkin afrikaaneripienviljelijät ja -teollisuustyöläiset, jotka katsoivat tulleensa taloudellisesti syrjityiksi. Keskeisiä poliittisia kysymyksiä puolueen politiikassa oli pääasiassa afrikaanereista muodostuneen ”köyhien valkoisten” luokan edistäminen ja se liitettiin elimellisesti rotuerottelupolitiikaan. Myös maan afrikkalainen enemmistö koettiin ”mustaksi vaaraksi” (Swart gewar), joka uhkasi volkin olemassaoloa ja aiheutti ”etnistä sekamelskaa” (mengelmoes).

Kuyperilainen erillisten, itsenäisten ja sekoittumattomien kansojen ja kulttuurien ajatus laitettiin toimeen käytännön politiikassa pääministeri Hendrik Verwoerdin kaudella suur-apartheidiksi nimitetyn massiivisen sosioekonominen ohjelman kautta. Suur-apartheidissa koko Etelä-Afrikka jaettiin alueisiin, joissa kussakin saattoi asua vain yhden etnisen ryhmän jäseniä. Maan jokaiselle mustalle etnisille ryhmille perustettiin oma ”kotimaa”, joita nimitettiin bantustaneiksi. Vallanpitäjien lopullisena tavoitteena oli siirtää maan musta väestö lopulta näiden uusien valtioiden kansalaisiksi. Verwoerdin mukaan mustien ”ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna”. Etelä-Afrikan kalvinistiset kirkot loivat apartheidille teologisen oikeutuksen. Erään kalvinistiteologin mukaan:

Erottelupolitiikka, jota afrikaaneri ja hänen kirkkonsa ajavat, on kirkon pyhä kutsumus niiden tuhansien kaupungeissa asuvien köyhien valkoisten auttamiseksi, jotka ovat häviämässä kamppailua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Erottelu tulee myös johtamaan erillisten terveiden kaupunkien syntymiseen ei-valkoisille, joissa he voivat kehittyä omalla tavallaan, luoda omat instituutionsa ja myöhemmin hallita itseään valkoisten suojeluksessa.

Suomessa viime vuosina erityisesti perussuomalaiset ovat nousseet vastustamaan ”monikulttuurisuusideologiaa” ja pyrkineet asettamaan vastakkain ”aidon” ja ”luonnollisen” kansallisen identiteetin ja eliitin ajaman monikulttuurisuuden, joka on ”kaupallisuuden ehdoilla toimiva, ylikansallinen monokulttuuri”. Perusuomalaisten viimeisimmässä eduskuntavaaliohjelmassa on kohtia, jotka voisivat aivan hyvin olla apartheid-ideologien kirjoittamia:

Perussuomalaiset haluavat puolustaa suomalaisten omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.

Kuten afrikaanerinationalismissa, perussuomalaisten ohjelmassa korostetaan suomalaisten mytologisoidun historian ja kulttuurin ainutkertaisuutta (”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhätä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia”) ja korostetaan kansan yhtenäisyyttä ja kansallisen identiteetin tärkeyttä. Kuten Etelä-Afrikassa, tämän kulttuurin ylläpitämisestä tehdään myös poliittinen projekti (”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”).

Afrikaanerit kokivat itsensä uhatuksi maan englanninkielisen taloudellisen eliitin ja mustan enemmistön puristuksessa. Perussuomalaisten ajattelussa vastaavan suomalaisuutta ja suomalaisten suvereniteettia uhkaavan pihtiliikeen muodostavat ”vasemmisto-liberaali poliittinen eliitti” ja toisaalta vieraista kulttuureista tulleet maahanmuuttajat. Poliittinen eliitti on heidän mukaansa ”kaventanut kansanvaltaisia päätöksentekorakenteita” ja ”edistänyt harvainvaltaisia pyrkimyksiä”. Toisaalta, maahanmuuttajat pyrkivät sopeuttamaan kantaväestöä omiin tapoihinsa, ovat taloudellinen rasite veronmaksajille, ghettouttavat kaupunkien lähiöitä ja tuovat mukanaan lähtömaidensa ongelmat. Maahanmuutosto ja ihmisten liikkuvuudesta pelätään ”muodostavan pysyvä ilmiö” – aivan kuin yksilöt ja jopa kokonaiset kansat eivät olisi ihmiskunnan historiassa aina siirtyneet alueilta toisille. Radikaalimassa maahanmuuttokriittisessä ajattelussa maahanmuuttajien luoma uhka on viety vielä pitemmälle: erityisesti Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat pyrkivät islamilaistamaan Euroopan ja luomaan šari’a-lakia noudattavan ”Eurabian”.

Afrikaanerinationalimin ja suomalaisen uusnationalismin yhteiset piirteet eivät tietenkään tarkoita sitä, että esimerkiksi perusuomalaisten tavoitteena olisi luoda Suomesta apartheid-Etelä-Afrikan kaltainen segregoitu yhteiskunta, jossa etnisten ryhmien suhteet hierarkisoitaisiin lainsäädännöllä. Molemmat vain nousevat samasta eurooppalaisesta etnonationalismin perinteestä. Etelä-Afrikan historiallisesta tilanteesta ja demografisista suhteista johtuen tämä aatemaailma siellä johti apartheidin syntymiseen, suomalaisen uusnationalismin tavoite näyttää pikemminkin olevan käpertyminen sisäänpäin suomalaisen kulttuurin ulkomuseoon Kalevalan, Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja Sibeliuksen äärelle. Luoda Suomesta suomalaisuuden bantustan, jossa omaa kansallista kulttuuria vaalitaan muusta maailmasta erillään kansan itsenäiseen kohtaloon luottaen. Vaaliohjelman sanoin:

Perussuomalaisten mielestä on huolestuttavaa, mikäli me emme osaa löytää uusia ratkaisuja ajan haasteisiin maamme rajojen sisäpuolelta, vaan haemme niitä ensisijaisesti maamme rajojen ja kulttuurirajojemme ulkopuolelta..

Mikään kulttuuri ei kuitenkaan todellisuudessa elä tai kehity tyhjiössä. Toisin kuin apartheidin luojat kuvittelivat, Etelä-Afrikan kulttuurin ainutkertaisuus ja arvo on siinä, että maassa on kymmeniä kieliä, kansallisuuksia ja osakulttuureita, jotka yhdessä, toisiinsa vaikuttaen luovat ainutkertaisen kokonaisuuden – Desmond Tutun Sateenkaarivaltioksi nimittämän monietnisen ja -kulttuurisen yhteisön, jonka kansallislaulussa käytetään viittä kieltä ja yhdistetään xhosankielinen virsi Nkosi Sikelel’ iAfrika aikaisempaan afrikaansinkieliseen kansallislauluun Die Stem van Suid Afrika. Meillä suomalaisillakaan ei ole oman itsemme vuoksi varaa sulkeutua omaan henkiseen bantustaniimme.

Kirjallisuutta:

Moodie, T. Dunbar: The rise of Afrikanerdom: Power, apartheid, and the Afrikaner civil religion. University of California Press, 1975.
Gilliomee, Henry: The Afrikaners: Biography of a People. University of Virginia Press, 2003

P.s. Artikkelin alkuosassa lainataan osia Wikipedian artikkeleista Afrikaanerinationalismi ja Apartheid. Molemmat ovat pääasiassa tämän blogin kirjoittajan kirjoittamia, joten tekijänoikeuksia ei ole rikottu.