Miksi etuoikeudesta puhuminen on vaikeaa?

Modernissa rasismiin ja sukupuolten tasa-arvoon ja muuhun yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvässä keskustelussa käytetään usein ”etuoikeuden” (eng. privilege) käsitettä. Termi ilmaantui akateemiseen tutkimukseen 80-luvulta alkaen kun tieteilijät pyrkivät laajentamaan sosiaalisen epätasa-arvon tutkimusta aikaisemmin vain selkeään syrjintään keskittyneestä perspektiivistä. Tässä yhteydessä etuoikeudella tarkoitetaan monista eri tekijöistä kuten sukupuolesta, etnisestä alkuperästä, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosioekonomisesta asemasta ja muista seikoista riippuvaa asemaa yhteiskunnassa, jota erityisesti etuoikeudesta nauttivien on usein sen moniulotteisen luonteen vuoksi vaikea havaita.  Peggy McIntosh kuvaili kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Backpack valkoiseen ihonväriin liittyvää etuoikeutta seuraavasti:

White privilege is like an invisible weightless backpack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools and blank checks.

 

Suomalaisessa keskustelussa, liittyi se sitten ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen ilmiöön, päädytään kuitenkin valitettavan usein asetelmaan, jossa näiden erilaisten etuoikeuksien olemassaolo kyseenalaistetaan tai kiistetään.  Tämän kritiikin voi hieman yksinkertaistaen ja kärjistäen tiivistää seuraavaan ajatukseen: koska kaikilla valkoihoisilla heteromiehillä ei mene taloudellisesti tai muilla tavoin hyvin, ei valkoiset heteromiehet ole myöskään etuoikeutettuja. Etuoikeus yksinkertaistetaan janaksi, jossa jokainen yksilö asettuu johonkin kohtaan +∞ ja  -∞ välille, ja koska kunkin vertaisryhmän edustajia löytyy eri kohdista tätä janaa, ei ryhmän silloin voi katsoa olevan etuoikeutetussa asemassa. Tämän jälkeen usein päädytään vielä enemmän hakoteille ja todetaan, että koko etuoikeuden käsite on vain tehty syyllistämään miehiä tai valkoihoisia tai valkoihoisia miehiä tai mitä ryhmää nyt sattuu edustamaankaan.

Etuoikeus, kuten se sosiologisessa kontekstissa ymmärretään, ei kuitenkaan ole yhden vaan useamman muuttujan tulos. Sosioekonomisesti ei-etuoikeutetussa asemassa oleva työtön mielenterveyskuntoutuja voi edelleen olla miehisyytensä tai valkoisen ihonvärinsä vuoksi etuoikeutettu ja toisaalta professorina työskentelevä varakas afrikkalainen maahanmuuttaja ihonvärinsä vuoksi ei-etuoikeutettu. Kaikki nämä etuoikeudet ovat todellisia ja havaittavissa, vaikkakin eri tavoin. Jotkut etuoikeudet on yksilötasoisia ja sosio-ekonimisia, toiset liittyvät rodullistamiseen tai johonkin muuhun syntyperäiseen seikkaan. Valkoisten miehisen etuoikeuden olemassaolo ei siis tarkoita, että kaikilla valkoisilla miehillä olisi kaikki asiat hyvin.

 

 

 

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan lähtökohta ja perusperiaate on alusta alkaen ollut se, että erilaisia yhteiskunnallisia etuoikeuksia on pyritty tasaamaan ja luomaan kaikille yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Alun perin toimenpiteet olivat hyvin konkreettisia tasa-arvon esteiden poistamisia: naisten holhouksenalaisuus poistettiin, äänioikeudesta tuli yleinen ja yhtenäinen ja naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhtäläiseen vanhemmuuteen. Myöhemmin maksuton koulutus ja peruskoulujärjestelmä ovat tasanneet väestön sosioekonomisia eroja ja kiihdyttänyt luokkakiertoa. Viimeisten vuosikymmenten aikana erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa on parannettu ja oikeuksia laajennettu.

Tästä historiallisesta kontekstista johtuen ei ole yllättävää, että olemme lopulta aika hyviä tunnistamaan nimenomaan sosio-ekonomisia ja toisaalta ainakin yksiselitteisesti mitattavia sukupuoleen tai muuhun liittyviä etuoikeuksia kuten miesten ja naisten palkkaeroja tai sen, ettei naisia ole johtotehtävissä ole yhtä paljon kuin miehiä.

Ainakin toistaiseksi olemme huonompia havaitsemaan sellaisia hienovaraisempia ja vaikeammin mitattavia yhteiskunnallisia etuoikeuksia, jotka liittyvät esimerkiksi ”rotuun” tai sukupuoleen: miten arkipäivän rasismi vaikuttaa ihmisen psyykeen tai miten lasten sukupuolittaminen varhaislapsuudessa ja varhaiskasvatuksessa vaikuttaa asenteisiin ja käyttäytymiseen.

Vaikka se on vaikeaa, myös näistä etuoikeuden mekanismeista pitää oppia keskustelemaan ja havaitsemaan niitä nykyistä paremmin.  Valkoiseksi mieheksi syntyminen ei ole valinta eikä omaan etuoikeuteensa ole syyllinen. Silti se on olemassa ja pitäisi tiedostaa. Se vaatii että opimme hahmottamaan etuoikeuden ja sen puutteen nykyistä laajempana ilmiönä. Ja sen jälkeen siitä keskusteleminenkaan ei enää ole niin vaikeaa ja ajoittain turhauttavaa kuin nyt.

 

Närkästyin.

Eilinen tasa-arvoista avioliittolakia ajavan kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eteni vanhojen nuottien mukaan ilman suurempia yllätyksiä. Vastustajien mukaan oltiin viemässä lapselta oikeutta isään ja äitiin ja korostettiin ”lapsen etua”, Soini uhriutui, James Hirvisaari visioi  ”perinteisen avioliiton” kannattajien syrjinnällä ja Pentti Oinonen ja Mika Niikko olivat, noh, Pentti Oinonen ja Mika Niiko.  Velikullat vaikuttivat enemmän vuoden sketsihahmo -kilpailun hahmoilta kuin kansanedustajilta.

Tästä ei kukaan jaksa närkästyä.

Se mistä minä tänä aamuna närkästyin oli Ilta-Sanomien otsikko:

Jani Toivola närkästyneenä.
Jani Toivola närkästyneenä.

Peggy McIntoshin vuonna 1988 julkaisema kuuluisa essee White Priviledge: Unpacking the Invisible Knapsack listaa 50 erilaista tapaa, joilla Yhdysvalloissa valkoinen etuoikeus ilmenee. Yksi näistä tavoista on:

34. I can worry about racism without being seen as self-interested or self-seeking.

Mitä kertoo Ilta-Sanomien toimittajien mahdollisesti tiedostamattomista asenteista, että kun Jani Toivola piti lähetekeskustelun yhteydessä maltillisen ja asiallisen puheenvuoron yhtenä kansanedustajana muiden joukossa, se lehdessä raportoitiin ”närkästymisenä”?

Niin kauan kun jokainen seksuaalivähemmistöön kuuluva, nainen tai ei-kantasuomalainen joka puhuu tasa-arvosta tai heikommassa asemassa olevien ryhmien asemasta leimataan hienohelmaiseksi ammattiloukkaantujaksi,  on miesten, valkoisten tai heterojen etuoikeuksista puhuminen lähes mahdotonta.

Suu suppuun ja olkaa nyt perhana kiitollisia

Olen ollut lievästi hämmentynyt viikon aikana käydyn rasismikeskustelun sävystä. Iso osa ihan järkevinä ja tiedostavina pitämiäni ihmisiä on toistuvasti vastareaktiona Umayya Abu-Hannan kirjoitukseen esittäneet seuraavia argumentteja:

1) Metrossa huuteleva mummo ei voi olla totta. Suomalaiset mummot eivät huutele rasistisia herjoja lapsille. Umayya valehtelee. Olisi pitänyt vain suunsa kiinni.

2) Vaikka Umayyan kokemus olisikin totta, niin ei Suomi ole yhtään sen rasistisempi maa kuin mikään muukaan. Ei saa leimata tai syyllistää. Parempi olisi nyt kuulkaa pitää vain suu kiinni.

3) Kyllä kuulkaa muillekin kuin ei-kantasuomalaisilta näyttäville huudellaan kadulla vaikka mitä. Ei tuosta pitäisi mitään numeroa tehdä, ihme kitinää. Pitäisi vain suunsa kiinni.

Umayyan kuvailemat arkipäivän rasismin kokemukset eivät ole yksin Umayyan kokemuksia. Lähes kaikissa Suomessa tehdyissä rasismia käsittelevissä tutkimuksissa on noussut sama ilmiö esiin. Jopa muutamat ystäväni, joiden sukujuuret ovat Keski-Euroopasta ovat kertoneet lapsena ja nuorena kokemastaan rasistisesta nimittelystä.

Rasismin kvantitatiivinen mittaaminen on todella vaikeaa, koska se ilmenee eri maissa eri tavalla. Tilanne varmaan voisi olla paljon pahempikin. Suomen nykyinen ilmapiiri on kuitenkin rasismin suhteen selkeästi sallivampi kuin esimerkiksi Ruotsin, jossa useita Ruotsidemokraattien kansanedustajia on joutunut eroamaa rasismikohujen vuoksi. Suomessa sen sijaan rasistisista rikoksista tuomitut kansanedustajat ovat jatkaneet eduskunnassa. Ja vaikka Suomi olisi maailman kaikkein vähiten rasistinen maa, eikö sekin vähäinen rasismi ole edelleen ongelma? Eikö sille siitä huolimatta pitäisi tehdä jotain?

Ja kyllä, kantasuomalaisillekin haistatellaan ja huudellaan joskus kadulla. Tilanne on kuitenkin ihan toisenlainen kuin rasistisen huutelun kohteeksi joutuneella. Hullun tai humalaisen kynsiin joutuminen ei kyseenalaista kantasuomalaisen oikeutta olemassa oloon tai asumiseen Suomessa. Tämän ymmärtäminen on meille vaikeaa, koska kuten Peggy McIntosh kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack toteaa:

I think whites are carefully taught not to recognize white privilege, as males are taught not to recognize male privilege. So I have begun in an untutored way to ask what it is like to have white privilege. I have come to see white privilege as an invisible package of unearned assets that I can count on cashing in each day, but about which I was ”meant” to remain oblivious. White privilege is like an invisible weightless knapsack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools , and blank checks.

Kieltäminen ja selittely ovat klassisia kypsymättömiä puolustusmekanismeja, joilla pyritään ylläpitämään psyykkistä tasapainoa. Tasapainon ajoittainen järkkyminen voisi kuitenkin ehkä johtaa hieman realistisempaan minäkuvaan. Ja antaisi mahdollisuuden myös paremmin puuttua itse ongelmaan.