Kuulin muutama päivä sitten tarinan yhdestä julkisen puolen kehittämishankkeesta. Eräässä suomalaisen sairaalan yksikössä oltiin aloitettu projekti toiminnan tehostamiseksi. Hankkeen aikana saatiin aikaan hyviä tuloksia ja päivittäisten toimenpiteiden määrä saatiin nostettua 33 %. Palkinnoksi toiminnan huomattavasta tehostamisesta kyseisiä toimenpiteitä tekevä yksikkö menetti osan avainresurssejaan toiselle yksikölle. Toisin sanoen, edelleen vanhoilla tehottomimmilla tavoilla toimineita yksiköitä palkittiin lisäresursseilla, jotka toimintaansa uudistanut yksikkö oli ”vapauttanut”. Johdon viesti oli selvä: ei kannata yrittää mitään uutta ja ihmeellistä, koska siitä ei ainakaan palkita. Janten laki toiminnassa.
Julkisten organisaatioiden toiminnan tehottomuuteen tarjotaan usein ratkaisuksi yhtiöittämistä ja ulkoistamista, koska oletetaan että yksityiset toimijat automaattisesti ovat tehokkaampia ja rationaalisempia kuin julkiset. Tämäkin on puhdasta fantasiaa: esimerkiksi riittää jo se, miten Nokia onnistuttiin ajamaan tuhon partaalle 2000-luvun alun organisaatiouudistuksilla, huonolla johtamisella ja vääränlaisilla kannustimilla. Tietojärjestelmiä tekevänä konsulttina olen reilun viidentoista työvuoden aikana nähnyt niin huonosti toimivia yrityksiä kuin tehokkaasti organisoituja julkisia työyhteisöjä.
Poliittinen debatti siitä miten julkisia organisaatioita pitäisi hallinnoida kärjistyy valitettavan usein poliittisen vasemmiston ja oikeiston kädenväännöksi organisaatioiden hallinnollisesta rakenteesta – aivan kuin osakeyhtiö- tai virastomalli automaattisesti loisi oikeat kannustimet, hyvän kulttuurin ja kannustavan johtamisjärjestelmän. Näin tapahtui esimerkiksi viime viikolla Helsingin kaupunginvaltuustossa, jossa keskustelu Länsimetron kustannusarvion mittavista ylityksistä ajautui valtuutettu Yrjö Hakasen (skp) ja Paavo Arhinmäen (vas) nokitteluksi kunnallisten toimintojen yhtiöittämisestä (kohdasta 2:08 eteenpäin): epäonnistuminen oli yhtiömallin seuraus, koska ilmeisesti ei-yhtiömalliin organisoiduissa julkisissa hankkeissa ei vuosien varrella ole koskaan ylitetty budjetteja ja aikatauluja vähintään yhtä reippaasti kuin Länsimetrossa tapahtui.
Olisi virkistävää, että ainakin välillä yritettäisiin pohtia enemmän organisaatioiden kehittämisen tavoitteita ja toimenpiteitä sen sijaan, että taitetaan peistä loputtomiin hallintomalleista ja nimikkeistä. Julkisten palvelujen käyttäjien kannalta kun loppu viimein sillä, onko palvelujen tuottaneen organisaation ylin päätöksentekoelin johtokunta, hallitus tai lautakunta ei kauheasti ole merkitystä.
