Postmodernia tekopolitiikkaa

Aamun Helsingin Sanomissa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kommentoi puolueen eduskuntavaaliohjelman kritiikki ”postmodernia tekotaidetta” kohtaan oli vaalitaktinen mediatemppu:

Se oli tietoinen provo. Tiedettiin, että rääkäisy tulee.

Käsite ”postmodernismi” syntyi 1960-luvulla kuvaamaan jälkiteollista yhteiskuntaa, jossa modernismin edistysusko ja suuret kertomukset ovat korvautuneet moniarvoisuudella ja yksilöllisyydellä. Postmodernin  taiteen tekemisen keskiöön nousi taitelijan oma identiteetti. Postmodernismin kriitikot toisaalta katsovat, että postmodernismissa äärimmillään hylätään rationalinen ajattelu ja keskustelun järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit.

Soinin kritiikki postmodernikkoja kohtaan vaikuttaakin tästä perspektiivistä omituiselta – Soini itse on Suomen postmodernein poliitikko. Perussuomalaisen politiikan keskiössä ei ole asiat tai poliittiset aatteet, vaan Soinin persoona ja hänen median välittämä tulkintansa todellisuudesta. Usein samalla romukoppaan lentävät rationaalinen ajattelu ja  järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit. Toisin kuin perinteisessä suomalaisessa politiikassa, poliittisen linjan jatkuvuus ei ilmene näkemysten ja periaatteiden, vaan ennen kaikkea Soinin persoonan jatkuvuutena.

Otetaan esimerkiksi Yleisradion presidentinvaalien vaalikoneessa esitetty väite ”maahanmuuttajien on mukauduttava suomalaisiin tapoihin”. Soini oli väitteen kanssa, kuten arvata saattaa, ”täysin samaa mieltä”. Mielenkiintoiseksi asiat muuttuivat kuitenkin ehdokkaan perustelujen osalta:

Oman kulttuurinsa ja uskontonsa saa pitää vapaasti, suomalaista lainsäädäntöä on noudatettava.

Vastauksen perusteella Soini toisin sanoen siis rajaa ”maan tavan” Suomessa vallitsevaan lainsäädäntöön, eikä vaadi maahanmuuttajilta syvempää sopeutumista suomalaiseen kultuuriin tai tapoihin. Puolueen eduskuntavaaliohjelmassa kuitenkin samaa kysymystä linjattiin:

Ensisijaisesti maan tavat tarkoittavat Suomen lakeja, mutta myös kulttuuriset normit ovat osa yhteiskuntaamme… Suomalaisen kulttuurin vaaliminen ja yhteiskunnan järjestyksen ylläpitäminen ei ole rasismia…Me pidämme myös joulujuhlamme ja suvivirtemme aivan kuten juhlapyhämme, joista lähtökohtaisesti kaikki pääsevät nauttimaan.

Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että presidenttiehdokas Soinin linja kotouttamiskysymyksessä on ainakin osittain ristiriidassa puolueen vaaliohjelmassa esitetyn linjauksen kanssa. Toisaalta, puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner on ilmoittanut, että ”Timo Soini määrittelee puolueen linjan”. Eli, mikäli uskomme  Ruohonen-Lerneriä, Soini on ristiriidassa itsensä kanssa.

Vai onko niin, että Soini vain harjoittaa postmodernia tekopolitiikkaa ja ilmentää tulkintojen loputtomuutta pelaamalla kielipelejä ilman absoluuttisia totuusväittämiä?

P.S. Muista ehdokkaista esimerkiksi Eva Biaudet, Pekka Haavisto ja  Sari Essayah olivat väitteestä ”täysin eri mieltä” tai ”jokseenkin eri mieltä” käytännössä täysin samoin perustein kuin Soini.  He lähtivät ajatuksesta, että lainsäädäntö ei ole ”tapa” , eikä maahanmuuttajilta voida vaatia omien uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen ja perinteiden vaihtamista ”suomalaisiin” tapoihin ja perinteisiin.  Ainakin minusta tämä vaikuttaa jokseenkin järkevämmältä tapa-käsitteen tulkinnalta. Mutta minä olenkin vain tällainen myöhäismoderni muinaisjäänne.

Suomalaisuuden bantustan

Taannoisessa Facebook-keskustelussa Martti Tulenheimo kommentoi osuvasti, että monokulturismissa on kyse globaalista apartheid-aatteesta. Havainto oli vielä tarkkanäköisempi kuin ensi silmäyksellä vaikuttaisi. Apartheid tarkottaa suomeksi sanan mukaisesti (kansojen) ”erillisyyttä” – juuri tähän myös nouseva uusetnonationalistinen poliittinen liike pyrkii.

Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän rakensi maata vuosien 1948-94 välisenä aikana hallinnut Kansallispuolue, jonka aatteellinen perusta oli afrikaanerinationalismi. Afrikaanerinationalismi syntyi Etelä-Afrikassa 1800-luvulla eurooppalaisten nationalististen mallien mukaan ja sen muotoutumiseen vaikutti erityisesti hollantilaisen uuskalvinistiteologi Abraham Kuyperin näkemykset.  Kuyperin mukaan Jumala on luonut erilaisia kansoja ja muita luomakunnan ”piirejä”, joilla kaikilla oli omat itsenäiset kohtalonsa ja oikeus olemassaoloon toisistaan erillisinä. Afrikaanerien muodostama kansakunta, volk,  oli ”valittu kansa” joka  yhdisti maan valkoihoisen afrikaansia puhuneen väestön. Afrikaanerien mytologisoitu historia kuvattiin brittien aiheuttaman Suuren vaelluksen ja buurisotien kaltaisten tapahtumien  jatkuvana kärsimysnäytelmänä. Afrikaanerinationalismin suhtautuminen ulkomaailmaan ja sen ilmiöihin kuten modernismiin, liberalismiin ja valistusaatteesen oli torjuva.

Etelä-Afrikan mustien "kotimaat" eli bantustanit

Afrikaanerit olivat Etelä-Afrikassa keskimäärin heikommassa taloudellisessa asemassa kuin Isosta-Britanniasta muuttaneet englanninkieliset siirtolaiset. Kansallispuolueen kannattajakunnan ytimen muodostivatkin afrikaaneripienviljelijät ja -teollisuustyöläiset, jotka katsoivat tulleensa taloudellisesti syrjityiksi. Keskeisiä poliittisia kysymyksiä puolueen politiikassa oli pääasiassa afrikaanereista muodostuneen ”köyhien valkoisten” luokan edistäminen ja se liitettiin elimellisesti rotuerottelupolitiikaan. Myös maan afrikkalainen enemmistö koettiin ”mustaksi vaaraksi” (Swart gewar), joka uhkasi volkin olemassaoloa ja aiheutti ”etnistä sekamelskaa” (mengelmoes).

Kuyperilainen erillisten, itsenäisten ja sekoittumattomien kansojen ja kulttuurien ajatus laitettiin toimeen käytännön politiikassa pääministeri Hendrik Verwoerdin kaudella suur-apartheidiksi nimitetyn massiivisen sosioekonominen ohjelman kautta. Suur-apartheidissa koko Etelä-Afrikka jaettiin alueisiin, joissa kussakin saattoi asua vain yhden etnisen ryhmän jäseniä. Maan jokaiselle mustalle etnisille ryhmille perustettiin oma ”kotimaa”, joita nimitettiin bantustaneiksi. Vallanpitäjien lopullisena tavoitteena oli siirtää maan musta väestö lopulta näiden uusien valtioiden kansalaisiksi. Verwoerdin mukaan mustien ”ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna”. Etelä-Afrikan kalvinistiset kirkot loivat apartheidille teologisen oikeutuksen. Erään kalvinistiteologin mukaan:

Erottelupolitiikka, jota afrikaaneri ja hänen kirkkonsa ajavat, on kirkon pyhä kutsumus niiden tuhansien kaupungeissa asuvien köyhien valkoisten auttamiseksi, jotka ovat häviämässä kamppailua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Erottelu tulee myös johtamaan erillisten terveiden kaupunkien syntymiseen ei-valkoisille, joissa he voivat kehittyä omalla tavallaan, luoda omat instituutionsa ja myöhemmin hallita itseään valkoisten suojeluksessa.

Suomessa viime vuosina erityisesti perussuomalaiset ovat nousseet vastustamaan ”monikulttuurisuusideologiaa” ja pyrkineet asettamaan vastakkain ”aidon” ja ”luonnollisen” kansallisen identiteetin ja eliitin ajaman monikulttuurisuuden, joka on ”kaupallisuuden ehdoilla toimiva, ylikansallinen monokulttuuri”. Perusuomalaisten viimeisimmässä eduskuntavaaliohjelmassa on kohtia, jotka voisivat aivan hyvin olla apartheid-ideologien kirjoittamia:

Perussuomalaiset haluavat puolustaa suomalaisten omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.

Kuten afrikaanerinationalismissa, perussuomalaisten ohjelmassa korostetaan suomalaisten mytologisoidun historian ja kulttuurin ainutkertaisuutta (”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhätä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia”) ja korostetaan kansan yhtenäisyyttä ja kansallisen identiteetin tärkeyttä. Kuten Etelä-Afrikassa, tämän kulttuurin ylläpitämisestä tehdään myös poliittinen projekti (”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”).

Afrikaanerit kokivat itsensä uhatuksi  maan englanninkielisen taloudellisen eliitin ja mustan enemmistön puristuksessa. Perussuomalaisten ajattelussa vastaavan suomalaisuutta ja suomalaisten suvereniteettia uhkaavan pihtiliikeen muodostavat ”vasemmisto-liberaali poliittinen eliitti” ja toisaalta vieraista kulttuureista tulleet maahanmuuttajat. Poliittinen eliitti on heidän mukaansa ”kaventanut kansanvaltaisia päätöksentekorakenteita” ja ”edistänyt harvainvaltaisia pyrkimyksiä”. Toisaalta, maahanmuuttajat pyrkivät sopeuttamaan kantaväestöä omiin tapoihinsa, ovat taloudellinen rasite veronmaksajille, ghettouttavat kaupunkien lähiöitä ja tuovat mukanaan lähtömaidensa ongelmat. Maahanmuutosto ja ihmisten liikkuvuudesta pelätään ”muodostavan pysyvä ilmiö” – aivan kuin yksilöt ja jopa kokonaiset kansat eivät olisi ihmiskunnan historiassa aina siirtyneet alueilta toisille. Radikaalimassa maahanmuuttokriittisessä ajattelussa maahanmuuttajien luoma uhka on viety vielä pitemmälle: erityisesti Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat pyrkivät islamilaistamaan Euroopan ja luomaan šari’a-lakia noudattavan ”Eurabian”.

Afrikaanerinationalimin ja suomalaisen uusnationalismin yhteiset piirteet eivät tietenkään tarkoita sitä, että esimerkiksi perusuomalaisten tavoitteena olisi luoda Suomesta apartheid-Etelä-Afrikan kaltainen segregoitu yhteiskunta, jossa etnisten ryhmien suhteet hierarkisoitaisiin lainsäädännöllä. Molemmat vain nousevat samasta eurooppalaisesta etnonationalismin perinteestä. Etelä-Afrikan historiallisesta tilanteesta ja demografisista suhteista johtuen tämä aatemaailma siellä johti  apartheidin syntymiseen, suomalaisen uusnationalismin tavoite näyttää pikemminkin olevan käpertyminen sisäänpäin suomalaisen kulttuurin ulkomuseoon Kalevalan, Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja Sibeliuksen äärelle. Luoda Suomesta suomalaisuuden bantustan, jossa omaa kansallista kulttuuria vaalitaan muusta maailmasta erillään kansan itsenäiseen kohtaloon luottaen. Vaaliohjelman sanoin:

Perussuomalaisten mielestä on huolestuttavaa, mikäli me emme osaa löytää uusia ratkaisuja ajan haasteisiin maamme rajojen sisäpuolelta, vaan haemme niitä ensisijaisesti maamme rajojen ja kulttuurirajojemme ulkopuolelta..

Mikään kulttuuri ei kuitenkaan todellisuudessa elä tai kehity tyhjiössä.  Toisin kuin apartheidin luojat kuvittelivat, Etelä-Afrikan kulttuurin ainutkertaisuus ja arvo on siinä, että maassa on kymmeniä kieliä, kansallisuuksia ja osakulttuureita, jotka yhdessä, toisiinsa vaikuttaen luovat ainutkertaisen kokonaisuuden – Desmond Tutun Sateenkaarivaltioksi nimittämän monietnisen ja -kulttuurisen yhteisön, jonka kansallislaulussa käytetään viittä kieltä ja yhdistetään xhosankielinen virsi Nkosi Sikelel’ iAfrika aikaisempaan afrikaansinkieliseen kansallislauluun Die Stem van Suid Afrika. Meillä suomalaisillakaan ei ole oman itsemme vuoksi varaa sulkeutua omaan henkiseen bantustaniimme.

Kirjallisuutta:

  • Moodie, T. Dunbar: The rise of Afrikanerdom: Power, apartheid, and the Afrikaner civil religion. University of California Press, 1975.
  • Gilliomee, Henry: The Afrikaners: Biography of a People. University of Virginia Press, 2003

P.s. Artikkelin alkuosassa lainataan osia  Wikipedian artikkeleista Afrikaanerinationalismi ja Apartheid. Molemmat ovat pääasiassa tämän blogin kirjoittajan kirjoittamia, joten tekijänoikeuksia ei ole rikottu.