Sosiaalisen median keskusteluissa ilmenee ajoittain rasittava tapa jossa varsinaisen keskustelun sijaan ryhdytään puuttumaan vastapuolen argumentaatiovirheisiin tai loogisiin epäjohdonmukaisuuksiin. Argumentaatiovirheiden osoittamiseen on olemassa jopa näppärä verkkosivusto ”Your logical fallacy is..”, josta voi poimia jonkun paristakymmenestä argumentaatiovirheestä ja lähettää linkkinä vastapuolelle. Tähän malliin:
Vaikka argumentaatiovirheillä argumentointi onkin vähän arveluttava tapa, aion nyt syyllistyä siihen. Anteeksi. Koettakaa kestää.
Viime päivien monikultuurisuuskeskustelussa on jatkuvasti palattu maltillisuusharhaan. On esitetty, että vastakkain tässä keskustelussa on erityisesti perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittinen” siipi ja toisaalta ”vihervasemmistolainen” monikulturistinen blokki, joka Wille Rydmania lainaten edustaa ideologiaa, jossa:
monikulttuurinen yhteiskunta – jossa siis saman yhteiskunnan ja alueen sisällä elää lukematon määrä mahdollisimman erilaisia kulttuureita – nähdään tavoittelemisen arvoiseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi. Tällaista tavoitetta voidaan edistää vauhdittamalla maahanmuuttoa ja tukemalla pikemminkin maahanmuuttajien kulttuurin säilymistä uudessa ympäristössä kuin heidän kotoutumistaan.
Totuus löytyy sitten jostain näiden ”ääripäiden” välistä. Pitää tunnustaa maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, mutta samalla tunnustaa, että maahanmuutolla on myös positiivisia vaikutuksia. Suomessa jo eläviin vähemmistöryhmiin ei pidä suhtautua vihamielisesti ja avointa rasismia pitää vastustaa.
Ongelmana tässä ajatusmallissa on kuitenkin se, että ajatus mikään poliittinen liike Suomessa ei todellisuudessa edusta ”maahanmuuttokriittisten” vastustamaa ”monikulturistista” ideologiaa. Esimerkiksi Vihreiden maahanmuuttopoliittisessa linjapaperissa todetaan:
Maahanmuuttajien pitää kotoutua osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Se tarkoittaa, että maahanmuuton myötä muodostuviin etnisiin vähemmistöihin kuuluvat kokevat olevansa täysivaltainen osa suomalaista yhteiskuntaa…
Maahanmuuttoon liittyy arkisia haasteita, joiden ratkominen on kotoutumispolitiikan perustehtävä. Kielenopetusta on syvennettävä ja sitä on pystyttävä tarjoamaan kaikille maahanmuuttajille. On ratkottava seitsemästä eri kansallisuudesta koostuvien luokkien arkipäivän ongelmia. Huono-osaisuuden kasaantuminen samoille asuinalueille pitää estää. On löydettävä myös perinteisten kotouttamistoimien ulkopuolelle helposti putoavat, esimerkiksi kantasuomalaisten puolisot, ja tarjottava heille asianmukaista tukea. Moni kotoutumiskoulutusta tai kielenopetusta tarvinnut on joutunut odottamaan jopa vuosia.
Samalla ”maahanmuuttokriitiset”, jotka jatkuvasti korostavat maahanmuuttajien intergoitumisen ja sopeutumisen tärkeyttä ovat käytännössä kaikilla hallinnon tasoilla vastustaneet kaikkia käytännön toimenpiteitä, jotka edistäisivät maahanmuuttajien kotoutumista. Perussuomalaisten edellisessä kuntavaaliohjelmassa todettiin, että ”maahanmuuttajien kielikoulutus täytyy hoitaa työpaikoilla samaan aikaan, kun he käyvät työssä”, vaikka tutkimuksista tiedetään, että suomalaisessa työelämässä esiintyy etnistä syrjintää usein juuri ylikorostettujen kielitaitovaatimuksina. Loputtomista esimerkeistä ehkä räikein oli Jussi Halla-aho yritys estää Helsingin kaupunginvaltuustossa kirjaus, jolla ”varmistetaan vaikeasti traumatisoituneiden pakolais- ja turvapaikanhakijalasten ja -nuorten nopea pääsy arviointi- ja kuntoutuspalveluiden piiriin”.
On turha yrittää etsiä kultaista keskitietä maahanmuutto- ja monikultuurisuuskysymyksissä ”vihervasemmistolaisten” ja ”maahanmuuttokriitikoiden” välistä. Se suomalaisten selkeä maltillinen enemistö, joka suhtautuu ajatukseen suvaitsevasta monikulttuurisesta Suomesta suopesti ja yrittää edistää vastuullista kotouttamispolitiikka, on valmis yhteistyöhön myös maahanmuuttokriittisten kanssa heti, kun nämä ovat valmiit monikulturismidystopioiden vallassa vellomisen sijaan ryhtymään käytännön toimenpiteisiin maahanmuuton lieveilmöiden hoitamisessa.
