Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin lyhennettynä Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla sunnuntaina 4.9. 2016Suomen historiallisen huonon olympiamenestyksen jälkeen keskustelu huippu-urheilun tilasta ja sen merkityksestä on käynyt kiivaana. Entinen jääkiekkovalmentaja Petteri Sihvonen päätyi syyttämään huippu-urheilun kehnosta tilasta Nuori Suomi -henkeä ja “kaikki pelaa” -periaatetta. Helsingin Sanomien vieraskynässä puolestaan Teijo Pyykkönen nosti esiin nykyisen liikuntapolitiikan ristiriitaiset tavoitteet terveysliikunnan ja tavoitteellisen kilpaurheilun välillä. Kun samaan aikaan pyritään kansanterveydellisistä syistä edistämään terveysliikuntaa ja turvaamaan urheilusta kiinnostuneiden mahdollisuudet menestyä, on rajalliset resurssit levitetty liian laajalle.
Merkittävän kansallisen huippu-urheilumenestyksen saavuttamiseen on karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa toimivaa mallia. Ensimmäinen näistä pohjautuu järjestelmään, jossa urheilumenestyksestä on tehty tehty yksilölle väylä merkittävään taloudellisen ja sosiaalisen statuksen nousemiseen. Esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä yhteiskunta panostaa voimakkaasti kilpaurheiluun, siinä menestymiseen ja palkitsee menestyneitä urheilijoita runsaskätisesti. Yhdysvalloissa puolestaan sosio-ekonomisena porkkanana kilpaurheilijoille tarjotaan stipendejä huippuyliopistoihin, joka monelle nuorelle on ainoa väylä korkeakouluopintoihin ja pois sukupolvien köyhyyden kierteestä.
