Suu suppuun ja olkaa nyt perhana kiitollisia

Olen ollut lievästi hämmentynyt viikon aikana käydyn rasismikeskustelun sävystä. Iso osa ihan järkevinä ja tiedostavina pitämiäni ihmisiä on toistuvasti vastareaktiona Umayya Abu-Hannan kirjoitukseen esittäneet seuraavia argumentteja:

1) Metrossa huuteleva mummo ei voi olla totta. Suomalaiset mummot eivät huutele rasistisia herjoja lapsille. Umayya valehtelee. Olisi pitänyt vain suunsa kiinni.

2) Vaikka Umayyan kokemus olisikin totta, niin ei Suomi ole yhtään sen rasistisempi maa kuin mikään muukaan. Ei saa leimata tai syyllistää. Parempi olisi nyt kuulkaa pitää vain suu kiinni.

3) Kyllä kuulkaa muillekin kuin ei-kantasuomalaisilta näyttäville huudellaan kadulla vaikka mitä. Ei tuosta pitäisi mitään numeroa tehdä, ihme kitinää. Pitäisi vain suunsa kiinni.

Umayyan kuvailemat arkipäivän rasismin kokemukset eivät ole yksin Umayyan kokemuksia. Lähes kaikissa Suomessa tehdyissä rasismia käsittelevissä tutkimuksissa on noussut sama ilmiö esiin. Jopa muutamat ystäväni, joiden sukujuuret ovat Keski-Euroopasta ovat kertoneet lapsena ja nuorena kokemastaan rasistisesta nimittelystä.

Rasismin kvantitatiivinen mittaaminen on todella vaikeaa, koska se ilmenee eri maissa eri tavalla. Tilanne varmaan voisi olla paljon pahempikin. Suomen nykyinen ilmapiiri on kuitenkin rasismin suhteen selkeästi sallivampi kuin esimerkiksi Ruotsin, jossa useita Ruotsidemokraattien kansanedustajia on joutunut eroamaa rasismikohujen vuoksi. Suomessa sen sijaan rasistisista rikoksista tuomitut kansanedustajat ovat jatkaneet eduskunnassa. Ja vaikka Suomi olisi maailman kaikkein vähiten rasistinen maa, eikö sekin vähäinen rasismi ole edelleen ongelma? Eikö sille siitä huolimatta pitäisi tehdä jotain?

Ja kyllä, kantasuomalaisillekin haistatellaan ja huudellaan joskus kadulla. Tilanne on kuitenkin ihan toisenlainen kuin rasistisen huutelun kohteeksi joutuneella. Hullun tai humalaisen kynsiin joutuminen ei kyseenalaista kantasuomalaisen oikeutta olemassa oloon tai asumiseen Suomessa. Tämän ymmärtäminen on meille vaikeaa, koska kuten Peggy McIntosh kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack toteaa:

I think whites are carefully taught not to recognize white privilege, as males are taught not to recognize male privilege. So I have begun in an untutored way to ask what it is like to have white privilege. I have come to see white privilege as an invisible package of unearned assets that I can count on cashing in each day, but about which I was ”meant” to remain oblivious. White privilege is like an invisible weightless knapsack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools , and blank checks.

Kieltäminen ja selittely ovat klassisia kypsymättömiä puolustusmekanismeja, joilla pyritään ylläpitämään psyykkistä tasapainoa. Tasapainon ajoittainen järkkyminen voisi kuitenkin ehkä johtaa hieman realistisempaan minäkuvaan. Ja antaisi mahdollisuuden myös paremmin puuttua itse ongelmaan.