Hallinnon norsunluutornit ja kentän tarpeet – kohti tehokkaampaa suomalaista urheilukenttää

Kirjoitus julkaistu Taekwondo-lehden Vieraskynä-palstalla 7.12. 2016

Yle Urheilu julkaisi lokakuun alussa suomalaisten huippu-urheilijoiden piirissä tehdyn kyselyn tulokset. Tutkimuksen mukaan urheilijoiden enemmistön bruttotulot kuukaudessa jäivät köyhyysrajan, eli 1200 €/kk alle. Alle 3 % ansaitsi yli 4000 euroa kuukaudessa. Urheilijat ovat joutuneet turvautumaan toimeentulotukeen ja lainaamaan rahaa perheenjäseniltään tai sukulaisiltaan. Urheilijoiden mukaan kamppailu toimeentulosta vaikuttaa harjoitteluun ja urheilusuorituksiin. Samaan aikaan Valtion liikuntaneuvoston tekemän selvityksen mukaan lasten ja nuorten kilpaurheiluharrastusten hinta on noussut huomattavasti, jopa kaksin- tai kolminkertaiseksi. Harrastusten hinnasta on tullut kynnys, joka estää monen lapsen ja nuoren liikkumisen liikuntaseuroissa.

Suomalainen urheilukenttä on viime vuodet ollut suuren myllerryksen kohteena. Ensin SLU, Nuori Suomi ja Suomen kuntoliikuntaliitto sulautettiin Valoksi ja ensi vuoden alusta Valo ja Olympiakomitea yhdistetään yhdeksi ainoaksi organisaatioksi, jonka vastuulla tulee olemaan niin huippu-urheilu kuin harrasteliikuntakin.

Organisaatioiden laatikkoleikki ei automaattisesti kuitenkaan poista byrokratiaa, kevennä hallintoa eikä tuota lisää rahaa varsinaiseen toimintaan. Suomalaiseen urheilukenttään on vuosikymmenien aikana pesiytynyt keskusjohtoinen hallintorakenne, joka on syönyt aivan liian suuren osan käytössä olevista rahoista. Yhteiskunnan tuki ei ole riittävästi kohdistunut urheilijoiden ja harrastajien toimintamahdollisuuksien edistämiseen. On vihdoin ymmärrettävä, että hallintokultturin pitää uusiutua avoimeksi ja kustannustehokkaaksi ydintoiminnan tukipalveluksi.

Suomalaiset kamppailujien lajiliitot ovat olleet tässä muutoksessa eturintamassa. Judoliitto, Karateliitto, Miekkailu- ja 5-otteluliitto, Nyrkkeilyliitto ja Taekwondoliitto avasivat viime vuonna yhteisen toimiston Kamppailumaailmaksi nimetyn toimiston Helsingin Radiokadulla Valo-talossa. Uudistus toi jo sinänsä huomattavia kustannussäästöjä tila- ja hallintokuluissa ja on luonut myös uutta yhteistyötä ja synergiaa liittojen välille: liitot ovat muun muassa tehneet yhdessä uuden yhdenvertaisuussuunnitelman ja suunnitteilla on yhteisten kurinpitosääntöjen ja -elimen luominen. Lisäksi eri liittojen työntekijöiden vertaistuki on edistänyt tuottavuutta ja parantanut työviihtyvyyttä.

Suomalainen urheilukenttä tarvitsee tusinoittain uusia Kamppailumaailman kaltaisia hankkeita, että päästään lopullisesti eroon lajiliittokohtaisista siiloista ja kalliista hallinnosta niin että päästään korjaamaan liikuntakenttää riivaavia todellisia haasteita – lasten liikuntaharrastusten kohoavia kustannuksia ja huippu-urheilijoiden harjoitus- ja kilpailumahdollisuuksia rajoittavia rahoitusongelmia. On epätodennäköistä, että tulevina vuosikymmeninä kuntien ja valtion rahoitus urheilulle ja liikunnalle tulisi oleellisesti nousemaan. Siksi urheilukentän on sopeuduttava ja opittava käyttämään olemassa olevat resurssit tehokkaammin.

Joonas Lyytinen

Kirjoittaja on Helsingin miekkailijoiden puheenjohtaja, juniorivalmentaja ja Helsingin kaupungin liikuntalautakunnan jäsen.

Urheilulahjakkuuksien löytäminen edellyttää laajaa harrastuspohjaa

Screen Shot 2016-09-05 at 09.18.27Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin lyhennettynä Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla  sunnuntaina 4.9. 2016
Suomen historiallisen huonon olympiamenestyksen jälkeen keskustelu huippu-urheilun tilasta ja sen merkityksestä on käynyt kiivaana. Entinen jääkiekkovalmentaja Petteri Sihvonen päätyi syyttämään huippu-urheilun kehnosta tilasta Nuori Suomi -henkeä ja “kaikki pelaa” -periaatetta. Helsingin Sanomien vieraskynässä puolestaan Teijo Pyykkönen nosti esiin nykyisen liikuntapolitiikan ristiriitaiset tavoitteet terveysliikunnan ja tavoitteellisen kilpaurheilun välillä. Kun samaan aikaan pyritään kansanterveydellisistä syistä edistämään terveysliikuntaa ja turvaamaan urheilusta kiinnostuneiden mahdollisuudet menestyä, on rajalliset resurssit levitetty liian laajalle.

 

Merkittävän kansallisen huippu-urheilumenestyksen saavuttamiseen on karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa toimivaa mallia. Ensimmäinen näistä pohjautuu järjestelmään, jossa urheilumenestyksestä on tehty tehty yksilölle väylä merkittävään taloudellisen ja sosiaalisen statuksen nousemiseen. Esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä yhteiskunta panostaa voimakkaasti kilpaurheiluun, siinä menestymiseen ja palkitsee menestyneitä urheilijoita runsaskätisesti. Yhdysvalloissa puolestaan sosio-ekonomisena porkkanana kilpaurheilijoille tarjotaan stipendejä huippuyliopistoihin, joka monelle nuorelle on ainoa väylä korkeakouluopintoihin ja pois sukupolvien köyhyyden kierteestä.

..voisi sen rahan tyhmemminkin käyttää.

Kuva: Wikimedia Commons, Kalibas, CC-BY-3.0

Tiistaisin yritän usein lähteä vähän aikaisemmin töistä niin, että ehdin miekkailuseurani salille harjoituksiin kello neljäksi. Neljästä kuuteen on nimittäin harjoitukset, jossa käyvät useat Suomen parhaista kalpamiekkailijoista ja ne ovat tällaiselle veteraani-ikää uhkaavasti lähestyvälle setäihmiselle ainutkertainen mahdollisuus saada todella kovaa harjoitusvastusta.

Treeneissä on tavallisesti muiden joukossa noin puolisen tusinaa oikeaa huippu-urheilijaa. Nuorta miestä ja naista, jotka harjoittelevat kymmenisen kertaa viikossa, kiertävät aktiivisesti kovatasoisimpia kansainvälisiä kilpailuja ja pyrkivät aikaa, rahaa ja vaivaa säästämättä todella haastamaan itsensä olemaan niin hyviä valitsemassaan lajissa kuin kykenevät. Nämä samat nuoret miehet ja naiset ovat yhtä aikaa kuitenkin myös opiskelijoita, jotka tekevät tavallisia opiskelijoiden asioita: lukevat rahoituksen tenttiin Hankkenilla, kirjoittavat kanditutkielmaa teoreettisesta filosofiasta tai valmistautuvat ylioppilaskirjoituksiin. Rahjoittavat harjoittelunsa ja kilpailumatkansa opintotuella, satunnaisilla keikkatöillä ja vanhempien avustuksella. Ja kun tuloksia alkaa syntyä ja sattuu käymään todella hyvä tuuri, muutaman tuhannen euron vuosittaisella tuella Olympiakomitealta, URA-säätiöltä tai vaikka Sami Hyypiän johtamalta SH4-tukirenkaalta.

Aika ajoin kuulee vaadittavan, että yhteiskunnan tuki huippu-urheilulle tulisi poistaa kokonaan, koska ammattiurheilijat eivät tukea tarvise. Todellisuus on kuitenkin se, että huippu- ja ammattiurheilu on Suomessa, kuten pääosin muuallakin maailmassa, aivan eri asioita. Todellisia ammattiurheilijoita ovat vain joidenkin suurimpien palloilulajien pelaajat, kuten jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat, sekä kourallinen kansallisia ja kansainvälisiä urheilutähtiä. Muiden huippu-urheilijoiden arki on yllä kuvatun kaltaista: normaalia elämää pienillä tuloilla. Näille urheilijoille erilaiset pienet apurahat ovat lähes välttämätön edellytys harjoittelemiselle ja kilpailemiselle.

Toinen yleinen argumentti , että valtion tulisi tukea vain liikuntaa ja korkeintaan harrasteurheilua huippu-urheilun sijaan.  Vuonna 2013 koko valtion tuki liikunnalle oli 152,4 miljoonaa euroa, josta alle kymmenen prosenttia, eli noin 10 miljoonaa euroa on kohdennettu huippu-urheilulle.  Huippu-urheilu ei ole jokin hermeettisesti muusta kilpaurheilusta erotettu osa-alue, vaan kyseessä on jatkumo, jossa lahjakkaimmat ja motivoituneimmat kilpaurheilijat siirtyvät jossain vaiheessa ”huippu-urheilijoiksi” ja usein huippu-urheilu-uran jälkeen palaavat rivikilpaurheilijoiksi omaksi ilokseen. Siksi ilman huippu-urheilua ei olisi myöskään harrasteurheilua, eikä sen mukanaan tuomia kansanterveydellisiä etuja.

Kilpaurheilu on sitä, että olympiavoittaja ja maailmanmestari Hannu Manninen käy edelleen aktiiviuransa päättymisen jälkeen hiihtämässä Finlandia-hiihdon omaksi ilokseen.  Siellä tiistaisissa miekkailutreeneissä ja  kotimaisissa kilpailuissa minulle harrastelijakilpaurheilijana riittää haastetta ja vastusta yli oman tarpeen, todella lajiin panostavien täytyy matkustaa jo kansainvälisiin kilpailuihin löytääkseen niitä.

Ja tässä ollaan urheilun ytimessä: halussa hyödyntää lahjakkuutensa ja kehittää  kykynsä niin pitkälle kuin mahdollista. Ja samalla tavalla kun valtio tukee ”huippumusiikkia”, ”huippututkimusta” ja ”huipputaidetta”, voi se tukea sitä huippu-urheiluakin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa…

..ja voisi sen rahan tyhmemminkin käyttää.