Tue kuntavaalikampanjaani!

img_0862Pohdin viime vuonna paljon sitä, lähdenkö ehdokkaaksi seuraaviin kunnallisvaaleihin. Edellinen kerta meni yllättävän hyvin ensikertalaiseksi, mutta ehdokkaaksi asettuminen tuo aina mukanaan paljon kaikkea muutakin kuin itse politiikan. Yhtenä näistä rahan.

Päätin laittaa kaiken likoon tulevana keväänä. Käytän kampanjointiin omaa rahaa 10 000 euroa. Mahdottoman suuri budjettihan tämä ei ole, mutta henkilökohtaisena sijoituksena se on minulle aika suuri. Uskon kuitenkin, että sillä saan aikaan kohtuullisen kampanjan ja voin tosissani kisata paikasta, jonka avulla pääsen vaikuttamaan Helsingin tulevaisuuteen.
Kaikki mahdollinen apu on kuitenkin tarpeen, sillä kilpailu on kovaa.
Mitä lahjoituksella sitten saa? Lahjoitusten avulla pystyn tuomaan laajemmin esille ajatuksia siitä, miten Helsingin tulevaisuutta kannattaa rakentaa. Konkretian tasolla tämä tarkoittaa mainostilaa, tapahtumia ja esimerkiksi vaalitilaisuuksissa jaettavia esitteitä. Etenkin hyvissä ajoin annetut lahjoitukset tuovat kampanjointiin lisää ennustettavuutta, joka on kaiken kampanjahälinän keskellä korvaamattoman tärkeää.

Demokratian kannalta on hyvä asia, että mahdollisimman monet erilaiset ihmiset asettuvat ehdokkaaksi. Kunnallisvaaleissa ehdokkaiden määrä on Helsingissä kuitenkin suuri ja erottautuakseen on tehtävä näkyvä kampanja. Vihreillä ei ole suuria tahoja taustalla rahoittamassa vaalityötä, joten jokainen lahjoitus tuo lisää näkyvyyttä vihreille ehdokkaille. Pienikin summa auttaa eteenpäin. Kiitos!

Kampanjaani voi lahjoittaa rahaa Vihreiden lahjoituspalvelun kautta.

Demokratian perinnemuseo

Hetki jolloin Etelä-Afrikan demokraattiset perinteet muuttuivat vuonna 1994. Perinteisesti vain noin 10 % väestöstä oli saanut äänestää.

Suomalaisessa keskustelussa on tapana erityisesti Venäjän kohdalla perustella maan hallinnon tai ihmisoikeustilanteen ongelmia ”demokraattisten perinteiden puuttumisella”.  Että mitäs sitä nyt voi odottaa maalta, jota itsevaltiaasti ensin hallitsivat tsaarit ja sitten kommunistit ja nyt lopulta puoli-itsevaltiaasti Putin. Välillä väite esitetään jopa siinä muodossa, että Venäjä tarvitsee vahvan itsenäisen johtajan, kun kansalta puuttuvat nämä demokraattiset perinteet. Eivät ole sillä tavalla vielä kansana jalostuneet kuten me, että olisivat demokratiaan valmiita. Katellaan sadan vuoden päästä.

Todellisuudessa oikeastaan millään maailman maalla ei voida sanoa olevan mitään pitkiä ja mittavia demokraattisia perinteitä. Nykymallin mukainen parlamentaarinen demokratia syntyi  länsimaissa teollisen vallankumouksen jälkeen ja ennen ensimmäistä maailmansotaa vain kolmessa maassa maailmassa (Norja, Uusi-Seelanti ja Australia) oli yleinen ja yhteläinen äänioikeus. (Kolmen luetellun maan lisäksi luonnollisesti myös Suomen suurruhtinaskunnassa, joka oli osa Venäjän keisarikuntaa, joka puolestaan oli aika kaukana nykykäsityksestä demokraattisesta valtiosta.) Yhdysvaltoja voidaan pitää maailman pitkäikäisimpänä demokratiana, mutta sielläkin demokraattiset perinteet jatkuvat satoja vuosia vain valkoihoisille miehille. Naiset saivat äänioikeuden perustuslain 19. lisäyksellä vuonna 1920 ja viimeinen osavaltio, Mississippi, ratifioi sen vasta vuonna 1984. Afroamerikkalaisille tämä demokraattisen yhteiskunnan keskeisin perusoikeus turvattiin äänioikeuslailla vasta 1965.

Demokratian hitaan etenemisen lisäksi monissa maissa se ei kerralla juurtunutkaan yhteiskuntaan. 1900-luvun aikana Euroopassa Saksassa, Italiassa, Itävallassa, Espanjassa, Portugalissa, Ranskassa ja Kreikassa sotilasdiktatuuri syrjäytti demokraattisen hallinnon lyhyeksi tai pidemmäksi ajaksi. Eikä edes Suomen demokraattiset rakenteet ole olleet järkkymättömät vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen säätämisestä: sisällissodankin jälkeen demokraattista järjestelmää pyrki 1920-luvulla horjuttamaan maanalainen kommunismi ja 1930-luvulla Lapuan liikkeen poliittinen terrori. Ja perin omituiselta demokratian halveksunnalta tämän päivän vinkkelistä näyttää vuoden 1973 poliittinen suhmurointikin, jolla presidentti Kekkonen valittiin jatkokaudelle poikkeuslailla. Jos sama tapahtuisi tämän päivän Venäjällä, olisi suomalainen lehdistö ja poliittinen kenttä kiivaasti arvostelemassa maan demokratiavajetta  – ja syystä.

Demokraattisiin perinteisiin tai niiden puutteisiin vetoaminen on epähistoriallisen pölhöilyn lisäksi myös vaarallista. Sen alle piiloutuu se, että demokratiaa pitää puolustaa ja sen rakenteita vaalia. Demokratiasta voisi sanoa saman, mitä piispa Jari Jolkkonen totesi altruismista Kotimaa24:ssä:

..altruismi on hauras asia maailmassa, ei niin yleinen ja suosittu kuin toivoisimme. Se tarvitsee jatkuvasti liittolaisia. Sitä pitää koko ajan puolustaa.

Jos Suomessa tuudittaudutaan vain maan ”demokraattisten perinteiden” kestävyyteen, unohtuu helposti se, että viime aikoina meillekin on ilmaantunut huolestuttavia demokratian vastaisia ilmiöitä ja liikehdintää. Sellaista, jossa pippuri- ja kyynelkaasusumuttimella pyritään rajoittamaan toisten ihmisten kokoontumis- ja ilmaisunvapautta. Sellaista, jossa osallistuminen keskustelutilaisuuteen julkisessa kirjastossa saattaa johtaa puukotuksen uhriksi joutumiseen. Ja sellaista, jossa rakennuksia yritetään tuhota polttopulloilla Ja, ehkä kaikista huolestuttavimmin, sellaista, jossa poliittinen terrori kuitataan kansanedutuslaitoksen tasolta mainostemppuna ja false flag – operaationa. Demokratia ei ole  suomalaisten kansallinen, eikä varsinkaan geneettinen erityispiirre, vaan jokaisen sukupolven on ihan itse tehtävä valinta demokratian puolesta. Ja oltava valmis puolustamaan sitä.