Freedom Day 27.4. 2014 – 20 vuotta demokratiaa

Orlando Westin kaupunginosa Sowetossa.
Orlando Westin kaupunginosa Sowetossa.

Maailmassa on paikkoja, joissa historia tuntuu roikkuvan raskaana kaiken yllä. Kaupunkeja kuten Rooma tai Istanbul, jossa sitä on vain niin paljon, että sitä on pakkautunut kinoksiksi kaikkialle kuin lumi Helsingin kaduilla. Sitten on paikkoja, joissa sitä ei ensisilmäyksellä ole niin helppo havaita. Paikkoja joissa, syystä tai toisesta, kaikki vain muuttui tai jotain lähti peruuttamattomasti liikkeelle. Etelä-Afrikassa tällainen paikka on Orlando Westin township Sowetossa Johannesburgin ulkopuolella.

Vuonna 1976 juuri Orlando Westissä alkoivat Soweton mellakat, jotka aloittivat Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon vastaisen vastarinnan viimeisen aallon. Liikkeen, joka johti 80-luvun UDF:n organisoimiin suurmielenosoituksiin, kansainvälisiin taloudellisiin ja kulttuurisiin pakotteisiin, Nelson Mandelan vapauttamiseen, kolme vuotta kestäneisiin neuvotteluihin uudesta perustuslaista, ANC:n ja apartheid-hallituksen salaa tukeman Inkatha Freedom Partyn matalan intensiteetin sisällissotaan ja lopulta ensimmäisiin demokraattisiin ja vapaisiin vaaleihin. Vyöry, joka lähti liikkeelle eräänä kesäkuun päivänä Sowetossa kun muutaman koulun oppilaat lähtivät kaduille osoittamaan mieltään sitä vastaan, että afrikaansia oltiin ryhtymässä käyttämään koulujen opetuskielenä.

Maailmassa on  jatkuvasti rinnakkain useita todellisuuksia, historia etenee eri nopeuksilla ja moderni ja muinainen ovat elimellisesti kietoutuneita toisiinsa. 1400-luvun alussa se, mistä myöhemmin muotoutui Suomi oli keskellä keskiaikaa ja Turun tuomiokirkko oli juuri rakennettu. Samaan aikaan Firenzessä elettiin italialaisen renessanssin kultakautta ja Konstantinopolissa Rooman valtakunnan viimeiset rippeet olivat vielä olemassa Bysantin valtakunnan muodossa. Parin tuhannen kilometrin sisällä: antiikki, keskiaika ja renessanssi.

Tänään, 27.4. 2014 on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun Eurooppalaisen kolonialismin viimeinen jäänne Etelä-Afrikassa katosi kun kaikki maan kansalaiset saivat ensimmäistä kertaa äänestää vapaissa ja demokraattisissa vaaleissa ja Nelson Mandela nousi maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi. Yksi muinaisuus maailmasta katosi. Ja hyvä niin.

ANC:n lopun alku?

Etelä-Afrikkaa vuonna 1994 pidetyistä  ensimmäisistä vapaista vaaleista asti hallinnut Afrikan kansalliskongressi eli ANC on käytännössä kolmen valtaryhmän, Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen (SACP), maan suurimman keskusammattijärjestön COSATU:n ja perinteisten oikeistososiaalidemokraattisten kansalliskongressilaisten muodostama koalitio. Koalitio syntyi maan apartheid-hallinnon aikana, jolloin liike nousi keskeisimmäksi kansanryhmien tasa-arvoa ja demokratiaa ajaneeksi järjestöksi. Apartheid-järjestelmän purkamisen jälkeen koalitio on pysynyt jännitteistä huolimatta koossa siksi, että se on taannut sen eri osapuolille valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Puolueen ehdoton enemmistö parlamentissa on mahdollistanut myös sen eliitille mahdollisuuden henkilökohtaiseen hyötyyn ja puoluetta on viime vuosina kritisoitu korruptiosta.

Vasemmistolaisten SACP:n ja COSATU:n sekä puolueen talousliberaalimman siiven, jonka keskeisin hahmo oli entinen presidentti Thabo Mbeki, välisten jännitteiden kärjistymistä on ennustettu jo pitkään. Merkittävä eteläafrikkalainen journalisti Allister Sparks ounasteli vääjäämätöntä välirikkoa jo vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassaan ”Beyond the miracle: inside the new South Africa”.  Ensimmäiset merkit hajaannuksesta nähtiin vuonna 2007 kun Mbekin oikeistolaisena pidettyyn talouspolitiikkaan suivaantuneet puolueen jäsenet syrjäyttivät istuvan presidentin presidentin puolueen puheenjohtajuudesta ja uudeksi puheenjohtajaksi ja seuraavana vuonna presidentiksi nousi Jacob Zuma.  Zuman kannatuspohja löytyy erityisesti juuri COSATU:n ja kommunistien piiristä. Samana vuonna joukko puolueen mbekiläisen siiven jäseniä erosi ANC:stä ja perusti Kansankongressi-nimisen puolueen, joka korosti vapaiden markkinoiden merkitystä ja irtisanoutui marksismista. Vuoden 2009 vaaleissa Kansankongressi sai 7,4 % annetuista äänistä ja nousi maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. ANC:n kannatus vaaleissa oli 65 %.

Viimeisten viikkojen aikana ANC:n sisäiset skismat ovat nousseet jälleen pintaan. Jacob Zuman tiedottajan Mac Maharajn asehankintoihin liittyneen korruptioskandaalin jälkimainingeissa ANC aloitti uuden ”valtion tiedon turvaamiseen” tähtäävän lain valmistelun, jota muun muassa rauhannobelisti Desmond Tutu on julkisuudessa arvostellut kovin sanoin. Lain arvostelijoiden mukaan se haittaa  ihmisoikeusloukkauksien ja korruption paljastamista ja uhkaa vapaata lehdistöä ja tiedonvälitystä. Laki  hyväksyttiin maan parlamentin alahuoneessa ANC:n enemmistön turvin ja se odottaa ylähuoneen eli provinssien neuvoston hyväksyntää.

ANC:n tulevaisuuden kannalta kiistan suurin merkitys on kuitenkin sillä, että myös ammattijärjestö COSATU on noussut näkyvästi vastustamaan sen hyväksymistä. Järjestön pääsihteeri Zwelinzima Vavi on ilmoittanut järjestön tarvittaessa vievän lain perustuslaillisuuden ratkaisemisen perustuslakituomioistuimeen. Zuman poliittisen tulevaisuuden kannalta COSATU:n ja puolueen avoin koflikti on huolestuttava.

Mikäli puolueen johto ja COSATU eivät saa välejään paikattua pikaisesti on mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että kauan uumoiltu ANC:n hajoaminen useammiksi pienemmiksi puolueiksi vihdoin toteutuu. Etelä-Afrikan kannalta tämä olisi hyvä asia. Vaikka ANC:llä on kunniakas historia ja sen rooli Etelä-Afrikan muuttumisessa demokraattiseksi ja ihmisoikeuksia kunnioittavaksi valtioksi on kiistämätön,  yhden puolueen lähes kaksikymmentä vuotta jatkunut täydellinen yksinvaltaei luo mahdollisuuksia normaalille toimivalle demokraattiselle järjestelmälle. Etelä-Afrikan on aika siirtyä eteenpäin.

Vox populi, vox populist

Thomas Huxley vuonna 1870 julkaisema kartta ”ihmisrotujen” maantieteellisestä jakautumisesta.

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä kyseenalaisti Suomen kuvalehdessä presidentti Tarja Halosen kannanoton, jonka mukaan ”Ihmiset jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia”. Penttilän mukaan Perussuomalaiset tarjoavat selkeän viidestä periaatteesta koostuvan ideologisen pakkauksen, joka miellyttää monia äänestäjiä. Nämä viisi periaatetta ovat:

  1. EU-vastaisuus
  2. Nationalismi
  3. Arvokonservatismi
  4. Monikulttuurisuuden vastustus johon liitttyy vahva taloudellinen ulottuvuus
  5. Populismi, eli ”politiikan ankkurointia kansan tahtoon, kansan tapoihin ja kansan rakastamiin ilmaisuihin”

Vaikka perussuomalaisilla Helsingin sanomien mielipidemittauksen perusteella on selkeästi enemmän yksiselitteisen rasistisia mielipiteitä ja asenteita kuin muiden puolueiden kannattajilla, puolueen julistaminen rasistiseksi ei kuitenkaan tämän perusteella ole perusteltua.

Penttilän viisi periaatetta ja rasismi ovat kaikki saman pohjalla olevan perussuomalaisuuden kannatuksen perusselityksen ilmentymiä. Perussuomalaisuuden kaltaisen konservatiivis-populistisen liikkeen käyttövoimana on pohjimmiltaan suuren ihmisjoukon kokema hämmennys ja pelko liian nopeasti muuttuvan maailman edessä.  EU:n vastustaminen, monikultuurisuuskammo sekä siihen osittain liittyvä rasismi ja ksenofobia ovat vastalause sille uudelle modernille yhteiskunnalle, jota he eivät enää koe omakseen. Vastareaktio tälle voimattomuuden tunteelle on tukeutuminen perinteiseen etnonationalismia ja arvokonservatismiin,  paluu mytologisoituun yhteiskuntaan jossa sukupuoliroolit olivat selkeät, viholliset tuli idästä, laivat oli puuta, miehet rautaa hiio-hoi eikä hipit ja hipsterit riehuneet.

Populismi on lopulta se väline, jolla näitä tavoitetta edistetään. Kansa tietää, miten asiat on ja kansan tahto asetetaan ”poliittisen eliitin” monikultturisuus- ja Eurooppa-projektin vastakohdaksi. Timo Soini kuittasi HS:n mielipidemittauksen tuloksen ”tarkoitushakuisena”, mitä se varmasti olikin. Toimittajien tarkoitus kun oli tiettävästi arvioda rasistisia asenteita ja niiden yleisyyttä eri puolueissa. Ei ”tarkoitushakuisuus” ole puolustus: oletetaan, että oikeudessa ja syyttäjä kysyy syytetyltä:  ”Noh, N N,  pahoinpitelittekö te tämän kantajan perjantaiyönä nakkikioskijonossa?”. Kysymys on mitä tarkoitushakuisin, koska syyttäjän pyrkimys on virkatyönään laittaa syytetty linnaan. Kysymyksen tarkoitushakuisuus ei tässäkään tapauksessa kuitenkaan tarkoita sitä, että kysymyksen voi ohittaa olankohautuksella. Koska kansa kyllä tietää, ei edes sen alhaisempia, rasistisia tai ksenofobisia mielipiteitä haluta kyseenalaistaa.

Poliittiset liikkeet voivat toimia myös toisin. Ne voivat toimia tiennäyttäjinä ja mielipidevaikuttajina kannattajakuntansa suuntaan ja muuttaa jäsentensä asenteita perustuen puolueen ja sen kannattajien yhteiseen arvopohjaan. Esimerkiksi, Afrikan kansalliskongressi (ANC), aikaisemmin Etelä-Afrikan merkittävin apartheid-järjestelmän vastainen populistinen vastarintaliike ja maata vuodesta 1994 hallinnut puolue, on saavuttanut kerta toisensä jälkeen vaaleissa yli 60 % kannatuksen. Vaikka suurella osalla eteläafrikkalaisista ja myös ANC:n  kannattajakunnasta on hyvin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan (80 – 85 % ihmisistä katsoo, että homoseksuaaliset suhteet ovat aina väärin), vuonna 1997 puolueen puoluekokous hyväksyi kannanoton, joka takasi homoseksuaaleille täydet yhteläiset oikeudet valtaväestöön verrattuna. ANC:n johdolla valmisteltu Etelä-Afrikan perustuslaki on ensimmäinen maailmassa, jossa syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella kiellettiin. Samaa sukupuolta olevilla aviopareilla on maassa kaikki samat oikeudet kuin heteroseksuaalisilla aviopareilla, mukaan lukien adoptio-oikeus. Ihmisiä voidaan johtaa edestä, jos siihen on halua ja rohkeutta.

Jos Perussuomalainen puolue ja sen kannattajat todella jakavat puolueen vaaliohjelmassa linjatun kannan, jonka mukaan:

Perussuomalaisten toiminnan perustana ovat rehellisyys, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, tasa-arvo, työn ja yrittämisen kunnioittaminen sekä henkinen kasvu

on puolueen johdon johdettava puoluetta ja tehtävä selväksi, ettei näihin periaatteisiin sovi puolueen kannattajien enemistön näkemys moderneihin yhteiskuntiin soveltumattomista ”ihmisroduista”.

Perussuomalaista puoluetta ei tee kuitenkaan rasistiseksi se, että sen kannattajilla on muita puolueita rasistisempia asenteita yhtään enempää kuin ANC:ta tekee homofobiseksi eteläafrikkalaisen yhteiskunnan vallitsevat homofobiset asenteet. Kuten Jussi Salonranta totesi blogissaan:

Kyllä, perussuomalaisten äänestäjissä ja jopa edustajissa on avoimesti rasismia kannattavia ihmisiä, mutta perussuomalaiset puolueena eivät ainakaan toistaiseksi ole osoittautunut rasistiseksi. Tämä on merkittävä ero, jonka sisäistäminen on merkityksellistä… Perussuomalaisten kannatuksen nousu osoittaa vain sen, ettei perussuomalaisten määritteleminen kilpailevien puolueiden toimesta populisteiksi tai rasisteiksi ole lainkaan vähentänyt heidän kannatustaan.

Yksittäisten ihmisten tai poliittisten liikkeiden leimaaminen rasistisiksi johtaa vain voimakkaaseen puolustusreaktioon, poliittiseen loukkaantumisperformanssiin ja hyödyttömään juupas-eipäs -väittelyyn. Pahimmillaan se saa ihmiset käpertymään entistä tiiviimmin omaan kuplaansa, ohittamaan koko rasismidiskurssin osana eliitin monikulttuurisuusprojektia ja sataa siten juuri niiden populistien laariin, joita sillä pyrittiin vastustamaan. Leimaaminen ei vie rasisminvastaista asiaa yhtään eteenpäin. Rasismikeskustelussa pitäisikin palata perusasioiden äärelle. Selittää ihmisille mitä rasismi on, miten se ilmenee ja miksi se on väärin. Sen jälkeen, ehkä,  kansa tietää.