Avainsana: adoptioneuvonta

Adoptioperheiden palvelut Helsingissä

Joonas Lyytinen

Kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin vihreiden Parempi Helsinki -sosiaali- ja terveyspoliittisessa blogissa.

Helsingissä adoptioperheita asuu arviolta parisen sataa Adoptioperheet ovat siis pieni erityisryhmä kaupungin sosiaalitoimen asiakaskunnassa, mutta se ei tee adoptioperheiden palveluita yhtään vähemmän tärkeiksi. Laadukkailla adoptioneuvonnalla ja adoptiopalvelulla sekä tuella adoptoitujen lasten kotihoitoon on mullistava vaikutus niiden ihmisten elämään, joita kansainvälinen adoptio koskettaa. Kaupungilla on mahdollisuus olla mukana tekemässä todeksi ihmisten unelmia perheestä ja vanhemmuudesta  – ja tarjoamassa lapsille mahdollisuus omiin vanhempiin. Asioita, joihin kannattaa panostaa.

Adoptioneuvontajonot pidettävä kohtuullisina

Adoptiolain mukaan kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa adoptiota suunnitteleville ihmisille neuvontaa, joka on edellytys lapsen adoptointia varten tarvittavalle luvalle. Neuvontaan pääsyn nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Helsingin tilanne oli vuosikausia vaikea, ja adoptioneuvontaan pääsyä joutui odottamaan yleensä yli vuoden. Viime vuosina kohdemaiden jonotusaikojen pidentyessä vähemmän ihmisiä on päätynyt valitsemaan kansainväliseen adoptioon ja siten myös adoptioneuvonnan jonotilanne on helpottunut.

Nykyisin myös Vantaa ostaa adoptioneuvontapalvelut Helsingiltä. Kaupungin sosiaalitoimen tulee pitää tarkasti huoli siitä, ettei Vantaalle tarjottu ostopalvelu oleellisesti pitkitä adoptioneuvontajonoja tulevaisuudessa. Ylimääräinen odotus kotimaassa pitkittäisi tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asttaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella. Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Helsingissä voida vaikuttaa, mutta Helsingin viranomaisten toimintaan kyllä. Adoptioneuvontaan on jatkossakin päästävä viimeistään puolessa vuodessa.

Helsinki-lisä oikeudenmukaiseksi

Suurin osa kansainvälisesti adoptoiduista lapsista tulee Suomeen leikki-ikäisinä. Mitä vanhempana lapsi adoptoidaan, sitä enemmän tukea uudessa perheessään hän tarvitsee normaalin kiintymyssuhteen kehittymiseen. Siksi lakia lasten kotihoidon tuesta muutettiin jo vuonna 2007 niin, että adoptioperheet saavat Kelan maksamaa tukea, kunnes vanhempainrahakauden alkamisesta on kulunut 2 vuotta. Lakimuutos paransi oleellisesti vanhempana adoptoitujen lasten perheiden tilannetta ja saattoi adoptiovanhemmat tasa-arvoisempaan asemaan biologisten vanhempien kanssa.

Helsingin kaupungin kotihoidon tuen päälle maksaman niin sanotun Helsinki-lisän maksamisperusteet eivät ole yhdenmukaiset Kelan käytännön kanssa. Helsinki-lisää maksetaan adoptioperheillekin vain siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.

Helsingin kaupungin nykyinen maksuperuste kuntalisälle asettaa adoptioperheet eriarvoiseen asemaan muihin perheisiin nähden. Useissa muissa Suomen kunnissa tämä ongelma on jo saatu korjattua. Tämän vuoksi Helsingin kaupunkin maksaman Helsinki-lisän maksamisperusteita tulisi muuttaa samanlaisiksi kuin kotihoidon tuen.

Lisää adoptiokontakteja

Suomeen adoptoidaan vuosittain nykyisin noin 200 lasta kansainvälisen adoption kautta. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi, huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308. Samalla adoptio-odotusajat kohdemaissa ovat kasvaneet 2-4 vuoteen.

Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi jää adoptoitujen määrässä jälkeen reilusti. Kun Suomeen tulee vuosittain vajaa 200 lasta, esimerkiksi Ruotsiin tulee 600 – 800 ja Tanskaan 400 – 500. Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin.

Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Suomeen tulevien lasten määrää voitaisiin huomattavasti lisätä uusia adoptiokontakteja luomalla ja samalla nykyistä useampien pariskuntien ja yksinhakijoiden unelma vanhemmuudesta toteutuisi. Helsingin kaupungin pitää kantaa kortensa kekoon lisäämällä resursseja kaupungin adoptiopalveluun niin, että uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja saataisiin avattua.

Adoptiolaki remonttiin

Joonas Lyytinen
Kuva: Brendon Connelly, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons

Eduskunnassa on käynnissä edellisen hallituksen aikana oikeusministeri Tuija Braxin johdolla valmistellun uuden adoptiolain käsittely ja vaikka lain valmistelussa asia jätettiin tarkoituksella päätettäväksi mahdollisen uuden tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä, julkinen keskustelu näyttää keskittyneen samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuden ympärille.

Lakiesityksessä on useita merkittäviä parannuksia nykyiseen adoptiolainsäädäntöön:

  • Adoptiolasta toivovien oikeusturvaa parannettaan muun muassa sen osalta, että yksityisen adoptiontarjoajan päätöksestä keskeyttää adoptioneuvonta (jonka läpikäyminen on juridinen velvollisuus) voi valittaa. Aikaisemmin adoptioneuvontaa antanut Pelastakaa Lapset ry on voinut keskeyttää adoptioneuvonnon yksipuolisella päätöksellä.
  • Laki mahdollistaa avoimen adoption, eli käytännön, jossa adoptiolapsen ja tämän biologisten vanhempien yhteys ei täysin katkea. On toivottavaa, että tämän myötä pitkäaikaisten sijaisvanhempien mahdollisuudet adoptoida sijoitettuja lapsia lisääntyisi niin, että lapsen biologiset vanhemmat säilyisivät osana lasten elämää adoption jälkeenkin.
  • Adoptioneuvonnon jälkipalvelua kehitetään niin, että adoptioperheet saavat adoption vahvistamisen jälkeenkin apua, tukea ja tietoa adoptioon liittyvissä erityiskysymyksissä
  • Itsenäisiä adoptioita, eli suomalaisten viranomaisten ja adoptiopalvelutarjoajien ohi tehtyjä adoptioita rajoitetaan. Tämä vähentää adoptioon liittyviä lieveilmiöitä, kuten mahdollista lapsikauppaa.

Myönteisenä seikkana on pidettävä myös sitä, että kotimaisissa adoptioissa lapsensa adoptioon antamista suunnitteleville vanhemmille olisi aloitettava adoptioneuvonta ”viivytyksetta” niin, ettei adoptioneuvonnasta aiheutuisi adoptoitavan lapsen kannalta haitallisia viiveitä.  Ongelmana tässä on, ettei samanlaista vaatimusta aseteta kunnille adoptiota harkitsevien adoptioneuvonnan aloittamisessa. Suomessa adoptioneuvontaan pääsemisen nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Vaikka erityisesti pienissä kunnissa ja joissain suuremmissakin kaupungeissa neuvontaan pääsee hyvinkin lyhyen odotuksen jälkeen on erityisesti Helsingin tilanne on ollut vuosikausia vaikea. Adoptioneuvontaan pääsyä joutuu odottamaan yleensä yli vuoden.  Tämä ylimääräinen odotus pitkittää tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella.  Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Suomen lainsäädännöllä voida vaikuttaa, mutta suomalaisten viranomaisten kyllä.

Kotimaan adoptioita tehdään noin 50 vuosittain. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi. Huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308, mutta vuonna 2009 enää noin 200. Samalla adoptio-odotusajat ovat kasvaneet 2-5 vuoteen. Keskeisin tekijä kansainvälisten adoptioiden määrän laskuun on ollut Kiinasta tulleiden lasten määrän merkittävä väheneminen samalla, kun uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja ei ole käytännössä saatu solmittua. Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on  nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Vuonna 2010 Interpedian kautta Suomeen tuli 67 lasta, Pelastakaa Lapset kautta 65 ja Helsingin kaupungin 28.

Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin. Esimerkiksi Interpedia sai vuonna 2009 214 000 euroa avustusta kansainvälistä adoptiota varten. Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Ainoa tapa edistää näiden kohtaamista on pyrkiä luomaan uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja. Tätä varten adoptiopalvelunantajat tarvitsevat valtion rahallista tukea. Jos valtion kassasta lyötyy 22 miljoonaa euroa kustannusvaikutukseltaan kyseenalaiseen lääkärihelikopteritoimintaan, olisiko mahdotonta kohtuullisesti lisätä myös käytännössä viranomaistehtävää hoitavien palvelunantajien resursseja?

Ceterum censeo, samaa sukupuolta olevien pariskuntien adoptio-oikeuden möyntäminen joko adoptiolain tai tasa-arvoisen avioliittolain säätämisen yhteydessä on tärkeä periaatteellinen asia, vaikka sen käytännön vaikutukset ovatkin lähes olemattomat. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille ja kotimaiseen adoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni.  Kuitenkaan tilannetta, jossa vuosittain tehdään kymmeniä yksittäisten hakijoiden adoptioita ja homoseksuaalisessa parisuhteessa elävä henkilö voi yksin, mutta ei kumppaninsa kanssa hakea adoptiolasta, on rationalisesti ja juridisesti kestämätön. Adoption keskeinen lähtökohta on lapsen etu. Uudessa adoptiolaissa velvoitetaan

tuomioistuimia ja adoptiolupaviranomaista sekä muita adoptioasian hoitamiseen osallistuvia tahoja arvioimaan asiaa ennen kaikkea lapsen näkökulmasta sekä hakemaan sellaista ratkaisua tai toimenpidevaihtoehtoa, joka kussakin yksittäistapauksessa parhaiten vastaa lapsen etua.

Kansanedustajien olisi nyt syytä miettiä ovatko he todella tarpeeksi asiantuntevia ja päteviä arvioimaan kaikkia yksittäisiä adoptiotapauksia ja arvioimaan, että yksittäinen adoptiovanhempi tai eri sukupuolta oleva pariskunta on aina lapsen edun kannalta parempi vaihtoehto kuin samaa sukupuolta oleva pariskunta. Vai voisiko olla niin, että olisi kuitenkin parempi antaa ammattilaisten ja asiantuntijoiden arvioida jokainen yksittäistapaus siten, että lapsen etu toteutuu parhaiten?