Mika hätänä?

Ta­sa-ar­voi­sen avio­liit­to­lain hyö­ty­jä yh­teis­kun­nal­le pe­rus­tel­laan useim­mi­ten yh­den­ver­tai­suu­del­la. Pe­rus­te­lu kui­ten­kin on­tuu. Yh­den­ver­tai­suus on kä­sit­tee­nä on­gel­mal­li­nen. Jos se to­teu­te­taan ab­so­luut­ti­ses­ti, kai­kil­la vä­hem­mis­töil­lä on täs­mäl­leen sa­mat oi­keu­det. Se, mi­hin ra­ja, riip­puu vii­me kä­des­sä ar­vois­ta. – kansanedustaja Mika Niikko (ps.) HS 23.2. 2013

Mikaniikot ovat Suomessa pieni vähemmistöryhmä. Mikaniikot ovat  helluntailaisia. He kuuluvat uskonnolliseen ryhmään johon Suomessa kuuluu noin 45000 ihmistä eli 0,8 % väestöstä. Perussuomalaisen puolueen jäseninä mikaniikot ovat vielä pienempi marginaaliryhmä: noin 5000 puolueen jäsentä on vain 0,09 % suomalaisista ja edellisissä eduskuntavaaleissakaan neljä viidestä suomalaisesta ei äänestänyt mikaniikkojen puoluetta. Raja, joka määrittää millaisia oikeuksia mikaniikkojen kaltaisille marginaalisille vähemmistöryhmille kuuluu, riippuu viime kädessä arvoista.

Adop­tios­sa on ky­se sii­tä, et­tä et­si­tään lap­sel­le per­he ei­kä per­heel­le lap­si. Näin ol­len on olen­nais­ta, et­tä lap­si saa jat­kos­sa­kin mah­dol­li­suu­den pääs­tä adop­toi­ta­vak­si per­hee­seen, jos­sa hän saa isän ja äi­din.

Minä olen sitä mieltä, että lapsen edun mukaista ei tulla adoptoiduksi perussuomalaiseen perheeseen. Adop­tios­sa on ky­se sii­tä, et­tä et­si­tään lap­sel­le per­he ei­kä per­heel­le lap­si. Näin ol­len on olen­nais­ta, et­tä lap­si saa jat­kos­sa­kin mah­dol­li­suu­den pääs­tä adop­toi­ta­vak­si per­hee­seen, jos­sa häneen ei pienestä pitäen iskosteta ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita erilaisia ihmisiä kohtaan. Perussuomalaisuus näyttää olevan yhteydessä holtittomaan päihteiden käyttöön ja erilaisiin rikollisiin toimiin.

Minä kuitenkin myös tiedän, että tässä on kyseessä vain minun oma asenteellisuuteni. Adoptiolaki lähtee aina ensi sijaisesti lapsen edusta. Uskon siihen, että suomalaiset adoptioviranomaiset ovat kykeneviä arvioimaan adotiopäätöksiä tehtäessä nimen omaan lapsen edun ilman, että poliitikkojen tarvitsee kirjata lakiin omat ennakkoluulonsa.

Kan­san­edus­ta­jien tu­lee päät­tää sii­tä, kuin­ka pit­käl­le olem­me val­mii­ta me­ne­mään et­sies­säm­me ta­sa-ar­voa ro­mut­ta­mat­ta luo­mis­jär­jes­tyk­sen mu­kai­sia ar­vo­ja.

Tasa-arvo on länsimaisen yhteiskunnan ytimessä olevan ihmisoikeuskäsitteen keskeisin sisältö. Ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi samalla tavoin riippumatta siitä, mihin seksuaaliseen, sukupuoliseen, uskonnolliseen, poliittiseen tai muuhun ryhmään he kuuluvat. Myös mikaniikkojen onneksi suurin osa ihmisistä ja kansanedustajista on tästä samaa mieltä. Myös helluntailaisten tai perussuomalaisten kaltaisilla vähemmistöillä on oikeus toimia, ilmaista mielipiteensä ja tulla huomioiduksi yhteiskunnassa, vaikka ne monella tapaa romuttavatkin yhteiskuntajärjestyksen mukaisia arvoja.

Toisin kuin mikaniikkojen arvot, joilla pyritään perustelemaan toisten ihmisryhmien syrjintää, meidän muiden yhteiskunnassa yhteinen arvo on juuri se, että ”kai­kil­la vä­hem­mis­töil­lä on täs­mäl­leen sa­mat oi­keu­det”.

Adoptiolaki remonttiin

Kuva: Brendon Connelly, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons

Eduskunnassa on käynnissä edellisen hallituksen aikana oikeusministeri Tuija Braxin johdolla valmistellun uuden adoptiolain käsittely ja vaikka lain valmistelussa asia jätettiin tarkoituksella päätettäväksi mahdollisen uuden tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä, julkinen keskustelu näyttää keskittyneen samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuden ympärille.

Lakiesityksessä on useita merkittäviä parannuksia nykyiseen adoptiolainsäädäntöön:

  • Adoptiolasta toivovien oikeusturvaa parannettaan muun muassa sen osalta, että yksityisen adoptiontarjoajan päätöksestä keskeyttää adoptioneuvonta (jonka läpikäyminen on juridinen velvollisuus) voi valittaa. Aikaisemmin adoptioneuvontaa antanut Pelastakaa Lapset ry on voinut keskeyttää adoptioneuvonnon yksipuolisella päätöksellä.
  • Laki mahdollistaa avoimen adoption, eli käytännön, jossa adoptiolapsen ja tämän biologisten vanhempien yhteys ei täysin katkea. On toivottavaa, että tämän myötä pitkäaikaisten sijaisvanhempien mahdollisuudet adoptoida sijoitettuja lapsia lisääntyisi niin, että lapsen biologiset vanhemmat säilyisivät osana lasten elämää adoption jälkeenkin.
  • Adoptioneuvonnon jälkipalvelua kehitetään niin, että adoptioperheet saavat adoption vahvistamisen jälkeenkin apua, tukea ja tietoa adoptioon liittyvissä erityiskysymyksissä
  • Itsenäisiä adoptioita, eli suomalaisten viranomaisten ja adoptiopalvelutarjoajien ohi tehtyjä adoptioita rajoitetaan. Tämä vähentää adoptioon liittyviä lieveilmiöitä, kuten mahdollista lapsikauppaa.

Myönteisenä seikkana on pidettävä myös sitä, että kotimaisissa adoptioissa lapsensa adoptioon antamista suunnitteleville vanhemmille olisi aloitettava adoptioneuvonta ”viivytyksetta” niin, ettei adoptioneuvonnasta aiheutuisi adoptoitavan lapsen kannalta haitallisia viiveitä.  Ongelmana tässä on, ettei samanlaista vaatimusta aseteta kunnille adoptiota harkitsevien adoptioneuvonnan aloittamisessa. Suomessa adoptioneuvontaan pääsemisen nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Vaikka erityisesti pienissä kunnissa ja joissain suuremmissakin kaupungeissa neuvontaan pääsee hyvinkin lyhyen odotuksen jälkeen on erityisesti Helsingin tilanne on ollut vuosikausia vaikea. Adoptioneuvontaan pääsyä joutuu odottamaan yleensä yli vuoden.  Tämä ylimääräinen odotus pitkittää tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella.  Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Suomen lainsäädännöllä voida vaikuttaa, mutta suomalaisten viranomaisten kyllä.

Kotimaan adoptioita tehdään noin 50 vuosittain. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi. Huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308, mutta vuonna 2009 enää noin 200. Samalla adoptio-odotusajat ovat kasvaneet 2-5 vuoteen. Keskeisin tekijä kansainvälisten adoptioiden määrän laskuun on ollut Kiinasta tulleiden lasten määrän merkittävä väheneminen samalla, kun uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja ei ole käytännössä saatu solmittua. Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on  nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Vuonna 2010 Interpedian kautta Suomeen tuli 67 lasta, Pelastakaa Lapset kautta 65 ja Helsingin kaupungin 28.

Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin. Esimerkiksi Interpedia sai vuonna 2009 214 000 euroa avustusta kansainvälistä adoptiota varten. Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Ainoa tapa edistää näiden kohtaamista on pyrkiä luomaan uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja. Tätä varten adoptiopalvelunantajat tarvitsevat valtion rahallista tukea. Jos valtion kassasta lyötyy 22 miljoonaa euroa kustannusvaikutukseltaan kyseenalaiseen lääkärihelikopteritoimintaan, olisiko mahdotonta kohtuullisesti lisätä myös käytännössä viranomaistehtävää hoitavien palvelunantajien resursseja?

Ceterum censeo, samaa sukupuolta olevien pariskuntien adoptio-oikeuden möyntäminen joko adoptiolain tai tasa-arvoisen avioliittolain säätämisen yhteydessä on tärkeä periaatteellinen asia, vaikka sen käytännön vaikutukset ovatkin lähes olemattomat. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille ja kotimaiseen adoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni.  Kuitenkaan tilannetta, jossa vuosittain tehdään kymmeniä yksittäisten hakijoiden adoptioita ja homoseksuaalisessa parisuhteessa elävä henkilö voi yksin, mutta ei kumppaninsa kanssa hakea adoptiolasta, on rationalisesti ja juridisesti kestämätön. Adoption keskeinen lähtökohta on lapsen etu. Uudessa adoptiolaissa velvoitetaan

tuomioistuimia ja adoptiolupaviranomaista sekä muita adoptioasian hoitamiseen osallistuvia tahoja arvioimaan asiaa ennen kaikkea lapsen näkökulmasta sekä hakemaan sellaista ratkaisua tai toimenpidevaihtoehtoa, joka kussakin yksittäistapauksessa parhaiten vastaa lapsen etua.

Kansanedustajien olisi nyt syytä miettiä ovatko he todella tarpeeksi asiantuntevia ja päteviä arvioimaan kaikkia yksittäisiä adoptiotapauksia ja arvioimaan, että yksittäinen adoptiovanhempi tai eri sukupuolta oleva pariskunta on aina lapsen edun kannalta parempi vaihtoehto kuin samaa sukupuolta oleva pariskunta. Vai voisiko olla niin, että olisi kuitenkin parempi antaa ammattilaisten ja asiantuntijoiden arvioida jokainen yksittäistapaus siten, että lapsen etu toteutuu parhaiten?