Tasa-arvoinen avioliittolaki edistää aidosti lasten etua

Kuva: mydphotos (http://www.flickr.com/photos/mydphotos/4012625868/) [CC BY 2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.0)%5D, via Wikimedia Commons
Kun Suomen eduskunta viimein joulukuussa 2014 hyväksyi kansalaisaloitteen perusteella lain tasa-arvoisesta avioliittolaista näytti siltä, että pitkä ja uuvuttava vänkääminen asiasta päättyisi ja Suomi liittyisi siihen eurooppalaiseen vertaisryhmään, johon me kuulumme tämänkin kysymyksen osalta. Valitettavasti Aito avioliitto ry:n organisoiman vastakansalaisaloitteen vuoksi tähän puhkikulutettuun aiheeseen pitää ilmeisesti palata.

Tässä kirjoituksessani en tule käymään läpi kaikkia Aito avioliitto -aloitteen ongelmia, virheellisiä väittämiä enkä suoranaisia valheita. Niitä on ansiokkaasti käsitellyt jo muun muassa Erkki Perälä blogeissaan ([1], [2], [3]). Aion kirjoittaa asiasta, joka minua aloitteessa häiritsee eniten: kyynisestä ”lasten edun” taakse piiloutumisesta ja siihen liittyvästä tahallisesta harhaanjohtamisesta.

Aito avioliitto yhdistyksen verkkosivuilla perustellaan vasta-aloitetta muun muassa seuraavasti:

[Y]hdistyksen tarkoituksena on edistää lapsen oikeutta tuntea sekä isänsä että äitinsä ja olla heidän hoidettavanaan koko lapsuusaikansa mikäli mahdollista.

Toisin kuin yhdistyksen väitteistä voisi päätellä, tasa-arvoinen avioliittolaki ei millään tavoin vaikuta (biologisten) isien ja äitien oikeuteen tai lapsen oikeuteen biologisiin vanhempiinsa. Isyyslaki toteaa yksiselitteisesti, että äidin ”aviomies on lapsen isä, kun lapsi on syntynyt avioliiton aikana” (1. luku, 2 §). Muissa tapauksissa (3§):

Isä on tällöin se:

1) joka on siittänyt lapsen;

2) jonka siittiöitä on käytetty äidin hedelmöittämiseen muulla tavalla ja lapsi on tästä syntynyt.

Biologinen vanhemmuus on laissa voimakkaasti suojeltu. Esimerkiksi huostaanotettuja lapsia ei voida adoptoida sijaisperheisiin ilman biologisten vanhempien suostumusta kuin poikkeustilanteissa. Tämä on myös koettu ongelmalliseksi tilanteissa, joissa lapset ovat olleet pysyvästi sijoitettuna muualle kuin syntymäperheeseensä. Vuonna 2012 voimaantulleessa uudessa adoptiolaissa tätä ongelmaa pyritty ratkaisemaan luomalla uusi avoin adoptio-malli, jossa lapsen yhteys biologisiin vanhempiinsa on turvattu adoptiosta huolimatta.

Lapsen oikeus tuntea biologiset vanhempansa ei siis ole tasa-arvoisen avioliittolain seurauksena uhattuna, eikä sitä tarvitse turvata eikä edistää.

Aito avioliitto -yhdistyksen mukaan:

Sosiologinen todistusaineisto osoittaa, että milloin avioero tai kuolema eivät sitä estä, lapset voivat parhaiten oman biologisen isän ja äidin muodostamassa ehyessä avioliitossa.

Lapset voivat tutkitusti tilastollisesti parhaiten biologisten vanhempiensa  perheissä. Se, onko biologisen isän ja äidin muodostama perhe jonkin yksittäisen lapsen kannalta paras vaihtoehto on jo paljon monimutkaisempi kysymys. Lapset kun eivät elä tilastoissa ja keskiarvoissa vaan todellisissa perheissä. Sellaisissa, jossa vanhemmilla on esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmia. Tai sellaisissa, jossa vanhemmat ovat vain kelvottomia vanhempia. Näiden lasten kannalta keskiarvot ja tilastot ovat merkityksettömiä.

Adoptiolapsien kohdalla syystä tai toisesta ensisijainen perhemalli, jossa lapsesta huolehtivat hänen biologinen äitinsä ja isänsä ei ole toteutunut. Lapsen etua näissä tapauksissa turvaa adoptiolainsäädäntö ja lastensuojeluviranomaiset. Adoptiolaissa (1. luku 2 §) todetaan:

Kaikissa alaikäisen lapsen adoptiota koskevissa päätöksissä ja muissa toimenpiteissä on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota erityisesti siihen, miten voidaan parhaiten turvata pysyvä perhe sekä tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapselle, joka ei voi kasvaa omassa perheessään.

Aito avioliitto -aloitteen ajatus vaikuttaa olevan, että lapsen etu toteutuu aina parhaiten silloin kun adoptiovanhemmat ovat eri sukupuolta oleva aviopari:

Yhdistyksen tarkoituksena on myös edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä.. turvaamalla lapselle myös adoptiotilanteessa perhemalli, jossa lapsella on sekä isä että äiti.

Ei ole vaikea keksiä todellisen elämän tilanteita, joissa on selvää, että lapsen etu on se, että tämän kuitenkin adoptoi samaa sukupuolta oleva aviopari. Esimerkiksi: jos lapsen vanhemmat menehtyvät tapaturmaisesti, lapsen voi adoptoida vanhemman sisarus ja tämän samaa sukupuolta oleva aviopuoliso, jotka ovat lapselle tuttuja ja läheisiä tai tuntematon ”perinteinen” aviopari. Ei tarvitse olla kehityspsykologian professori ymmärtääkseen, että tuttu ja turvallinen sateenkaariperhe on tässä tapauksessa selkeästi lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Vaikka edellisen esimerkin tapauksessa olisi nykylainsäädännön nojalla mahdollista, että sisarus adoptoisi lapsen yksin, Adoptioperheet ry totesi  lausunnossaan tasa-arvoisesta avioliittolaista:

Vain toisen vanhemman juridinen vanhemmuus tai kaksivaiheinen adoptioprosessi, jossa lapsen adoptoi ensin toinen ja sitten toinen tosiasiallinen vanhempi (avoliitto tai rekisteröity parisuhde) ei käsityksemme mukaan edistä lapsen etua.

Aito avioliitto -aloitteen periaatteelliset julistukset lähtevät abstrakteista periaatteista ja tarkkarajaisista luokitteluista, joilla vanhempia ja perhemuotoja lajitellaan ”hyviin” ja ”huonoihin”. Lapset eivät myöskään kasva ja kehity periaatteissa eikä luokissa vaan todellisissa perheissä. Jokainen lapsi ja tilanne pitää huomioida ainutkertaisena jos halutaan todella edistää lapsen etua. Siksi lapsen etu toteutuukin parhaiten vasta sen jälkeen kun tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan.

Aito avioliitto -aloitteen puuhahenkilöt piiloutuvat raukkamaisesti ”lapsen edun” taakse kun heidän todelliset motiivinsa ja vaikuttimensa paljastuvat siinä, minkälaisia ”seurannaisvaikutuksia” he arvioivat tasa-arvoisesta avioliittolaista seuraavan:

Klassisen avioliiton kannattajat joutuvat marginalisoinnin ja julkisen nimittelyn kohteeksi. Kouluilta edellytetään avioliiton uusmäärittelyn mukaista seksuaalikasvatusta. Vanhempien oikeus varjella lapsensa tällaiselta yksipuoliselta kouluopetukselta on uhattuna. Sananvapaus vaarantuu, jos näkemys klassisen avioliiton ainutlaatuisuudesta leimataan julkisessa keskustelussa syrjinnäksi. Ja jos kerran avioliitto voidaan määritellä toisin, mikä estää määrittelemästä sitä polygamiseen suuntaan?

Sananvapaus murtuu jos enemmistön mielestä vähemmistön kanta on väärä? Lapset menevät turmiolle jos kuulevat ihmisen seksuaalisuuden ja perhemuotojen monimuotoisuudesta? On varmasti vaikeaa olla historian väärällä puolella ja se että maailma muuttuu omalta kannalta ei-toivottuun suuntaan on oletettavasti ikävää. Mutta jättäkää nyt ne lapset rauhaan.

Adoptioperheiden palvelut Helsingissä

Kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin vihreiden Parempi Helsinki -sosiaali- ja terveyspoliittisessa blogissa.

Helsingissä adoptioperheita asuu arviolta parisen sataa Adoptioperheet ovat siis pieni erityisryhmä kaupungin sosiaalitoimen asiakaskunnassa, mutta se ei tee adoptioperheiden palveluita yhtään vähemmän tärkeiksi. Laadukkailla adoptioneuvonnalla ja adoptiopalvelulla sekä tuella adoptoitujen lasten kotihoitoon on mullistava vaikutus niiden ihmisten elämään, joita kansainvälinen adoptio koskettaa. Kaupungilla on mahdollisuus olla mukana tekemässä todeksi ihmisten unelmia perheestä ja vanhemmuudesta  – ja tarjoamassa lapsille mahdollisuus omiin vanhempiin. Asioita, joihin kannattaa panostaa.

Adoptioneuvontajonot pidettävä kohtuullisina

Adoptiolain mukaan kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa adoptiota suunnitteleville ihmisille neuvontaa, joka on edellytys lapsen adoptointia varten tarvittavalle luvalle. Neuvontaan pääsyn nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Helsingin tilanne oli vuosikausia vaikea, ja adoptioneuvontaan pääsyä joutui odottamaan yleensä yli vuoden. Viime vuosina kohdemaiden jonotusaikojen pidentyessä vähemmän ihmisiä on päätynyt valitsemaan kansainväliseen adoptioon ja siten myös adoptioneuvonnan jonotilanne on helpottunut.

Nykyisin myös Vantaa ostaa adoptioneuvontapalvelut Helsingiltä. Kaupungin sosiaalitoimen tulee pitää tarkasti huoli siitä, ettei Vantaalle tarjottu ostopalvelu oleellisesti pitkitä adoptioneuvontajonoja tulevaisuudessa. Ylimääräinen odotus kotimaassa pitkittäisi tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asttaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella. Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Helsingissä voida vaikuttaa, mutta Helsingin viranomaisten toimintaan kyllä. Adoptioneuvontaan on jatkossakin päästävä viimeistään puolessa vuodessa.

Helsinki-lisä oikeudenmukaiseksi

Suurin osa kansainvälisesti adoptoiduista lapsista tulee Suomeen leikki-ikäisinä. Mitä vanhempana lapsi adoptoidaan, sitä enemmän tukea uudessa perheessään hän tarvitsee normaalin kiintymyssuhteen kehittymiseen. Siksi lakia lasten kotihoidon tuesta muutettiin jo vuonna 2007 niin, että adoptioperheet saavat Kelan maksamaa tukea, kunnes vanhempainrahakauden alkamisesta on kulunut 2 vuotta. Lakimuutos paransi oleellisesti vanhempana adoptoitujen lasten perheiden tilannetta ja saattoi adoptiovanhemmat tasa-arvoisempaan asemaan biologisten vanhempien kanssa.

Helsingin kaupungin kotihoidon tuen päälle maksaman niin sanotun Helsinki-lisän maksamisperusteet eivät ole yhdenmukaiset Kelan käytännön kanssa. Helsinki-lisää maksetaan adoptioperheillekin vain siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.

Helsingin kaupungin nykyinen maksuperuste kuntalisälle asettaa adoptioperheet eriarvoiseen asemaan muihin perheisiin nähden. Useissa muissa Suomen kunnissa tämä ongelma on jo saatu korjattua. Tämän vuoksi Helsingin kaupunkin maksaman Helsinki-lisän maksamisperusteita tulisi muuttaa samanlaisiksi kuin kotihoidon tuen.

Lisää adoptiokontakteja

Suomeen adoptoidaan vuosittain nykyisin noin 200 lasta kansainvälisen adoption kautta. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi, huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308. Samalla adoptio-odotusajat kohdemaissa ovat kasvaneet 2-4 vuoteen.

Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi jää adoptoitujen määrässä jälkeen reilusti. Kun Suomeen tulee vuosittain vajaa 200 lasta, esimerkiksi Ruotsiin tulee 600 – 800 ja Tanskaan 400 – 500. Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin.

Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Suomeen tulevien lasten määrää voitaisiin huomattavasti lisätä uusia adoptiokontakteja luomalla ja samalla nykyistä useampien pariskuntien ja yksinhakijoiden unelma vanhemmuudesta toteutuisi. Helsingin kaupungin pitää kantaa kortensa kekoon lisäämällä resursseja kaupungin adoptiopalveluun niin, että uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja saataisiin avattua.

Rotutohtori terveyskeskuksessa

Paha haju perintötekijöissä? (Kuva: Wikimedia Commons, Zakysant, CC-BY-SA-3.0)

Eräs Afrikasta lapsensa adoptoinut äiti kertoi Facebook-ryhmässä lapsen lääkärin kirjoittaneen potilaskertomukseen:

tummaihoinen, afrikkalaisten hiki tuoksuu tottumattoman mielestä voimakkaalle ja pistävälle, normaali rotuominaisuus.

Lääkärin lausunto oli vähintääkin hämmentävä. Suomen lain mukaan  terveydenhoidon ammattihenkilön on (Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 3. luku 15 §):

ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään.

Mihin yleisesti hyväksyttyyn tietoon tai kokemukseen lääkäri pohjasi näkemyksensä lapsen rotuominaisuuksista? Pikaisella haulla lääketieteellisistä julkaisutietokannoista ei nimittäin löytynyt yhtään tutkimusta, jossa ”voimakas ja pistävä hienhaju” olisi yhdistetty minkään ”rodun” rotuominaisuudeksi. Lääkäri itse lausunnossaa myönsi olevansa ”tottumaton”, joten näkemys ei ilmeisesti myöskään voinut perustua omakohtaiseen merkittävään kokemusperäiseen tietoon. Eikä hän nähtävästi ollut tietoinen siitä, että muun muassa eräs maailman arvostetuimmista lääketieteellisitä julkaisuista, New England Journal of Medicine, on  antanut ohjeen, jonka mukaan ”rodun” kaltaisia vanhentuneita käsitteitä ei pitäisi käyttää selittävinä tekijöinä lääketieteellisessä. Eikä ihmisrotuja edes, ainakaan biologisessa merkityksessä, ole nykytieteen mukaan olemassa. Ihmisten perinteinen luokittelu ”roduiksi” ihon värin perusteella kun ei käytännössä kerro juuri mitään ihmispopulaatioiden välisistä geneettistä yhteläisyyksistä: esimerkiksi itäafrikkalaisten perimä on lähempänä Lähi-idän väestöä kuin eteläisen Afrikan kansoja, vaikka ihonvärin perusteella tulevatkin luokitelluksi samaan ”rotuun”.

Ainoa jäljelle jäävä selitys on, että kyseessä oli lääkärin oma ennakkokäsitys johonkin etniseen ryhmään kuuluvista ihmisistä. Lääkärin ennakkoasenne on käytännössä, vain hienovaraisemmin ilmaistuna ja ”lääketieteen” auktoriteettiin käärittynä, se sama jota joskus kuulee baarissa siltä rasittavalta känniääliöltä: ”neekerit haisee.”

Kielteisillä etnisiin ryhmiin kohdistuvilla ennakkokäsityksillä ja -luuloilla on myös toinenkin nimi – rasismi. Arkipäivän rasismi ei ole vaahtosuisia skinejä tai Suomen sisun kaltaisten järjestöjen ”maahanmuuttokriittisyydeksi” vaivoin verhoamaa muukalaisvihamielisyyttä. Se on viime kädessä juuri edellisen terveyskeskuslääkärin lausunnon kaltaisia tiedostamattomia harmittomalta vaikuttavia lipsautuksia. Sanoiksi ja teoiksi konkretisoituvia ennakkoluuloja, jotka kasvavat ajattelemattomuudesta ja kyvyttömyydestä havaita omia luutuneita asenteitaan.

Adoptiolaki remonttiin

Kuva: Brendon Connelly, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons

Eduskunnassa on käynnissä edellisen hallituksen aikana oikeusministeri Tuija Braxin johdolla valmistellun uuden adoptiolain käsittely ja vaikka lain valmistelussa asia jätettiin tarkoituksella päätettäväksi mahdollisen uuden tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä, julkinen keskustelu näyttää keskittyneen samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuden ympärille.

Lakiesityksessä on useita merkittäviä parannuksia nykyiseen adoptiolainsäädäntöön:

  • Adoptiolasta toivovien oikeusturvaa parannettaan muun muassa sen osalta, että yksityisen adoptiontarjoajan päätöksestä keskeyttää adoptioneuvonta (jonka läpikäyminen on juridinen velvollisuus) voi valittaa. Aikaisemmin adoptioneuvontaa antanut Pelastakaa Lapset ry on voinut keskeyttää adoptioneuvonnon yksipuolisella päätöksellä.
  • Laki mahdollistaa avoimen adoption, eli käytännön, jossa adoptiolapsen ja tämän biologisten vanhempien yhteys ei täysin katkea. On toivottavaa, että tämän myötä pitkäaikaisten sijaisvanhempien mahdollisuudet adoptoida sijoitettuja lapsia lisääntyisi niin, että lapsen biologiset vanhemmat säilyisivät osana lasten elämää adoption jälkeenkin.
  • Adoptioneuvonnon jälkipalvelua kehitetään niin, että adoptioperheet saavat adoption vahvistamisen jälkeenkin apua, tukea ja tietoa adoptioon liittyvissä erityiskysymyksissä
  • Itsenäisiä adoptioita, eli suomalaisten viranomaisten ja adoptiopalvelutarjoajien ohi tehtyjä adoptioita rajoitetaan. Tämä vähentää adoptioon liittyviä lieveilmiöitä, kuten mahdollista lapsikauppaa.

Myönteisenä seikkana on pidettävä myös sitä, että kotimaisissa adoptioissa lapsensa adoptioon antamista suunnitteleville vanhemmille olisi aloitettava adoptioneuvonta ”viivytyksetta” niin, ettei adoptioneuvonnasta aiheutuisi adoptoitavan lapsen kannalta haitallisia viiveitä.  Ongelmana tässä on, ettei samanlaista vaatimusta aseteta kunnille adoptiota harkitsevien adoptioneuvonnan aloittamisessa. Suomessa adoptioneuvontaan pääsemisen nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Vaikka erityisesti pienissä kunnissa ja joissain suuremmissakin kaupungeissa neuvontaan pääsee hyvinkin lyhyen odotuksen jälkeen on erityisesti Helsingin tilanne on ollut vuosikausia vaikea. Adoptioneuvontaan pääsyä joutuu odottamaan yleensä yli vuoden.  Tämä ylimääräinen odotus pitkittää tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella.  Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Suomen lainsäädännöllä voida vaikuttaa, mutta suomalaisten viranomaisten kyllä.

Kotimaan adoptioita tehdään noin 50 vuosittain. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi. Huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308, mutta vuonna 2009 enää noin 200. Samalla adoptio-odotusajat ovat kasvaneet 2-5 vuoteen. Keskeisin tekijä kansainvälisten adoptioiden määrän laskuun on ollut Kiinasta tulleiden lasten määrän merkittävä väheneminen samalla, kun uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja ei ole käytännössä saatu solmittua. Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on  nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Vuonna 2010 Interpedian kautta Suomeen tuli 67 lasta, Pelastakaa Lapset kautta 65 ja Helsingin kaupungin 28.

Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin. Esimerkiksi Interpedia sai vuonna 2009 214 000 euroa avustusta kansainvälistä adoptiota varten. Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Ainoa tapa edistää näiden kohtaamista on pyrkiä luomaan uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja. Tätä varten adoptiopalvelunantajat tarvitsevat valtion rahallista tukea. Jos valtion kassasta lyötyy 22 miljoonaa euroa kustannusvaikutukseltaan kyseenalaiseen lääkärihelikopteritoimintaan, olisiko mahdotonta kohtuullisesti lisätä myös käytännössä viranomaistehtävää hoitavien palvelunantajien resursseja?

Ceterum censeo, samaa sukupuolta olevien pariskuntien adoptio-oikeuden möyntäminen joko adoptiolain tai tasa-arvoisen avioliittolain säätämisen yhteydessä on tärkeä periaatteellinen asia, vaikka sen käytännön vaikutukset ovatkin lähes olemattomat. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille ja kotimaiseen adoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni.  Kuitenkaan tilannetta, jossa vuosittain tehdään kymmeniä yksittäisten hakijoiden adoptioita ja homoseksuaalisessa parisuhteessa elävä henkilö voi yksin, mutta ei kumppaninsa kanssa hakea adoptiolasta, on rationalisesti ja juridisesti kestämätön. Adoption keskeinen lähtökohta on lapsen etu. Uudessa adoptiolaissa velvoitetaan

tuomioistuimia ja adoptiolupaviranomaista sekä muita adoptioasian hoitamiseen osallistuvia tahoja arvioimaan asiaa ennen kaikkea lapsen näkökulmasta sekä hakemaan sellaista ratkaisua tai toimenpidevaihtoehtoa, joka kussakin yksittäistapauksessa parhaiten vastaa lapsen etua.

Kansanedustajien olisi nyt syytä miettiä ovatko he todella tarpeeksi asiantuntevia ja päteviä arvioimaan kaikkia yksittäisiä adoptiotapauksia ja arvioimaan, että yksittäinen adoptiovanhempi tai eri sukupuolta oleva pariskunta on aina lapsen edun kannalta parempi vaihtoehto kuin samaa sukupuolta oleva pariskunta. Vai voisiko olla niin, että olisi kuitenkin parempi antaa ammattilaisten ja asiantuntijoiden arvioida jokainen yksittäistapaus siten, että lapsen etu toteutuu parhaiten?