Digitalisaatio palvelemaan helsinkiläisiä

Tilastokeskuksen julkaiseman Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö 2015 -tilaston mukaan 87 % kaikista suomalaisista käyttää internetiä ja 68 % käyttää sitä useita kertoja päivässä. Yleisimmin käytetään sähköpostia (81%) ja pankkipalveluita (80%).

Julkisten verkkopalvelujen kohdalla tilanne ei ole Suomessa kuitenkaan vielä kovin ruusuinen. Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 2014 julkaiseman katsauksen mukaan olemme sähköisessä hallinnossa maailman 10. kehittynein valtio, mutta kansalaisten käyttöön tarkoitettujen julkisten sähköisten palvelujen tuottamisessa (“online service delivery”) vasta sijalla 19, selvästi muun muassa Viroa ja Ranskaa jäljessä.

Kunnat ja kuntayhtymät vastaavat Valtiovarainministeriön mukaan noin kolmanneksesta kaikista julkisista sähköisistä palveluista. Suurin osa olemassa olevista järjestelmistä on keskittynyt tiedottamiseen (44 %) ja 34 % jonkin asian vireille saattamiseen (esimerkiksi tiedon raportointi tai hakemuksen jättäminen). Vain pieni osa palveluista mahdollistaa jonkin kokonaisen toimenpiteen suorittamisen alusta loppuun verkossa.

Suomessa siis valtaenemmistö kansalaisista on jo verkossa ja käyttävät erilaisia sähköisiä palveluja, mutta julkiset sähköiset palvelut vain laahaavat kehityksestä jäljessä. Vastuu tästä on isolta osalta kunnissa.

Isojen organisaatioiden kuten kuntien virastojen sisäiset prosessit ovat yleensä muotoutuneet pitkän ajanjakson kuluessa ja valitettavan usein palvelevat pikemminkin organisaation sisäisiä tarpeita kuin sen asiakkaita. Jos uusissa tietojäjestelmähankkeissa lähdetään vain digitalisoimaan näitä olemassa olevia sotkuisia ja raskaita toimintamuotoja, saadaan aikaiseksi vain digitaalista sotkua. Siksi jokaisen tietojärjestelmähankeen pitäisi uudistaa myös organisaation prosesseja niin, että ne saadaan ensisijaisesti palvelemaan organisaation asiakkaita ja ulkoisia sidosryhmiä.

Sen sijaan silloin, kun palvelun lopullisten käyttäjien tarpeet ja odotukset selvitetään ennen palvelun suunnittelun aloittamista ja käyttäjiä osallistetaan varsinaisten palvelujen suunnittelussa, ei päädytä enää tilanteeseen, jossa uuden järjestelmän käyttöönotto vaatii kymmenkohtaisen paperiohjeen.

Jos tulen valittua reilun viikon päästä kunnanvaltuustoon teen kaikkeni sen eteen että kaupungin uusia sähköisiä palveluja rakennetaan seuraavien periaatteiden mukaisesti:

  1. Mammuttimaisten vuosia kestävien suurhankkeiden sijaan tehdään useita pieniä hankkeita ketterästi, nopeasti ja edullisesti.
  2. Saatetaan uudet palveluaihiot mahdollisimman nopeasti helsinkiläisten käytettäväksi minimum viable product-periaatteella.
  3. Palveluiden jatkokehityksestä päätetään todellisilta käyttäjiltä saadun palautteen ja käyttökokemuksien pohjalta. Big design up front tuhlaa rahaa ja aikaa.
  4. Kaikki viisaus ja osaaminen ei löydy Helsingin kaupungin sisältä: kaupungissa syntyneen datan ja palvelujen jakaminen muun yhteiskunnan käyttöön julkisten ohjelmointirajapintojen kautta synnyttää uusia innovaatioita ja palveluja jotka hyödyttävät kaikkia

Ja lopuksi ehkä tärkein pointti: kaikkea ei pidä sähköistää. Usein tulee vastaan tilanteita, jossa harvoin käytettyjen monimutkaisten toimenpiteiden tai prosessien hoitaminen on edelleen kustannustehokkainta ihmisvoimin ilman erityistä tietojärjestelmää.  On asioita joiden automatisointi vain ei kannata. Ja on asioita, joissa kuntalaisen pitää voida kohdata asiansa hoitamiseksi toinen ihminen. Sähköisistä palveluista ei saa muodostua muuri kuntalaisten ja kunnan työntekijöiden väliin.

Ne ajat, jolloin palvelujen sähköistäminen tarkotti paperilomakkeiden muuttamista verkkolomakkeiksi olivat kymmenen vuotta sitten. Helsingissä on korkea aika siirtyä eteenpäin ja ryhtyä rakentamaan moderneja sähköisiä palveluja, jotka lähtevät kuntalaisten oikeiden arkielämän ongelmien ratkaisemisesta.

 

Niksi-Pirkka esittää: Miten pilata hyvä idea huonolla toteutuksella

Täytin keväällä pyöreitä vuosia. Hyvän keski-iän kriisissä piehtaroinnin keskeytti Helsingin kaupungilta tullut alla oleva ystävällinen kirje. Olisi aika kartoittaa elintapoja ja terveydentilaa, senkin setämies. Että ”kundit kondikseen” vaan.

af62a59c-edef-497f-b063-76ddfa10619e

Sinänsä tässä ollaan nyt todella oikealla asialla. Terveyserot eri väestöryhmien välillä ovat Suomessa OECD:n huippua ja erityisen rankasti tämä kohtelee miehiä, jotka elävät keskimäärin seitsemän vuotta vähemmän kuin naiset. Riskiryhmiin kuuluvien miesten seulonta ja ohjaaminen ennaltaehkäisevän hoidon piiriin onkin erittäin hyödyllinen toimenpide.

Aikaisemmin Helsingissä kutsuttiin kaikki 40 vuotta täyttäneet miehet henkilökohtaiselle lääkärikäynnille terveyskeskukseen. Tämä vei valtavan määrän resursseja ja maksoi rahaa, vaikka ei-tupakoivan, alkoholia maltillisesti käyttävän ja aktiivisesti liikkuvan nelikymppisen, jolla ei ole tiedettyjä terveydellisiä riskitekijöitä ei oikeastaan lääkärikäyntiä tarvinnut.  Sitten joku sai ilmeisesti sosiaali- ja terveysvirastossa neronleimauksen: sähköisellä kyselyllä voitaisiin seuloa riskiryhmiin kuuluvat miehet ja kutsua sitten vain nämä laboratoriotesteihin ja lääkärille. Kaikkien osapuolien aikaa ja rahaa säästyy ilman, että oletettava lopputulos huononee. Suomalainen lääkäriseura Duodecim oli vielä rakentanut tätä tarkoitusta varten valmiin Terveysvalmennus-sovelluksen joka oli helppo ottaa käyttöön, ei tarvinnut edes omaa tietojärjestelmää lähteä rakentamaan. Mahtavuutta.

Sitten varsinaiset ongelmat kuitenkin  alkoivat. Katsokaapa miten näppärää tämän palvelun käyttöönotto oli. Yllä olevan kirjeen ohjeita noudattaen päästiin tällaiseen käyttökokemukseen:

Screen Shot 2016-06-16 at 13.28.07.png
Ensimmäisen mentiin sähköiseen asiointiin. So far so good.
Screen Shot 2016-06-16 at 13.28.22
Sitten kirjaudutaan vahvaa tunnistusta käyttäen palveluun. Käytän nyt mobiilivarmennetta, koska se on näppärämpi kuin pankkitunnukset.

 

Screen Shot 2016-06-16 at 13.28.58.png
Puhelimeen tulee tunnistautumispyyntö ja sitten päästään eteenpäin.
Screen Shot 2016-06-16 at 13.29.28.png
Nyt ollaan päästy sisään Helsingin kaupungin sähköiseen asiointiin. Sitten pitää etsiä tuolta oikeasta valikosta ”Terveydenhuollon lomakkeet”.
Screen Shot 2016-06-16 at 13.30.17.png
Sitten jos oikein tarkaan tihrustaa, niin huomaa että tuolla taulukon alapuolella on ”linkkipalveluun”, jota pitää osata klikata.

 

Screen Shot 2016-06-16 at 13.31.10.png
Ja kappas, nyt päädyttiinkin jonnekin ihan muualle. Ohjeiden mukaan pitää valita varmaan tuo ”aloita käyttö” ja… ööh?
Screen Shot 2016-06-16 at 13.31.32.png
..tehdä käyttäjätunnukset? Mitä ihmettä, johan niiden pitäisi tietää kuka minä olen kun olen jo kerran vahvasti tunnistautunut. No luodaan nyt perhana sitten.
Screen Shot 2016-06-16 at 13.32.09
Jee, mä pääsin nyt vihdoin täyttämään tätä seulontalomaketta. Kiitos ${DEITY}.

Käyttökokemuksen kannalta on täysin käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta, että yhden lomakkeen täyttämistä varten pitää käydä läpi kymmenen vaiheinen tietotekninen agilityrata. Ainoa järjellinen selitys, minkä itse olen tälle käyttäjäkukkaselle keksinyt on se, ettei hankintaa tehtäessä kukaan ollut sosiaali- ja terveysvirastossa miettinyt miten Duodecim-seuralta hankittu palvelu aiotaan integroida osaksi kaupungin sähköistä asiointia. Kun hankinta oli jo tehty, jouduttiin rakentamaan yllä kuvatun kaltainen purkkaa ja paukkulankaa -viritys, joka todennäköisesti vain puhtaan kiukun ja verenpaineen nousun myötä lyhensi odotettavissa olevaa elinikääni puolisen vuotta.

Sosiaali- ja terveysvirastolta pitäisi kysyä tämän palvelun käyttäjätilastoja. Kuinka moni kirjeen saanut kirjautuu oikeasti palveluun ja kuinka moni näistä onnistuu räpiköimään tämän viidakon läpi maalin ja oikeasti käy seulan läpi. En usko että kovin moni. Siksi harmituksen ja ajanhukan lisäksi tällaisten julkisten palvelujen tuottamisella aiheutetaan vakavampiakin ongelmia. Nelikymppisten miesten seulonnalla on tavoitteena tavoittaa juuri sellaisia keski-ikäisiä miehiä, joiden motivaatio tai kyky oman terveyden ylläpitämiseen esimerkiksi elämänhallinnallisten ongelmien vuoksi  on heikentynyt. Tekemällä jo seulonnan aloittaminen näin kertakaikkisen monimutkaiseksi ja vaikeaksi on varmaa, että suuri osa tästä kohderyhmästä ei jaksa, viitsi, kykene tai osaa koskaan edes aloittamaan lomakkeen täyttämistä. Näin he eivät koskaan jää seulaan kiinni, eivät koskaan tule kutsutuiksi terveyskeskukseen ja eliniänodotetta ja elämänlaatua parantavat toimenpiteet jäävät tekemättä – ja vuosikymmen päästä hoidetaan korkean verenpaineen aiheuttamia sydänkohtauksia tai aivohalvauksia. Huono käytettävyys maksaa elinvuosia ja pahimmillaan ihmishenkiä.

P.S. Terveysvalmennuksen mukaan en ole ihan lähivuosina kuolemassa käsiin, joten joudutte todennäköisesti kärsimään läsnäoloani todellisuuden tällä tasolla vielä tovin.

Oodi teoriahömpötykselle

James Clerk Maxwell, yksi kaikkien aikojen suurimmista teoriahömpöttäjistä ja tuottamattomista horisijoista, joka sen sijaan että olisi esimerkiksi perustanut yrityksiä ja luonut uutta kehitti perustan koko modernille digitaaliteknologialle.
James Clerk Maxwell, yksi kaikkien aikojen suurimmista teoriahömpöttäjistä ja tuottamattomista horisijoista, jonka sen sijaan että olisi esimerkiksi perustanut yrityksiä ja loisivat uutta loi pohjan koko modernille digitaaliteknologialle.

Aikuisen ihmisen pitäisi jo ymmärtää olla lukematta Tuomas Enbusken kolumneja, mutta kun ei.

Tuomas Enbuske pohti 25.10. kolumnissaan koulutusta ja sitä, miten liiallinen koulutus ”tuhoaa meidät”. No ei tuhoa.

Enbusken käsitys taloudesta ja talouskasvusta on jumiutunut Adam Smithiin ja Kansojen varallisuuteen. On varmaan ihan totta, että maatalous- tai käsityöläisyhteiskunnissa koulutuksen vaikutus kansantalouteen oli (jonkin perustason jälkeen) olematon tai ehkä jopa negatiivinen. Mutta kun me ei enää eletä maatalousyhteiskunnassa. Talous ei ole vain asioiden myymistä ja ostamista markkinoilla (johon Enbusken mukaan tuntuu riittävän vain ”kokemus ja itsevarmuus”) vaan kasvu syntyy oleellisin osin siitä, että keksitään ja kehitetään uutta ostettavaa ja myytävää. Ja tässä ollaan korkeakoulutuksen ja ”tuottamattomien horisisoiden” ytimessä.

Kaikki todella vallankumoukselliset talouteen vaikuttaneet muutokset ja uudet innovaatiot ovat syntyneet yliopistolaitoksen ja perustutkimuksen kautta. Ensimmäinen teollinen vallankumous perustui merkittäviltä osin edistysaskeliin fysiikan, metallurgian ja kemian, toinen teollinen vallankumous taas sähködynamiikan ja modernin fysiikan ja digitaalinen vallankumous taas pääasiassa sovellettuun matematiikkaan aloilla.

Kaikki nuo edistysaskeleet ovat tulleet ”tuottamattomilta horisijoilta”, jotka ”osaavat tehdä asioita teoriassa, ei käytännössä” ja jotka elävät niiden ”kustannuksella, jotka oikeasti tekivät jotain tuottavaa”.

Ja ei, merkittävät perustutkimuksen edistysaskeleet, jotka myöhemmin ovat tehneet mahdollisiksi kaupalliset sovellukset, jotka ovat luoneet kokonaan uusia teollisuuden ja talouden alueita eivät ole juuri koskaan syntyneet yksityisellä sektorilla, vaan yhteiskunnan rahoittaman perustutkimuksen tuloksena korkeakoululaitoksen piirissä.

”Teoriahöpötyksestä on tullut aikamme ilmiö. Sitä harrastavat paitsi korkeasti koulutetut myös konsultit, jotka eivät ole panneet senttiäkään omia rahojaan likoon. Koulutus on tiettyyn rajaan hyödyllistä. Lukemaan ja laskemaan oppinut voi tutustua helpommin uusiin asioihin.”

Kun oppii lukemaan ja laskemaan voi tutustua ”uusiin asioihin”. Se ei kuitenkaan riitä siihen, että pystytään luomaan ja innovoimaan noita ”uusia asioita”. Siihen tarvitaan edelleen teoriahömpötystä. . Ehkä jos Enbuskekin olisi saanut vähän enemmän ja parempaa teoreettista koulutusta, se olisi havainnut tämänkin ajattelunsa ristiriitaisuuden.

Ja se Kiinan talouskasvu? Ei ole varmaan sattumaa, että Kiina investoi 160 miljardia dollaria tieteeseen ja tutkimukseen vuonna 2012 ja tullee ylittämään Yhdysvaltain tutkimusrahoituksen seuraavan vuosikymmenen aikana. Ehkä Enbusken pitäisi käydä kertomassa jollekin, että ”Kiinan bruttokansantuote [ei] kasva siksi, että ihmiset olisivat yhtäkkiä koulutetumpia. Se kasvaa, koska ihmiset eivät ole liian koulutettuja”. Kouluttavat vielä itsensä pilalle.

Merkityksellisiä sanoja

Kesällä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla velloi jälleen kerran kiivas keskustelu siitä käytiinkö Suomessa vuonna 1918 sisällis-, kansalais-, vapaus- vai veljessota, punakapina vai yritettiinkö peräti tehdä vallankumous. Samalle historialle ja tapahtumille yritetään edelleen, miltei sata vuotta tapahtumien jälkeen, löytää tulkinta ja merkitys sanojen kautta. Sanoilla on merkitys. Ja lukemattomia sivumerkityksiä, sävyjä ja konnotaatioita. Ne eivät ole vain äännekimppuja, joita jaetaan satunnaisesti kuvaamaan eri ilmiöitä. Muuttamalla käytettyjä sanoja ja ilmauksia puretaan tai pönkitetään valtahierarkioita ja tulkitaan historiaa uudelleen.

Charlize Theron, afrikaaneri.

Viime vuosikymmeninä on enenevässä määrin kiinnitetty huomiota siihen, miten erilaisten historiallisesti heikommassa tai alistetussa asemassa olleiden väestöryhmien nimeäminen on edustanut ja ylläpitänyt vanhoja esimerkiksi kolonialistisia valtasuhteita. Suomessa tätä samaa keskustelua on käyty sanojen romani-mustalainen ja saamelainen-lappalainen ympärillä. Eteläisessä Afrikassa elävät alkuperäiskansat khoit ja sanit tunnettiin aikaisemmin Kapmaan hollantilaisten siirtolaisten antamilla nimillä ”hottentotit” ja ”bušmannit”. Hottentotti-nimitys juontuu hollannin änkyttämistä tai nikottelemista tarkoittavasta sanasta ja viittasi khoisan-kielissä yleisiin naksausäänteisiin eli avulsiiveihin. Bušmanni puolestaan tarkoittaa sanan mukaisesti ”puskaihmistä” ja viittasi kansan elinympäristöön. Molempia nimityksiä pidetään nykyisin kansainvälisesti vanhentuneina ja loukkaavina ja niiden käytöstä on luovuttu.

Suomen kielen kannalta valitettavaa on, ettei Kielitoimiston rajallisten resurssien takia Kielitoimiston sanakirja ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, vaan sanakirjassa esiintyy vain nämä vanhentuneet nimet määriteltyinä ”eräiksi eteläafr. (lyhytkasvuisiksi) kansoiksi”. Samalla tavalla Kielitoimiston sanakirjasta puuttuu Etelä-Afrikan valkoihoisesta, afrikaansia puhuvasta ja pääosin kalvinistisesta väestönosasta käytetty nimitys afrikaanerit, mutta sen sijaan sanakirjassa määritellään:

 Buurit. Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla muuttaneiden alankomaalaisten t. heihin sulautuneiden muiden valkoihoisten jälkeläiset.

Andries Pretorius, buuri.

Vaikka täältä Suomen perspektiivistä asia ei vaikuta tärkeältä, valtaosa afrikaanereista kokee nykyisin buuri-nimityksen loukkaavana ja sitä käyttävät maassa enää vain jotkut harvat äärioikeistolaiset ryhmät. Suomen kielen kannalta on vaarallista, jos ”uusin ja ajantasaisin nykysuomen yleiskielen kuvaus” edelleen sisältää selkeästi poliittisesti epäkorrekteja tai arveluttavia nimityksiä. Kielitoimisto ei aikaisemminkaan ole tällaisissa terminologiakysymyksissä ollut aivan edistyksen eturintamassa – siltä kesti aina vuoteen 2000 tunnustaa, että sana neekeri on ”usein halventava”.

Mitä tälle pitäisi sitten tehdä? Suomen kielenhuollon kannalta oleellisimman teoksen, eli juuri Kielitoimiston sanakirjan toimituskunnan resurssit pitäisi laittaa kuntoon. Jos Kielitoimiston sanakirjaa ei pystytä rajallisista resursseista johtuen pitämään ajan tasalla, vaan se sisältää edelleen 90-luvun alun Suomen kielen perussanakirjasta ja sitä vanhemmista lähteistä peräisin olevaa tietoa, vaikeutuu muukin kielenhuoltotyö huomattavasti.

Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin se, että Kielitoimiston sanakirja julkaistaisiin internetissä sähköisenä versiona. Sähköisen version ylläpitäminen ja päivittäminen olisi painettua versiota helpompaa ja edullisempaa, joten sanakirja pysyisi nykyistä paremmin ajantasalla. Asialla on myös oleellisempi periaatteellinen puoli. Valtion ylläpitämän Kielitoimiston tuottaman sanakirjan pitäisi olla vapaasti ja avoimesti kaikkien suomalaisten ja suomen kieltä käyttävien saatavilla. Ruotsalaiset ovat tässäkin meitä edellä: Ruotsin akatemian sanakirjat Svenska Akademiens ordbok ja ordlista ovat olleet verkossa saatavilla ilmaiseksi jo vuodesta 1997.  Ja niistä on julkaistu mobiiliapplikaatiot useille matkapuhelinalustoille, jotka myöskin ovat ilmaisia.

Maanmittauslaitoksen kartta-aineistot on jo saatu vapaasti kaikkien käyttöön, seuraavaksi olisi Kielitoimiston aika. Koska sanoilla on vähintään yhtä paljon merkitystä kuin kartoilla.

Sähköistä tunnistusta ilmassa

HST-kortit ovat yhtä harvinaisia kuin Darwinin Lajien synnyn ensipainokset. Kyseessä ei kuitenkaan ole luonnonvalinta.

Valtiolla on kaikissa yhteiskunnissa joitain keskeisiä tehtäviä. Se huolehtii kansalaisten fyysisestä turvallisuudesta, ylläpitää perusinfrastruktuuria kuten teitä ja tietoliikenneyhteyksiä sekä toimii poliisivoimien, syyttäjälaitoksen ja oikeusistuimen avulla laillisten sopimusten viimekätisenä takuumiehenä varmistaen, että kaikki osapuolet noudattavat niitä. Valtiot pitävät kirjaa kansalaisistaan ja varmistavat sen, että henkilö on juuri se, joka hän sanoo olevansa. Päivittäin miljoonat ihmiset esittävät pankeissa, lentokentillä ja baarien ovilla valtion myöntämän henkilöllisyystodistuksen – valtion vakuutuksen siitä, että henkilö on olemassa ja tunnistettu.

Yksityiset tahot eivät saa myöntää henkilöllisyystodistuksia eivätkä tehdä tunnistamisesta liiketoimintaa, vaan siinä vallitsee valtion monopoli. Eikä baarin ovella seisova poke ole päästämättä ihmistä sisälle siksi, että henkkarit on sattunut myöntämään sellainen poliisilaitos, jonka kanssa ravintolalla ei sattumoisin ole tunnistamissopimusta. Internetissä kaikki on kuitenkin toisin. Sähköinen tunnistautuminen on mahdollista käytännössä vain pankkien tupas-järjestelmän avulla. Pääsyy tähän omituiseen asiantilaan on (taas kerran) täysin tyritty julkinen it-hanke. Yksi monista.

Sähköinen tunnistaminen tietoverkoissa oli tarkoitus alun perin hoittaa kansalaisvarmenteen sisältävällä sähköisellä henkilökorttilla eli hst-kortilla. Reilun vuosikymmenen aikana hankeeseen, jonka päätoimittajat ovat olleet Fujitsu ja Tieto, on tupeksittu yli 30 miljoonaa euroa. Kuitenkin kaikista sähköisistä tunnistautumisista kansalaisvarmennetta käytetään alle prosentissa ja vuonna 2007 yhden tunnistautumisen hinnaksi veronmaksajille laskettiin noin 4000 €. Samaan aikaan Suomenlahden eteläpuolella kansalaiset käyttävät sähköisiä henkilökortteja vaaleissa äänestämiseen, lääkkeiden hankkimiseen apteekista, tunnistautuvat verkkopankkeihin valtion myöntämällä sähköisellä tunnisteella (eivät valtion palveluun pankin myöntämällä sähköisellä tunnisteella kuten Suomessa) ja kun meillä eduskunnassa kielletään iPadien käyttö, Virossa kansanedustajat äänestävät etänä – käyttäen sähköistä tunnistautumista.

Tällä kertaa julkisen hankkeen epäonnistuminen ei varsinaisesti johtunut toteutuksen ongelmista vaan huonosta suunnittelusta ja rahan säästämisestä väärässä paikassa. Virossa sähköinen henkilökortti tehtiin 1990-luvun alkupuolella pakolliseksi kaikille kansalaisille. Kun kortteja oli lähes kaikilla, niitä myös ryhdyttiin laajasti hyödyntämään erilaisissa sähköisissä palveluissa. Korttien lukulaitteet ylistyivät. Laki velvoitti kaikki julkiset virastot myös hyväksymään kansalaistunnisteella tapahtuvan sähköisen allekirjoituksen ja nykyisin erilaisia lomakkeita allekirjoitetaan sähköisesti noin kaksi miljoonaa kuukausittain. Suomessa kortin hankkiminen jäi täysin vapaaehtoisuuden varaan, se oli kohtuullisen kallis, se oli voimassa vain viisi vuotta kerrallaan ja sen anominen viranomaisilta vaivalloista. Kansalaisilla ei varsinaisesti ollut tarvetta hakea uutta sähköisen tunnisteen sisältänyttä henkilöllisyystodistusta poliisilta, koska valtaosalla oli ajokortti tai muu henkilöllisyystodistus, joka ajoi saman asian. Kortit eivät yleistyneet, ja koska ihmisillä ei ollut kortteja, ei niille rakennettu palveluita. Ja pankit monopolisoivat markkinan tupas-tunnistautumisellaan.

Miksi tämä on sitten ongelma? Eikö ole käyttäjän kannalta aivan sama tunnistautuuko valtion myöntämällä sähköisellä tunnisteella vai pankin tupas-tunnuksilla?

Ensinnäkin, asiassa on valtava periaatteellinen ongelma: voidakseen sähköisesti tunnistautua Suomen kansalaisena on henkilön ensin solmittava asiakassuhde jonkun liikepankin kanssa. Kun tulevaisuudessa halutaan tarjota ihmisille mahdollisuus äänestää sähköisesti eri vaaleissa, tämä mahdollisuus on vain pankkien asiakkailla – äänestämisen kaltaiset peruskansalaisoikeudet ovat siis riippuvaisia asiakassuhteista ja viime kädessä henkilön varallisuudesta. Lisäksi, voidakseen pyytää ihmisiä tunnistamaan itsensä on tunnistamista tarvitsevan tahon solmittava sopimus jokaisen pankin kanssa erikseen. Nordean asiakkaat voivat usein käyttää sellaisia tunnistautumista vaativia palveluita, joihin esimerkiksi Aktia-pankin asiakkailla ei ole pääsyä. Tupas-palvelun kilpailijaksi kaavailtu mobiilivarmenne-järjestelmä ei varsinaisesti korjaa tätä ongelmaa – sen myötä asiakassuhde pankkiin muuttuu vain asiakassuhteeksi matkapuhelinoperaattoriin.

Periaatteellisen ongelma lisäksi asiaan liittyy myös suuria käytännön ongelmia. Sähköinen tunnistautuminen on pankeille liiketoimintaa ja jokainen tunnistautuminen maksaa rahaa, vaikka sähköisesti tunnistautuva henkilö ei tätä usein tajuakaan. Liittymismaksu tupas-järjestelmään voi pankista riippuen maksaa tuhansia euroja, jonka lisäksi pankit veloittavat palvelusta kuukausimaksuja ja jokaisesta tehdystä tunnistautumisesta kertakorvauksen, joka on suuruudeltaan tavallisesti useita kymmeniä senttejä. Valtio siis maksaa pankeille korvauksen esimerkiksi jokaisesta Kelan tai Verohallinnon verkkopalveluun kirjautumisesta. Käytännössä siis siitä, että pankki on tarkastanut henkilön henkilöllisyyden jostain valtion myöntämästä virallisesta henkilöllisyystodistuksesta, tallettanut tämän tiedot omaan tietokantaansa ja tulostanut asiakkaalle listan kertakäyttöisiä salasanoja.

Peterkin antaisi paljon mielummin sähköisen nimikirjoituksen – ilmaiseksi.

Vielä suurempi ongelma sähköisen tunnistautumisen maksullisuus on kansalaisjärjestöille ja yleisemmin kansalaisyhteiskunnalle. Keväällä käynnistetty Avoin ministeriö-verkkopalvelu pyrkii tuottamaan hyvin valmisteltuja ja perusteltuja kansalaisaloitteita eduskunnan käsittelyyn. Kansalaisaloitteita koskevan lain mukaan ne pitää ottaa eduskunnassa käsittelyyn jos aloitteen on allekirjoittanut 50 000 kansalaista. Käytännässä helpoin ja tehokkain tapa nimikirjoitusten keräämiseen on sähköinen allekirjoitus tietoverkossa. Oikeusministeriö on suunnitellut avaavansa verkkopalvelun kansalaisaloitteiden luomista varten loppuvuodesta (kun vapaaehtoisvoimin pystyyn ponnistettu Avoin ministeriö saatiin käyntiin vain muutamassa kuukaudessa) ja tarjoavansa mahdollisuuden sähköiseen allekirjoitukseen tupas-tunnisteilla. Oikeusministeriön palvelun valmistumista odotellessa kannatusilmoituksia ei voida tehdä kuin paperilla, koska kansalaisjärjestöillä kuten Avoimella ministeriöllä ei ole minkäänlaista mahdollista maksaa pankeille niiden sähköisestä tunnistamisesta veloittamia summia. Jo yhteen lakialoitteeseen tarvittavat allekirjoitukset tulisivat maksamaan tuhansia euroja ilman, että mukaan lasketaan liittymismaksut ja kuukausiveloitukset.

Ensimmäinen askel tilanteen korjaamiseksi on se, että lainsäädännöllä pankit on velvoitettava tarjoamaan tupas-palvelunsa ilmaiseksi voittoatavoittelemattomien järjestöjen käyttöön. Pysyvä ratkaisu ongelmaan on se, että sähköinen varmenne liittäminen osaksi esimerkiksi Kela-korttia, ja sellainen toimitetaan ilmaiseksi kaikille kansalaisille. Ottaen huomioon, että valtio maksaa jo nykyisin pankeille huomattavia summia kansalaisten tupas-tunnistamisesta, ei tämä niin kalliiksi voisi pitkällä tähtäimellä tulla. Ja ehkä meilläkin kohta voidaan äänestää eduskunnassa etänä, kuten oikeissa tietoyhteiskunnissa kuuluukin.