Aselaeista – vielä kerran

Oletteko kuulleet miehestä, joka tappoi ämpärillä kymmenen viatonta sivullista?

Jokelan, Kauhajoen ja Hyvinkään kaltaisten tapahtumien yhteydessä Suomessa on virinnyt keskustelu mahdollisista aselakien tiukennuksesta niin, että esimerkiksi puoliautomaattipistoolien hallussapito kiellettäisiin. Näitä toimenpiteitä vastustavat yleensä tukeutuvat argumentaatiossaan siihen, että aselakien tiukentamisen sijaan tulisi panostaa ennen kaikkea mielenterveyspalvelujen parantamiseen ja että nuorten mielenterveyspalveluiden lisäämisellä ehkäistäisiin paljon tehokkaammin edellä mainitun kaltaisia tragedioita kun aselakien muutoksilla. Vaikka tämä väite voi mahdollisesti pitää paikkaansakin, juuri mitään näyttöä sen tueksi ei ole olemassa.

Argumentin ensimmäinen ongelma on ilmeinen: miksi aselakien muuttaminen ja mielenterveyspalveluiden tehostaminen asetetaan toisensa poissulkeviksi vaihtoehdoiksi? Miksi joko-tai, miksei sekä-että? Raha ei varsinaisesti voi olla tähän syynä, koska esimerkiksi mahdollinen puoliautomaattipistoolien hankinta- ja hallussapitolupien myöntämisen lopettaminen ei sinänsä lisäisi yhteiskunnan kustannuksia lainkaan. Olemassa olevien aseiden takaisin lunastaminen valtiolle tietenkin maksaisi jonkin verran, mutta kyseessä olisi kuitenkin kertaluontoinen kustannus,  ei pysyvä rakenteellinen kulu – esimerkiksi kuten uusien virkojen perustaminen mielenterveysalalle olisi.

Toinen kompastuskivi on se, ettei nykyisellä psykologisella tiedolla mahdollisia koulusurmaajia osata tunnistaa eikä seuloa. Ja kun ei osata tunnistaa, on kyseenalaista pystyttäisiinkö merkittävilläkään panostuksilla mielenterveyspalveluihin todella surmia ehkäisemään. Jokelan ja Kauhajoen surmien yhteiskunnallisia syitä selvittäneessä tutkimuksessa (Lindström ym. 2010) todetaan:

Koulusurmien syitä etsittäessä tutkijat ovat usein huomauttaneet, että potentiaalista koulusurmaajaa on vaikea tunnistaa ennakolta. Yhdysvaltojen salainen palvelu ei ole löytänyt selkeää psykologista profiilia koulusurmaajille. Surmaajia näyttää lähinnä yhdistävän se, että he ovat lähes poikkeuksetta miehiä ja että kaksi kolmasosaa heistä on kokenut tulleensa jossain vaiheessa kiusatuksi, uhatuksi tai nöyryytetyksi. Yli puolella on ollut motiivina kosto. (Vossekuil ym. 2000.) Myös FBI päätyi toteamaan, ettei ampujien profilointi ennen tekoa tai uhkausta ole mahdollista.

Murrosikäiset nuoret miehet, jotka ovat kokeneet joskus tulleensa kiusatuksi, uhatuksi tai nöyryytetyksi? Onnea ja menestystä tuon joukon seulomisessa.

Kolmanneksi, Helsingin Sanomissa uutisoitiin 19.6. miesten itsemurhien merkittävästä vähenemisestä 90-luvun alun huippulukemista. Mielenterveysseuran puheenjohtajan Pekka Saurin, THL:n yli­lää­kä­rin Timo Partosen ja  mukaan keskeisenä syynä tähän on ilmapiirin muutos niin, että yhä useampi masentunut ja toivoton mies  us­kal­taa ha­keu­tua hoi­toon. Miesten osuus Mie­len­ter­veys­seu­ran krii­si­kes­kuk­sen asiakkaista on tasaisesti noussut. Toisin sanoen, vaikka viimeisten vuosikymmenien aikana mielenterveyspalveluilla on tavoitettu yhä enemmän itsetuhoisia miehiä, on meillä kuitenkin samaan aikaan tapahtunut Jokela, Kauhajoki, Sello ja Hyvinkää. On tietenkin mahdotonta sanoa kuinka monta ampumatapausta olisi tapahtunut ilman mielenterveyspalveluiden tavoittavuuden parenemista, mutta ainakin aihetodisteena tätä voitanee pitää siitä, ettei mielenterveyspalveluilla kovin helposti voida ampumavälikohtauksia estää.

Viime vuosien kaltaisten ampumävälikohtausten ehkäiseminen on hyvin vaativaa ja mikään yksi toimenpide ei yksinään ratkaise ongelmaa. Jo Kauhajoen koulusurmien tutkintalautakunnan raportissa todetaan:

Suomessa on paljon aseita, ja ilmapiiri on ollut muun muassa historiallisista perinteistä johtuen asemyönteinen…Aseiden suuri määrä ja helppo saatavuus kuitenkin lisäävät asemyönteisyyttä, antavat mahdollisuuksia aseiden käyttöön tuhoisiin tarkoituksiin ja siten huonontavat yleistä turvallisuutta. Laillisista aseista osa ajautuu laittomille markkinoille esimerkiksi varkauksien kautta. Harrastuksissa tulisi voida käyttää ainoastaan sellaisia aseita, joiden avulla mittavat veriteot eivät olisi helposti mahdollisia… Sisäasiainministeriön tulisi huolehtia siitä, että kaikki sellaiset käsiaseet, joilla on mahdollista ampua lyhyessä ajassa paljon laukauksia, kerätään pois esimerkiksi maksua vastaan, ja että uusia hankkimislupia näille aseille ei myönnetä. Luvattomien aseiden poisluovutusmahdollisuuden houkuttelevuutta tulisi lisätä.

Joko me nyt Hyvinkään jälkeen voisimme vihdoin tehdä näin. Ja parantaa mielenterveyspalveluita.

Kaikki (joilla on varaa) pelaa

Pienten poikien mielestä mukavinta urheiluharratuksessa on pelireissut kavereiden kanssa ja karkin syöminen. Vasta toisena tai kolmantena tuli itse pelaaminen. Kohta lähden Kouvolan jäähallille katsomaan Suomen suurinta muodostelmaluistelutapahtumaa. Tuossa lajissa kuukausikustannukset ovat alle 10-vuotiailla 200-300 euroa kuukaudessa. Sen päälle tulee vielä varusteet (lähinnä asusteet) ja turnausmatkat, joiden kustannus on noin 500-1000 euroa kaudessa. Aika iso hinta siitä, että saa syödä karkkia kavereiden kanssa.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin 31.3. Nuoren Suomen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan suomalaisten lasten liikunnan määrä romahtaa yläkouluiässä. WHO:n kansainvälisen vertailun perusteella vielä 11-vuotiaiden liikunnan perusteella Suomi on maailman huippuluokkaa, mutta 15-vuotiaiden ikäryhmässä liikkuminen on jo alimmassa neljänneksessä.

Kuva: Vladimir Fedorenko, CC-BY-SA 3.0

Yläasteiässä nuorten urheiluharrastusten tavoitteellisuus lisääntyy. Harjoitusmäärät kasvavat, kisamatkat pitenevät ja yleinen asenne muuttuu kilpailuorientoituneeksi. Varsinkin joukkuelajiessa nuoret jaetaan tasoryhmiin ja heikommin menestyneille nuorille ei välttämättä löydy tilaa joukkueista lainkaan. Vähemmän kilpailuhenkisille, omaksi ilokseen liikkuville nuorille jää hyvin vähän tilaa tässä kilpaurheiluun keskittyvässä nuorisoliikuntajärjestelmässä. He jättäytyvät tai jätetään pois joukkueista ja ajautuvat säännöllisten liikuntaharrastusten ulkopuolelle.

Lisääntyneen tavoitteellisuuden mukana myös harrastusten kustannukset kasvavat oleellisesti. SLU:n mukaan lajista riippumatta harrasteliikunnan kustannukset yleensä pysyvät kohtuullisina, mutta kilpaurheilussa ne ovat jopa 6-8-kertaiset harrasteliikuntaan verrattuna. Myös lisääntyneet kustannukset ajavat ainakin heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevien perheiden lapsia liikuntaharrastusten ulkopuolelle. Lapsena ja nuorena harrastettu liikunta luo pohjan loppuelämän liikuntatottumuksille ja terveille elämäntavoille. Vuonna 2010 tehdyn selvityksen mukaan jo nyt perheen taloudellinen tilanne näkyy nuorten terveydessä ja elintavoissa: hyvin toimeentulevien nuorten liikunta- ja ruokailutottumukset ovat lähempänä suosituksia kuin heikomaassa asemassa olevien. Yhdenkään lapsen tai nuoren ei pidä jäädä liikuntaharrastusten ulkopuolelle perheen taloudellisesta tilanteesta johtuen.

Yhteiskunta tukee suomalaista liikuntakenttää sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain, Helsingin kaupungin suora tuki sen alueella toimiville liikuntaseuroille on noin 16 miljoonaa euroa. Tämä julkinen tuki pitäisi kohdetaa ennen kaikkea sellaisille lajeille ja seuroille, joissa ryhdytään aktiivisiin toimiin kustannusten pysymisiksi kohtuullisina ja tarjotaan, kilpaurheilun ohella, mahdollisuus nuorille myös vähemmän tavoitteelliseen harrasteliikuntaan. Urheiluseuroille ja lajiliitoille pitää luoda toimintakulttuuri, jossa kaikkia kilpailujärjestelmä- tai sääntömuutoksia arvioidaan myös harrastuskustannusten kannalta.

Helsingin miekkailijoiden hallitus, jonka puheenjohtajana toimin, teki muutama viikko sitten päätöksen, jonka mukaan tulevaisuudessa seuran tuen painopistettä siirretään edustusmiekkailijoiden kilpailutoiminnasta junorien kilpailutoimintaan. Päätös oli askel oikeaan suuntaan.

P.S. Blogin avaavan sitaatin poimin lasten- ja nuorten liikunnan parissa työskentelevän ystävän Facebook-päivityksestä. Kiitos Antti.

Rotutohtori terveyskeskuksessa

Paha haju perintötekijöissä? (Kuva: Wikimedia Commons, Zakysant, CC-BY-SA-3.0)

Eräs Afrikasta lapsensa adoptoinut äiti kertoi Facebook-ryhmässä lapsen lääkärin kirjoittaneen potilaskertomukseen:

tummaihoinen, afrikkalaisten hiki tuoksuu tottumattoman mielestä voimakkaalle ja pistävälle, normaali rotuominaisuus.

Lääkärin lausunto oli vähintääkin hämmentävä. Suomen lain mukaan  terveydenhoidon ammattihenkilön on (Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 3. luku 15 §):

ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään.

Mihin yleisesti hyväksyttyyn tietoon tai kokemukseen lääkäri pohjasi näkemyksensä lapsen rotuominaisuuksista? Pikaisella haulla lääketieteellisistä julkaisutietokannoista ei nimittäin löytynyt yhtään tutkimusta, jossa ”voimakas ja pistävä hienhaju” olisi yhdistetty minkään ”rodun” rotuominaisuudeksi. Lääkäri itse lausunnossaa myönsi olevansa ”tottumaton”, joten näkemys ei ilmeisesti myöskään voinut perustua omakohtaiseen merkittävään kokemusperäiseen tietoon. Eikä hän nähtävästi ollut tietoinen siitä, että muun muassa eräs maailman arvostetuimmista lääketieteellisitä julkaisuista, New England Journal of Medicine, on  antanut ohjeen, jonka mukaan ”rodun” kaltaisia vanhentuneita käsitteitä ei pitäisi käyttää selittävinä tekijöinä lääketieteellisessä. Eikä ihmisrotuja edes, ainakaan biologisessa merkityksessä, ole nykytieteen mukaan olemassa. Ihmisten perinteinen luokittelu ”roduiksi” ihon värin perusteella kun ei käytännössä kerro juuri mitään ihmispopulaatioiden välisistä geneettistä yhteläisyyksistä: esimerkiksi itäafrikkalaisten perimä on lähempänä Lähi-idän väestöä kuin eteläisen Afrikan kansoja, vaikka ihonvärin perusteella tulevatkin luokitelluksi samaan ”rotuun”.

Ainoa jäljelle jäävä selitys on, että kyseessä oli lääkärin oma ennakkokäsitys johonkin etniseen ryhmään kuuluvista ihmisistä. Lääkärin ennakkoasenne on käytännössä, vain hienovaraisemmin ilmaistuna ja ”lääketieteen” auktoriteettiin käärittynä, se sama jota joskus kuulee baarissa siltä rasittavalta känniääliöltä: ”neekerit haisee.”

Kielteisillä etnisiin ryhmiin kohdistuvilla ennakkokäsityksillä ja -luuloilla on myös toinenkin nimi – rasismi. Arkipäivän rasismi ei ole vaahtosuisia skinejä tai Suomen sisun kaltaisten järjestöjen ”maahanmuuttokriittisyydeksi” vaivoin verhoamaa muukalaisvihamielisyyttä. Se on viime kädessä juuri edellisen terveyskeskuslääkärin lausunnon kaltaisia tiedostamattomia harmittomalta vaikuttavia lipsautuksia. Sanoiksi ja teoiksi konkretisoituvia ennakkoluuloja, jotka kasvavat ajattelemattomuudesta ja kyvyttömyydestä havaita omia luutuneita asenteitaan.

Lentävät sankarilääkärit

Kuva: Wikimedia Commons Scoo, CC-SA

Viikolla tiedotusvälineissä uutisoitiin, että lääkärihelikopterien rahoitus siirtyy kokonaan valtion kontolle.  Aikaisemmin rahat toimintaan oltiin saatu Raha-automaattiyhdistyksen tuilla ja yhdistysten keräämillä lahjoitusvaroilla. Valtion budjettin 22 miljoonan euron määrärahalla ylläpidetään viittä helikopteritukikohtaa ja myöhemmin tarkoituksena on lisätä kuudes tukikohta Tampereelle.

Toisin kuin yleisesti luulaan, eivät lääkärihelilkopterit kuljeta potilaita sairaalaan kovinkaan usein, vaan ne toimittavat paikalle lääkärin, joka nousee potilaan kanssa ambulanssiin. Tavallinen ambulanssikuljetus on huonokuntoiselle potilaalle usein parempi vaihtoehto kuin helikopterikyyti ja ambulanssi on vielä usein perillä sairaalassa yhtä nopeasti kuin helikopteri.

Lääkärihelikopteritoiminnan ongelmana on se, ettei sen kustannusvaikuttavuutta ole juurikaan tutkittu. Eli sitä, kuinka paljon pelastettuja ihmishenkiä tai terveyttä toimintaan sijoitetulla rahalla saadaan. Erään vuonna 2000 julkaistun raportin mukaan helikopterilla toimitettu hengenpelastava apu maksaa 3 196 – 528 782 euroa potilaan yhtä lisäelinvuotta kohden. Lääkärihelikopterista todellista hyötyä perinteiseen sairaankuljetukseen verrattuna saaneiden potilaiden on arvioitu olevan parhaimmillaan noin neljäsosa ja hengen pelastava apu on harvinaista – lähinnä yksittäistapauksia. Lääkärihelikopterin kustannusvaikuttavuutta on arvioitu raportin pohjalta ”lievästi positiiviseksi” olettaen, että toiminnan volyymi on riittävä. Hengenpelastavan avun hulppean kustannushaarukan huomioon ottaen tätä ei voida varmaankaan pitää kovin tarkkana arviona.

Pelastushelikopterit luovat ihmisille turvallisuuden tunnetta ja niiden positiivista imagoa on pönkittänyt JIM-kanavan realitysarja. Helikopterilla paikalle kiittävistä sankarilääkäreistä saa hyvää televisiota. Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Viikolla THL:n pääjohtaja Pekka Puska vaati suomalaisen terveyskeskusjärjestelmän pelastamista: ”80 prosenttia suomalaisista asuu sellaisen terveyskeskuksen alueella, jossa aikaa lääkärille joutuu odottamaan yli kaksi viikkoa”. Terveyskeskukset uhkaavat jäädä yksityisten lääkäriasemien ja työterveyshuollon rinnalla toisen luokan terveyspalveluiksi toisen luokan kansalaisille. Terveyskeskukset ovat keskeisessä asemassa suomalaisten kansansairauksien ehkäisyssä ja hoidossa. Onko perusteltua, että  valtion rajallisia rahoja sijoitetaan 22 miljoonaa lääkärihelikopteritoimintaan ilman perusteellista kustannusvaikuttavuuden arviointia samalla kun kansalaisten eriarvoisuus perusterveydenhuollon palveluiden saatuvuuden osalta kasvaa?