Miehen työ ja Suomen Perusta

Jykevästi nimetty Perussuomalaisten ajatushautomo Suomen Perusta julkaisi viime viikolla  tasa-arvo- ja sukupuolikysymyksiä käsitelleen pamfletin Epäneutraali sukupuolikirja – Puheenvuoroja sukupuolikysymyksistä, jonka tarkoitus on kirjan toimittajan Simo Grönroosin mukaan:

antaa uusia näkökulmia sukupuolikysymyksistä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Menemättä tässä yhteydessä sen tarkemmin asiaan, todettakoon, että jo kirjan kirjoittajakaarti herätti laajaa keskustelua. Artikkeleita ovat kirjoittaneet muun muassa Timo Hännikäinen, joka aikaisemmin on kunnostautunut esimerkiksi jättämällä rasistisia törkyviestejä  sosiaalisessa mediassa Naisasialiitto Unionille ja Naisten Linjalle ja Jukka-Pekka Rahkonen, joka taannoin joutui eroamaan Aito avioliitto -yhdistyksen puheenjohtajan tehtävistä islamofobisisten ja uskonnonvapautta rajoittavien lausuntojen vuoksi. Hallituspuoluetta lähellä olevalta ajatushautumolta olisi voinut odottaa hieman parempaa harkintakykyä.

tyti_2014_13_2015-04-28_tie_001_fi_001
Suomen työllisyysaste vuosina 1990–2014 sukupuolittain. Kuva: Tilastokeskus.

Kirjoittajakaartia suurempi ongelma pamfletissa kuitenkin liittyy sen sisältöön. Kirjan ydinviesti on käytännössä se, että suomalaisessa yhteiskunnassa miehet ovat jääneet feministien jyräämiksi ja ratkaisuksi ongelmiin tarjotaan perinteisten sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työnjaon palauttamista, naistutkimuksen rahoituksen lopettamista ja kutsu aseisiin ”sateenkaarivasemmiston kulttuurimarxilaista agendaa vastaan”.

Miesten ongelmat modernissa työelämässä ja koulutusmaailmassa johtuvat kuitenkin ihan jostain muusta kuin telaketjufeministeistä ja ”kulttuurimarxilaisista”.

Suomessa koulutusalat ja työmarkkinat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti sukupuolittuneet miesten ja naisten aloiksi. Naisten aloja ovat muun muassa sosiaali- ja terveyspalvelut ja hoiva-alat, miesten rakennnustekniikka ja metsätalous. Yhteiskunnallinen, teknologinen ja taloudellinen kehitys niin Suomessa kuin yleisesti länsimaisissa  kehittyneissä talouksissa ei ole kohdellut näitä aloja yhteläisesti. Tämä on vuoden 2008 jälkeen näkynyt voimakkaasti naisten ja miesten työllisyysasteen muutoksissa: huolimatta siitä, että naiset edelleen käyttävät valtaosan perhevapaista on naisten työllisyysaste kohentunut ja miesten heikentynyt. Vuonna 2014 ero sukupuolten työllisyysasteessa oli kutistunut alle prosenttiyksikköön.

Tulevaisuus ei perinteisten miehisten alojen osalta näytä kovin paljon valoisammalta. Työpaikat monilla miesvaltaisilla aloilla kuten logistiikassa ja teollisessa tuotannossa tulevat teknisen kehityksen vuoksi edelleen vähenemään ja palvelusektorin merkitys työmarkkinoilla kasvamaan. Elinkeinoelämän keskusliiton vuonna 2013 julkaiseman raportin Naiset ja miehet työelämässä mukaan:

Monilta suurten rakennemuutosten kohteena olevilta miesvaltaisilta teollisuusaloilta katoaa työpaikkoja. Tulevaisuuden työvoimatarvetta selvittäneiden tutkimusten mukaan palvelualojen osuus bruttokansantuotteesta kasvaa, ja uusia työpaikkoja syntyy erityisesti kaupan sekä sosiaali ja terveydenhuoltopalvelujen aloilla. Naisia on näillä aloilla huomattavasti enemmän kuin miehiä, ja koulutustilastot kertovat näin olevan jatkossakin. Aloilla, joilla naiset nyt työskentelevät enemmistönä, työllisyysnäkymät ovat vakaat tai jopa kasvavat. Tämä johtaa siihen, että tulevaisuudessa miesten työllisyysasteen nostaminen näyttää olevan haasteellisempaa kuin naisten. Suomalaisten työmarkkinoiden jakautuneisuutta nais- ja miesvaltaisiin aloihin ja tehtäviin on purettava paitsi tasa-arvon niin myös työmarkkinoiden toimivuuden näkökulmasta.

screen-shot-2016-11-02-at-9-48-04
Puolueiden kannatus sukupuolittain. Kuva: Yle Uutiset

Perussuomalaisten pitäisi olla erityisen huolissaan tästä kehityksestä. Puolue on nimittäin leimallisesti miesten puolue: sen kannattajakunnasta noin kaksikolmannesta on miehiä. Toiseksi, puolueen kannattajat kuuluvat keskimääräistä suomalaista matalammin koulutettuja (53 % on suorittanut ammattikoulun tai opistotason tutkinnon) ja kuuluvat työntekijöihin ja alempiin toimihenkilöihin. Eli juuri niihin ryhmiin, joihin meneillään oleva suuri talouden murros osuu kaikista vaikeimmin. Ja tähän empiiriseen todellisuuteen puolueen ajatushautomon tasa-arvopamfletti tarjoaa ratkaisuksi perinteisten sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työjaon vahvistamista. Ulkopuolisen (puolueellisen) tarkkailijan silmin tämä vaikuttaa sanalla sanoen edesvastuuttomalta.

Haikailu menneen ajan ”hyvien” teollisten työpaikkojen perään on tavallaan ymmärrettävää ([1], [2],[3], [4]). Sama peräpeiliin katsova itsepetos on ollut keskeisessä roolissa myös esimerkiksi meneillään olevissa Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, joissa käytännössä kaikki ehdokkaat ovat kilvan julistaneet tuovansa teollisen tuotannon ja sen työpaikat takaisin Kiinasta ja muista halpojen tuotantokustannusten maista. Teollinen tuotanto saattaa hyvinkin olla palaamassa, mutta robotiikan ja tekoälyn kehityksen vuoksi työpaikat eivät.

On myös virhe ajatella, että menneen maailman teolliset työpaikat olisivat olleet jotenkin  sisäänrakennetusti ”hyviä” ja esimerkiksi palvelualoille syntyvät uudet työpaikat ”huonoja”. Alun perin tehdastyö oli kohtuullisen kamalaa ja portti keskiluokkaan ja suhteelliseen taloudelliseen hyvinvointiin siitä tuli vasta toisen maailmansodan jälkeen työvoimapulan ja järjestäytyneen ammattiyhdistysliikkeen tehokkaan edunvalvonnan myötä.

Epäneutraalin sukupuolikirjan esipuheessa Simo Grönroos toteaa, että:

Sukupuolikysymyksistä on viime aikoina käyty paljon keskustelua, mutta se on usein jäänyt varsin yksipuoliseksi. Miesten tasa-arvo-ongelmat ovat jääneet pitkälti feminismin jalkoihin. Samalla tavalla perinteisten sukupuoliroolien merkityksen pohtiminen on jäänyt usein sukupuolineutraaliutta korostavien puheenvuorojen varjoon.

Jos Perussuomalaiset todella haluaisivat edistää ydinkannattajakuntansa taloudellisia interessejä, Epäneutraalin sukupuolikirjan tarjoaman  heinälato- ja sellunkeittoromantiikan sijaan Suomen Perusta voisi tehdä uuden pamfletin. Sellaisen, jossa pohditaan miten nykyistä koulutuksen ja työelämän sukupuolittuneisuutta voidaan purkaa, miten miehet pääsisivät helpommin  kouluttautumaan ja työllistymään kasvaville perinteisesti naisvaltaisille aloille, miten uutta työtä ja työoloja voidaan kehittää paremmiksi ja unohtaa hetkeksi motkottaminen ”feministeistä” ja ”sukupuolineutraaliudesta”.

Neljäs teollinen vallankumous?

Float_Glass_Unloading
By ICAPlants (Own work) [CC BY-SA 3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)%5D, via Wikimedia Commons
Tämän vuoden toukokuussa Adidas ilmoitti, että vuonna 2017 se aloittaa urheilujalkineiden valmistuksen uudelleen Saksassa Ansbachissa. Saksan tehtaan lisäksi yrityksen tavoitteena on avata toinen tehdas Yhdysvaltoihin saman vuoden aikana. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan kaikki sen jalkineet oli valmistettu alihankkijoilla Aasiassa. Myös Nike on suunnittelemassa valmistuksen aloittamista uudelleen Euroopassa.

 

Adidaksen ja Niken suunnitelmat eivät kuitenkaan ole merkkejä siitä, että teollinen työ olisi palaamassa rikkaisiin länsivaltoihin Aasian ja muiden maanosien muista halvan työvoiman maista. Se on merkki siitä, että teollinen työ on katoamassa kokonaan. Uudet tehtaan tulevat nimittäin olemaan lähes täysin automatisoitua tuotantolaitoksia, joiden työllistävä vaikutus tulee olemaan minimaalinen.

Näiden robotiikan ja tekoälyn kehityksen aiheuttamien muutosten valossa Yhdysvaltain presidentinvaalien aikana yhdeksi keskeiseksi teemaksi noussut teolliseen tuotantoon liittyvien töiden ”tuominen takaisin” Yhdysvaltoihin esimerkiksi Kiinasta ja Meksikosta tuntuu epärealistiselta ja omituisen jälkijättöiseltä. Erityisesti Trump ja Sanders, mutta myös Clinton uskottelevat kilvan äänestäjille, että ilman Kiinaa ja ”epäreiluja kauppasopimuksia” Yhdysvaltain teollisuustuotanto nousee hetkessä taas uuteen kukoistukseen ja sadat tuhannet teolliset työpaikat syntyvät uudelleen – huomioimatta sitä tosiasiaa, että teollinen tuotanto on nyt jo Adidaksen esimerkin mukaisesti palaamassa takaisin Yhdysvaltoihin, mutta ilman niitä menneen ajan työpaikkoja.

Tulevina vuosikymmeninä työelämä tulee käymään läpi vallankumouksellisen myllerryksen, vanhojen töiden ja ammattien kadotessa ja uusien syntyessä. Tähän pitäisi valmistautua nyt; ei haikailemalla takaisin menetettyyn vanhaan tayloristiseen tuotantotalouteen, vaan kehittämällä tulevan työväestön taitoja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, luomalla uutta yritteliäisyyttä korkean jalostusasteen ja tietotyön piiriin ja kehittämällä työmarkkinoita esimerkiksi perustulon avulla joustavammiksi ja erilaisia työsuhteita paremmin mahdollistaviksi.

Vaikka tämä on monien muiden toimesta tullut lausutuksi on useaan kertaan, ansaitsee se tulla sanotuksi jälleen: nykyisen hallituksen toimet kilpailukykysopimuksen kaltaisella 6 minuutin päivittäisen työajan pidennysnäperryksellä ei näihin haasteisiin vastata. Varsinkaan kun samalla leikkaamalla tieteestä, tutkimuksesta ja koulutuksesta nakerretaan tulevaisuuden talouden perustuksia. Se on vain meidän oma härmäläinen versiomme yhdysvaltalaisesta savupiippunostalgiasta. Kiina, joka on tähän asti ollut taloudellisesti suurin voittaja teollisen työn uudelleenjaossakin on ymmärtänyt tämän. Sen panostukset koulutukseen ja tuotekehitykseen ovat olleet rajussa kasvussa ja tulevat pian ohittamaan niin Yhdysvaltain kuin EU:n tason.

 

Virasto vai yhtiö ja ketä kiinnostaa

Kuulin muutama päivä sitten tarinan yhdestä julkisen puolen kehittämishankkeesta. Eräässä suomalaisen sairaalan yksikössä oltiin aloitettu projekti toiminnan tehostamiseksi. Hankkeen aikana saatiin  aikaan hyviä tuloksia ja päivittäisten toimenpiteiden määrä saatiin nostettua  33 %. Palkinnoksi toiminnan huomattavasta tehostamisesta kyseisiä toimenpiteitä tekevä yksikkö menetti osan avainresurssejaan toiselle yksikölle. Toisin sanoen, edelleen vanhoilla tehottomimmilla tavoilla toimineita yksiköitä palkittiin lisäresursseilla, jotka toimintaansa uudistanut yksikkö oli ”vapauttanut”. Johdon viesti oli selvä: ei kannata yrittää mitään uutta ja ihmeellistä, koska siitä ei ainakaan palkita. Janten laki  toiminnassa.

Julkisten organisaatioiden toiminnan tehottomuuteen tarjotaan usein ratkaisuksi yhtiöittämistä ja ulkoistamista, koska oletetaan että yksityiset toimijat automaattisesti ovat tehokkaampia ja rationaalisempia kuin julkiset. Tämäkin on puhdasta fantasiaa: esimerkiksi riittää jo se, miten Nokia onnistuttiin ajamaan tuhon partaalle 2000-luvun alun organisaatiouudistuksilla, huonolla johtamisella ja vääränlaisilla kannustimilla.  Tietojärjestelmiä tekevänä konsulttina olen reilun viidentoista työvuoden aikana nähnyt niin huonosti toimivia yrityksiä kuin tehokkaasti organisoituja julkisia työyhteisöjä.

Poliittinen debatti siitä miten julkisia organisaatioita pitäisi hallinnoida kärjistyy valitettavan usein poliittisen vasemmiston ja oikeiston kädenväännöksi organisaatioiden hallinnollisesta rakenteesta – aivan kuin osakeyhtiö- tai virastomalli automaattisesti loisi oikeat kannustimet, hyvän kulttuurin ja kannustavan johtamisjärjestelmän. Näin tapahtui esimerkiksi viime viikolla Helsingin kaupunginvaltuustossa, jossa keskustelu Länsimetron kustannusarvion mittavista ylityksistä ajautui valtuutettu Yrjö Hakasen (skp) ja Paavo Arhinmäen (vas) nokitteluksi kunnallisten toimintojen yhtiöittämisestä (kohdasta 2:08 eteenpäin): epäonnistuminen oli yhtiömallin seuraus, koska ilmeisesti ei-yhtiömalliin organisoiduissa julkisissa hankkeissa ei vuosien varrella ole koskaan ylitetty budjetteja ja aikatauluja vähintään yhtä reippaasti kuin Länsimetrossa tapahtui.

Olisi virkistävää,  että ainakin välillä yritettäisiin pohtia enemmän organisaatioiden kehittämisen tavoitteita ja toimenpiteitä sen sijaan, että taitetaan peistä loputtomiin hallintomalleista ja nimikkeistä. Julkisten palvelujen käyttäjien kannalta kun loppu viimein sillä, onko palvelujen tuottaneen organisaation ylin päätöksentekoelin johtokunta, hallitus tai lautakunta ei kauheasti ole merkitystä.

Rajat kiinni vai järkevää kotoutuspolitiikkaa

Perussuomalaisissa käydään varsin ainutlaatuisia seuransisäisiä. Puolueen varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on nettivetoomuksessaan vaatinut äänestystä, joka päättäisi puolueen mahdollisesta irtautumisesta hallituksesta. Suurin ongelma Tynkkysen mukaan hallituksen nykyisessä politiikassa on maahanmuuttopolitiikka:

Vakavimmat rikkomukset [hallitusohjelmaa vastaan] ovat maahanmuuttoon liennytykset: ensin otettiin 800 turvapaikanhakijaa taakanjakomekanismin kautta, sitten 2 400. Nyt sisäministeriön mukaan Suomeen on tulossa 50 000 turvapaikanhakijaa, emmekä ole valmiita tekemään niitä toimia, millä voisimme saada maahanmuuton hallintaan eli sulkemaan turvapaikanhakijoilta Ruotsin vastaista rajaa.

Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho vastustaa hallituksesta lähtöä, mutta lähtökohtaisesti kannattaa Tynkkysen linjaamia toimenpiteitä:

Puolueessa kaikille on selvää, että kriisi vaatii lisätoimenpiteitä. Oletan, että Tynkkynen tarkoitti rajan sulkemisella sitä, että turvapaikanhakijat tulisi käännyttää Ruotsin rajalta, ei sitä, että raja suljetaan kokonaan. En näe tässä radikaalia tai poliittista sisältöä mikä olisi perussuomalaisille vieras. Me olemme vuosikausia varoittaneet tästä.

Kumpikaan ei kuitenkaan tarkemmin perustele miten rajatarkastusten palauttaminen Ruotsin rajalle ratkaisisi turvapaikanhakijatilanteen. Ulkomaalaislain 6. luvun 94 § toteaa:

Turvapaikkamenettelyssä käsitellään Suomen rajalla tai alueella viranomaiselle esitetty hakemus, jonka perusteena on tarve saada kansainvälistä suojelua.

Eli, riittää että turvapaikanhakija ilmoittaa hakevansa kansainvälistä suojelua Suomen rajalla rajaviranomaisille. Tämän jälkeen turvapaikkahakemus on käsiteltävä niin Suomen lain, Euroopan unionin sopimusten ja Yhdistyneiden kansakuntien Pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen nojalla. Tämän vuoksi ei ole syytä olettaa, että rajan sulkeminen vähentäisi Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrää lainkaan.


Ei kai kenenkään mielestä ole mitenkään erityisen hienoa, että Eurooppaan tulee kerralla näin isoja määriä pakolaisia. Se ei ole ideaalia siksi, että olot Syyriassa ja isossa osassa Irakia ovat täysin sietämättömät. Kaikilla on tiedossa, että yli 12 miljoonaa syyrialaista on kansainvälisen suojelun tarpeessa ja Irakissa on tällä hetkellä noin 3 miljoonaa sisäistä pakolaista.

Tilanne ei ole erityisen positiivinen vastaanottajamaidenkaan kannalta, koska noin valtavien joukkojen kotouttaminen tulee olemaan erittäin haastavaa.

Mutta. Mikä on vaihtoehto?

Suomi on allekirjoittanut YK:n pakolaissopimuksen, joka määrittelee varsin tarkasti meidän velvollisuutemme selvittää turvapaikanhakijoiden kansainvälisen suojelun tarve. Ja sitten meillä on ihan kotimaistakin velvoittavaa lainssäädäntöä kuten Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta. Ei ihme että Teuvoa harmittaa. On varmasti vaikeaa olla yhtä aikaa näreissään siitä, että kansainvälisiä sopimuksia noudatetaan ja ettei niitä noudateta.

Kuva: Saku Timonen
Kuva: Saku Timonen

EU:n sisäinen solidaarisuus taakanjaossa on ihan välttämätöntä. Jo siksikin, että ei ole mitenkään mahdotonta että lähitulevaisuudessa Venäjällä tapahtuu jonkinlainen sisäpoliittinen kriisi, joka voi johtaa isoonkin pakolaistulvaan Pietarin alueelta (7,5 miljoonaa asukasta) Suomeen. Silloin tulee olemaan  myös Suomen kannalta aika oleellisen tärkeää, että muut EU-maat ovat tukemassa tuon määrän hoitamisessa. Ja on täysin epäinhimillistä niin Kreikan kuin pakolaistenkin kannalta jättää Kreikka yksin huolehtimaan koko saapuvasta pakolaismäärästä.  Eikä se nyt ei vaan ole eurooppalaisten demokraattisten oikeusvaltioiden arvojen ja periaatteiden mukaista, että ihmisiä jätetään kuolemaan sotatoimialueille tai hukkumaan Välimereen. Tässä ei ole nyt edes siis kyse siitä ketä ”he” ovat vaan siitä keitä me olemme.

Perussuomalaisten kanssa on helppoa olla samaa mieltä siitä, että suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa pitäisi korjata. Siitä, mitä oikein pitäisi tehdä on vähintään yhtä helppoa olla eri mieltä. Symbolisten ja tehottomien rajojen sulkemisten ja turvapaikanhakijoiden kyykyttämisten on aika ryhtyä toimenpiteisiin, jolla saadaan jotain konkreettista aikaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että meidän todennäköisesti vain elettävä näiden tulijoiden kanssa kun tuvapaikkahakemuksen käsittelyn jälkeen todetaan että henkilöt ovat kansainvälisen suojelun tarpeessa. Ja koska Lähi-idän alueen kriisit eivät vaikuta rauhoittuvan, nykytilanne tulee todennäköisesti jatkumaan vielä jonkin aikaa. Rajojen kiinnilaittaminen ei ole millään tavoin realistinen vaihtoehto, joten jotain muita toimenpiteitä tarvitaan. Aivan ensimmäisenä on otettava käyttöön humanitaarinen viisumi, joka mahdollistaisi turvapaikanhakijoille turvallisen tavan matkustaa maihin, joista hakevat kansainvälistä suojelua ja poistaisi tai ainakin vähentäisi ihmissalakuljetusbusinestä. Samalla pitää myöntää, että suomalaiset kotouttamistoimet tällä hetkellä ovat täysin riittämättömät. Ruotsi on vuodesta 1950 lähtien hyötynyt maahanmuutosta 90 miljardia euroa:

Ruotsissa pitkällä aikavälillä tehtyjen selvitysten mukaan maahanmuuttajien kotouttaminen on Ruotsille kannattava investointi: se lisää kilpailukykyä, kasvattaa ulkomaankauppaa, vahvistaa yrittäjyyttä ja lisää työmarkkinoiden joustavuutta. Lisäksi maahanmuutto nuorentaa maan väestön ikärakennetta.

Selvitykset osoittavat, että maahanmuutosta aiheutuvat kustannukset ovat pääasiassa lyhytaikaisia, mutta hyödyt pitkäkestoisia. Taloudelliset hyödyt ovat kuitenkin kustannuksia vaikeammin mitattavissa, minkä vuoksi kustannuksia yleensä korostetaan ja hyötyjä aliarvioidaan.

Yleisradion Roman Schatzin Maamme-kirja -ohjelmassa CMI:n Irakin asiantuntija Hussein Al-Taee totesi somalialaisen maahanmuuttajan Saksassa tuottavan valtiontaloudelle jo toisen oleskeluvuoden jälkeen 14 000€ vuodessa. Suomessa vastaavassa tilanteessa ollaan edelleen 2000 € vuodessa pakkasen puolella.

Vanhenevat väestön vuoksi me tulemme tarvitsemaan lisää nuorta ja osaavaa työvoimaa tulevina vuosina. Vaikka taloustutkimuksen tekemän kyselyn perusteella yli puolet suomalaisista uskoo, että valtaosa turvapaikanhakijoista jää työttömiksi ja elää sosiaalituilla. Tämä ei ole mikään luonnonlaki. Tähän voidaan vaikuttaa. Siinä on onnistuttu muuallakin. Korjataan siis maahanmuuttopolitiikka.

Oodi teoriahömpötykselle

James Clerk Maxwell, yksi kaikkien aikojen suurimmista teoriahömpöttäjistä ja tuottamattomista horisijoista, joka sen sijaan että olisi esimerkiksi perustanut yrityksiä ja luonut uutta kehitti perustan koko modernille digitaaliteknologialle.
James Clerk Maxwell, yksi kaikkien aikojen suurimmista teoriahömpöttäjistä ja tuottamattomista horisijoista, jonka sen sijaan että olisi esimerkiksi perustanut yrityksiä ja loisivat uutta loi pohjan koko modernille digitaaliteknologialle.

Aikuisen ihmisen pitäisi jo ymmärtää olla lukematta Tuomas Enbusken kolumneja, mutta kun ei.

Tuomas Enbuske pohti 25.10. kolumnissaan koulutusta ja sitä, miten liiallinen koulutus ”tuhoaa meidät”. No ei tuhoa.

Enbusken käsitys taloudesta ja talouskasvusta on jumiutunut Adam Smithiin ja Kansojen varallisuuteen. On varmaan ihan totta, että maatalous- tai käsityöläisyhteiskunnissa koulutuksen vaikutus kansantalouteen oli (jonkin perustason jälkeen) olematon tai ehkä jopa negatiivinen. Mutta kun me ei enää eletä maatalousyhteiskunnassa. Talous ei ole vain asioiden myymistä ja ostamista markkinoilla (johon Enbusken mukaan tuntuu riittävän vain ”kokemus ja itsevarmuus”) vaan kasvu syntyy oleellisin osin siitä, että keksitään ja kehitetään uutta ostettavaa ja myytävää. Ja tässä ollaan korkeakoulutuksen ja ”tuottamattomien horisisoiden” ytimessä.

Kaikki todella vallankumoukselliset talouteen vaikuttaneet muutokset ja uudet innovaatiot ovat syntyneet yliopistolaitoksen ja perustutkimuksen kautta. Ensimmäinen teollinen vallankumous perustui merkittäviltä osin edistysaskeliin fysiikan, metallurgian ja kemian, toinen teollinen vallankumous taas sähködynamiikan ja modernin fysiikan ja digitaalinen vallankumous taas pääasiassa sovellettuun matematiikkaan aloilla.

Kaikki nuo edistysaskeleet ovat tulleet ”tuottamattomilta horisijoilta”, jotka ”osaavat tehdä asioita teoriassa, ei käytännössä” ja jotka elävät niiden ”kustannuksella, jotka oikeasti tekivät jotain tuottavaa”.

Ja ei, merkittävät perustutkimuksen edistysaskeleet, jotka myöhemmin ovat tehneet mahdollisiksi kaupalliset sovellukset, jotka ovat luoneet kokonaan uusia teollisuuden ja talouden alueita eivät ole juuri koskaan syntyneet yksityisellä sektorilla, vaan yhteiskunnan rahoittaman perustutkimuksen tuloksena korkeakoululaitoksen piirissä.

”Teoriahöpötyksestä on tullut aikamme ilmiö. Sitä harrastavat paitsi korkeasti koulutetut myös konsultit, jotka eivät ole panneet senttiäkään omia rahojaan likoon. Koulutus on tiettyyn rajaan hyödyllistä. Lukemaan ja laskemaan oppinut voi tutustua helpommin uusiin asioihin.”

Kun oppii lukemaan ja laskemaan voi tutustua ”uusiin asioihin”. Se ei kuitenkaan riitä siihen, että pystytään luomaan ja innovoimaan noita ”uusia asioita”. Siihen tarvitaan edelleen teoriahömpötystä. . Ehkä jos Enbuskekin olisi saanut vähän enemmän ja parempaa teoreettista koulutusta, se olisi havainnut tämänkin ajattelunsa ristiriitaisuuden.

Ja se Kiinan talouskasvu? Ei ole varmaan sattumaa, että Kiina investoi 160 miljardia dollaria tieteeseen ja tutkimukseen vuonna 2012 ja tullee ylittämään Yhdysvaltain tutkimusrahoituksen seuraavan vuosikymmenen aikana. Ehkä Enbusken pitäisi käydä kertomassa jollekin, että ”Kiinan bruttokansantuote [ei] kasva siksi, että ihmiset olisivat yhtäkkiä koulutetumpia. Se kasvaa, koska ihmiset eivät ole liian koulutettuja”. Kouluttavat vielä itsensä pilalle.

Random acts of (non-)journalism

Tämän aamun Hesarissa kansanedustajat Jussi Halla-aho ja Maria Guzenina-Richardson keskustelivat syyrialaisten kiintiöpakolaisten ottamisesta Suomeen. Puuttumatta nyt Halla-ahon protofasistiseen tapaan käsitellä yksilön henkeä vain periaatteellisten makrotason ilmiöiden kautta (”pienten pakolaismäärien otto sota-alueelta muutamiin Länsi-Euroopan maihin merkitsisi kokonaiskuvan kannalta yhtään mitään”), eniten haluaisin kuitenkin kiukutella suomalaisen lehdistön täydellisestä lepsuilusta tämän argumentin haastamisessa:

”Sen sijaan sen vaikutukset vastaanottaville yhteiskunnille ovat huomattavan haitalliset. Teko on siis kustannustehoton, jos ajatellaan, että auttamiskohde on maailman pakolaisongelma eikä ne muutamat yksilöt. Kaikki tämä raha on pois siitä, mitä voitaisiin tehdä paikan päällä.”

Tämä siis Jussi Halla-ahon suusta, joka Nuivassa vaalimanifestissa esittää nykymuotoisen kehitysavun lopettamista perusteena:

”Suomen ei valtiona tule esiintyä globaalina, eettisenä toimijana. Suomen valtio on ensisijaisesti asiakasomistajiensa eli veroja maksavien kansalaisten edunvalvontamekanismi. Sen ydintehtäviin kuuluu suomalaisten hyvinvoinnin edellytysten turvaaminen.”

Tämä siis sen puolueen kansanedustajan suusta, joka varjobudjetissaan vaatii kehitysyhteistyöhön 270 miljoonan euron leikkauksia.

Perussuomalaiset etenevät tiedotusvälineissä jatkuvasti kahdella täysin ristiriitaisella raiteella: humanitaarista maahanmuuttoa vastustetaan ”kustannustehottomana” ja vaaditaan, että ”ihmisiä autetaan heidän kotimaassaa”.  Ja aina kun keskustellaan niistä mekanismeista, joilla ihmisiä voitaisiin auttaa kotimaassaan, perussuomalaiset vaativat niiden lopettamista tai vähintäänkin radikaalia leikkaamista.

Ja mitä tekee Helsingin sanomien toimittaja kun Halla-aho jälleen kerran esittää tätä loogisesti ristiriitaista argumentaatiota? Ei yhtään mitään.

Kuoleman kulttuurin kauppiaat

Poppamies lihottamassa itseään kehitysyhteistyövaroilla. Gepardihattu jäänyt pois kuvasta. (Kuva: Julien Harneis, CC-BY-SA-2.0)

Myös kansanedustajan työstään tunnettu Teuvo Hakkarainen totesi eilen eduskunnan täyistunnossa muun muassa, että:

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomen pitää leikata yksipuolisesti kehitysapu- ja maahanmuuttorahoituksesta, kunnes saadaan oma talous kuntoon – oma piha pitää hoitaa ensin..Nytkin laitetaan 1,1 miljardia kehitysapuun, ja siellä vaan poppaukot lihoo ja täällä näin satraapit omaa kilpeänsä kiillottaa ja ne ihmiset, jotka tarvitsisivat apua, eivät hyödy mitenkään

Kehitysavun merkittävä leikkaaminen ja sen valuminen kolmansien maiden diktaattoreille ja muuten apua tarvitsemattomille on yksi perussuomalaisten usein toistamista väitteistä. Samansuuntainen lausunto oli jo puolueen eduskuntavaaliohjelmassa:

Kansojansa sortavat gebardihatut kiittävät, kun hyväuskoiset kukkahatut Suomesta lähettävät heille rahaa ja näin mahdollistavat diktaattoreille oman kansansa sortamisen…Pidämme suorastaan pöyristyttävänä, että eduskunta on korottanut kehitysapumäärärahoja myös tilanteessa, jossa kotimaamme talous on merkittävästi heikentynyt. Tällä hetkellä n. miljardin suuruista kehitysapumäärärahaa tulee leikata merkittävästi, ainakin 200 miljoonalla eurolla.

Suomen tavoitteena muiden vauraiden teollisuusmaiden tavoin on ollut nostaa asteittain kehitysyhteistyörahansa YK:n suosittelemalle tasolle, eli 0,7 % bruttokansantuotteesta. Vuonna 2012 Suomi ylsi 0,56 % bkt:sta, mutta vuosina 2013 – 2014 kehitysyhteistyömäärärahat jäädytetään nykyiselle euromääräiselle tasolleen. Jo euromääräisellä jäädyttämisellä, olettaen että talous kasvaa edes hitaasti, otamme takapakkia 0,7 % tavoitteesta, mutta tämän lisäksi vuonna 2015 määrärahoista on tarkoitus leikata 30 miljoonaa euroa.

Ajatus oman talouden ja omien ongelmien hoitamisesta ensin, ennen köyhempien valtioiden tukemista, on periaatteessa aivan järkeenkäypä ja looginen. Siinä on kuitenkin sisäänrakennettuna ajatus, että jossain lähitulevaisuudessa häämöttäisi sellainen kultakausi, jolloin olisi mahdollista yhdessä todeta, että nyt meillä on asiat niin hyvin, että voimme jo laittaa rahaa kehitysyhteistyöhön. Vähintä mitä tämän ajatuksen esittäjältä pitäisi siis vaatia on selkeät kvantitatiiviset mittarit siitä, milloin hänen mielestään Suomen talous ja muut asiat ovat saavuttaneet sellaisen asiantilan, että rahaa liikenee myös maailman köyhimpien auttamiseen. Toisin sanoen, kyseessä on täsmälleen sama tahallinen retorinen harhautus, joka naurattaa vanhassa neuvostoliittolaisessa Radio Jerevan -anekdootissa:

Meiltä kysytään: Meille sanotaan, että kommunismi siintää jo horisontissa. Mikä on horisontti?

Me vastaamme: Horisontti on kuvitteellinen taivaan ja maan reuna, joka etääntyy sitä mukaa kun sitä lähestytään.

Kaiken lisäksi, YK:n tavoitteiden mukainen bruttokansantuotteeseen sidottu kehitysapumääräraha on järjestelmä, joka huomio kehitysapua antavan maan kulloisen taloustilanteen. Vaikeina taloudellisina aikoina bruttokansantuote kun kasvaa hitaasti tai jopa kutistuu, joilloin maan kehitysyhteistyömäärärahat pienenevät samassa suhteessa. Ja lopuksi, suomalaisten enemmistö kannattaa kehitysavun antamista myös taloudellisesti vaikeina aikoina.

Entäs sitten nämä poppaukot, satraapit ja gebardihatut? Kehitysyhteistyörahoilla edistetään demokratiaa tukemalla vaalien järjestämistä, kitketään korruptiota, edistetään hallintoa ja velvoitetaan hallituksia kuuntelemaan omia kansalaisiaan. Suomen rahoittamissa kehitysyhteistyöhankkeissa on muun muassa tuettu nicaragualaisia kansalaisjärjestöjä ja edistetty kansalaisten osallistumista paikalliseen päätöksentekoon. Nepalissa Suomi on ollut mukana rahoittamassa YK:n uutta ihmisoikeustoimistoa ja siten pyrkinyt edistämään maolaisten sissien ja hallituksen välisen konfliktin rauhanomaista ratkaisua.

Kehitysyhteistyöllä saadaan mitattavia tuloksia. Vuosien 1990 – 2010 välisenä aikana lapsikuolleisuus on vähentynyt 12 miljoonasta 7,6 miljoonaan vuosittain – toisin sanoen 12 000 lasta vähemmän kuolee  joka ikinen päivä kehitysyhteistyön ansiosta. Antiretroviraalilääkityksellä olevien hiv-positiivisten ihmisten määrä on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa  lisääntynyt vuoden 2003 50 000 vuoden 2008 1,7 miljoonaan. Esimerkkejä on loputtomasti: kehitysyhteistyörahoilla toteutetulla rokotuskampanjalla vähennettiin tuhkarokkotapausten määrä 66 000:sta 117:ään vuosien 1996 ja 2000 välisenä aikana eteläisessä Afrikassa.. ja toisin kuin usein luullaan, kehitysyhteistyö lisää saajamaiden talouskasvua. Kepan mukaan:

Kehitysavun vaikutuksia talouskasvuun on tutkittu sadoissa tutkimuksissa. Hyvin suuri osa tutkimuksia toteaa avun lisänneen talouskasvua. Wider-instituutin Mark McGillivray on katsastanut 48 tuoretta tutkimusta, joista 42 toteaa avun lisänneen kasvua. Vuonna 2000 tehty katsaus kattoi 70 tutkimusta, joista 40 totesi avun lisänneen talouskasvua, 29 tutkimuksessa ei saada yksiselitteistä tulosta ja vain yksi tutkimus ehdotti avun vähentäneen kasvua (Hansen and Tarp 2000, mainittu teoksessa Foster, M and Keith A, The Case for Increased Aid, 2003).

Puheet gepardihatuista ja oman talouden ensin kuntoon saattamisesta ovat vain kyynisiä yrityksiä peitellä omaa itsekkyyttään. Soini on ilmoittanut  ettei istu päivääkään sellaisen puolueen johdossa, ”joka kannattaa puolustuskyvyttömien surmaamista”. Ihmisiä voi ilmeisesti kuitenkin vain jättää välinpitämättömästi kuolemaan – ja tämä välinpitämättömyys on se todellinen kuoleman kulttuuri.

Niin yksinkertaista kuin mahdollista – mutta ei yhtään sen yksinkertaisempaa

Kuva: EVA

Kesälomalla tulee usein luettua kevyttä fantasiakirjallisuutta, eikä tämä kesäkään ollut poikkeus. Nyt käteen osui Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkaisema Tuomas Enbusken pamfletti ”Ajatusten alennusmyynti – Yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta”.

Enbuske ei paljoa liioittele pamflettinsa alaotsikossa. Väittämät ovat kyllä ihan sieltä helpoimmasta päästä, kuten ”Kapitalismi on kaiken pahan alku ja juuri” tai ”Keksinnöt vain tupsahtavat jostain”, joten niiden kumoaminen tai naurettavaksi asettaminen ei kovin suuria ponnistuksia Enbusken kaltaiselta sujuvalta kirjoittajalta vaadi. Tekstistä tulee väistämättä sellainen tunne, että kirjoittaja, joidenkin oikeistopoliitikkojen kuten Ben Zyskowiczin tavoin, käy omituista varjonyrkkeilyottelua 70-luvun taistolaisia vastaan. Aivan kuin 70-luvun sosialistinen talouspolitiikka olisi oikeasti relevanttia tämän päivän Suomessa. Useassa pienessä yksityiskohdassa vedetään myös rankasti mutkia suoraksi ja maalaillaan sillä leveimmällä pensselillä välittämättä turhista finesseistä.

Pamfletin kirjoittamisen lähtökohta ja taustalla oleva ajatusmalli käy kuitenkin parhaiten selväksi jo kirjan ensimmäisestä luvusta:

– Kapitalismi on vähentänyt kolmannen maailman köyhyyttä paljon enemmän kuin kehitysapu.

– Niin, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi!

..Toinen tapa tappaa keskustelu [maailman parantamisesta] on vetäistä pakasta yksinkertaisuus-kortti ja väittää, ettei asia ole lainkaan ”noin yksinkertainen”. Monimutkaisuuteen vetoamalla luodaan vaikutelmaa siitä, ettei puhuja ole mustavalkoinen juntti, vaan näkee asian kaikki puolet. Ja ennen kaikkea silloin puhuja ei ole populisti… Asian leimaaminen ”monimutkaiseksi” on fiksulta kuulostava argumentti ilman argumenttia. Kapitalismi on tuottanut maailmaan sellaisen elintason nousun, sairauksien vähenemisen ja eliniän kasvun, että todisteiden pitäisi olla kiistattomia. Silti kapitalismi saa vastata koko ajan syytöksiin, joita tässä pamfletissa käymme läpi.

Enbusken maailmassa vallitsee selkeä dikotomia, jossa kapitalismi on hyvä ja asiat ovat yksinkertaisia. Ja vaikka tämän vuoksi varmaankin leimaudun pamfletissa kuvatuksi ”puutaheinää puhuvaksi älyköksi” uskaltaudun kuitenkin nyt toteamaan: ”Niin, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi!”. Antakaa kuin selitän.

Puhtaan kapitalismin ylivertainen kyky nostaa elintasoa, vähentää sairauksia ja kasvattaa elinikää kohtelee eri väestöryhmiä eri tavalla ja sitä epätasa-arvoisemmin mitä suuremmat tuloerot maassa on. Vuonna 1998 taloustieteen Nobel-palkinnon saanut intialainen taloustieteilijä Amartya Sen yhdessä Jean Drèzen kanssa kirjoittamassaan kirjassa ”Hunger and Public Action” (1989)  vertaili kommunistisen, suuunitelmataloutta noudattaneen Kiinan ja demokraattisen ja markkinataloutta noudattaneen Intian kehitystä 1930-luvulta alkaen, jolloin monet maiden inhimillisen kehityksen mittarit olivat varsin samanlaisia. Viidenkymmenen vuoden kehityksen tuloksena kuitenkin 80-luvun lopulla Kiina oli Intiaa huomattavasti edellä niin eliniänodotteen, koulutuksen kuin monien muiden sosiaalisten indikaattorien suhteen. Sen ja Drèze arvioivat kuolleisuuden olleen Intiassa vuosittain jopa neljä miljoonaa ihmistä korkeampi kuin Kiinassa ja että tästä johtuen Intiassa kuoli ihmisiä joka kahdeksas vuosi yhtä paljon kuin Kiinassa Suuren harppauksen aiheuttamassa nälänhädässä 1958-61. Erojen keskeisimmät syyt olivat tutkijoiden mielestä Kiinan kohtuullisen tasaisesti jakaantuneet terveydenhuollon resurssit ja julkinen ruuan jakelu, joita Intiassa ei ollut.

Maailman maiden Inhimillisen kehityksen indeksit.

Eikä Kiina ole yksittäinen poikkeus. Kommunistinen Kuuba on menestynyt YK:n Inhimillisen kehityksen indeksissä selkeästi paremmin kuin muut Karibian alueen maat, koska sen sosiaaliset mittarit, kuten koulutustaso ja terveydenhuolto olivat parempia kuin monilla muilla yhtä vaurailla mailla. Samoin Sri Lanka – ja samoista syistä.

Vielä 1970-luvulla sosialismiin uskova saattoi pokkana väittää, että sosialismi tai ainakin jonkinsorttinen suunnitelmatalous tuottaa enemmän vaurautta kuin kapitalismi. Siis nimenomaan materialistista vaurautta. ..1980-luvun alussa sokeinkin kommunisti alkoi pikkuhiljaa huomata, että kapitalismi tuottaa enemmän materialistista vaurautta kuin suunnitelmatalous. Tästä keksittiinkin uusi kritiikin aihe: ”Joo. Myönnettäköön. Kapitalismi tuottaa enemmän vaurautta kuin sosialismi. Mutta se tuottaa sitä liikaa!”

Vaikka Enbuske ajattelee päinvastaista, uskallan väittää,  ettei ole kovin helppoa löytää vakavasti otettavaa talouspoliitikkoa tai -tutkijaa, joka pitäisi vaurauden lisääntymistä an sich ongelmana. Markkinatalous on mitä mainioin keino tuottaa talouskasvua ja vaurautta – se ei kuitenkaan takaa mitään siitä, miten tämä vauraus jakautuu ja mitkä sen sosioekonomiset vaikutukset ovat. Talouskasvu sinänsä ei voi olla korkein tavoite, vaan se on väline tuottaa lisää terveyttä, elinvuosia, inhimillistä kehitystä – ja vielä ekologisesti kestävästi. Jos Enbusken tavoin uskoo, että markkinatalous yksin riittää näiden tavoitteiden saavuttamiseen, elää samanlaisessa idealistisessa kuplassa kuin 70-luvun suunnitelmatalouden puolestapuhujat.

Prinsessa ja puoli toimikuntaa

Suomen kuntauudistustyöryhmän tuleva puheenjohtaja?

Mitä yhteistä on tiemaksuillamaabrändillä, yleisen asevelvollisuusjärjestelmän yhteiskunnallisilla vaikutuksilla ja ict-alan rakennemuutoksella? Kaikkia näitä asioita pohtimaan maan hallitus on perustanut työryhmän – ja kaikkia näitä työryhmiä johtamaan on valittu puheenjohtaja suomalaisen liike-elämän johtopaikoilta: maabrändi- ja tiemaksutyöryhmää Nokian ja Shellin hallituksien puheenjohtaja Jorma Ollila, ict-rakennemuutosryhmää Nokian entinen toimitusjohtaja Pekka Ala-Pietilä ja asevelvollisuustyöryhmää F-Securen hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa. Milloin maailman muuttui niin, että paras tietämys kaikista yhteiskunnallisista kysymyksistä on keskittynyt suuryritysten johtoon? Vielä 1970-luvun suomalaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kaikki oli politiikkaa ja mikään ei ollut taloutta. Nyt asia näyttää olevan juuri päinvaston. Liike-elämä on noussut edustamaan rationaalisuutta, tehokkuutta ja edistystä – kaikkea sitä mitä byrokraattisen poliittisen järjestelmän katsotaan olevan vailla. Yritysjohtajia toimikuntien johtoon värväämällä pyritään antamaan vaikutelma siitä, että asioita ei politisoida. 

Talouselämän edustajilla on kuitenkin omat intressinsä ja vaikuttimensa, jotka eivät kaikissa tilanteissa välttämättä ole täysin yhteneviä yleisen hyvän kanssa. Esimerkiksi, on helppoa kuvitella, että Ollilan asema yhden maailman suurimman öljy-yhtion hallituksen puheenjohtajana vaikuttaa oleellisesti hänen näkemyksiinsä yksityisautoilta mahdollisesti perittävistä tiemaksuista. Tai, että Ala-Pietilän omistus virtuaalioperaattori Blykissä saattaa omalta osaltaan ohjata hänen työtään suomen ict-strategiaa pohtivassa työryhmässä. Tai vaikka ei ohjaisikaan, tässä tapauksessa taitaa päteä: niin on kun miltä näyttää.

Ihmeellisintä tässä yritysjohtajien ryntäyksessä erilaisten valtakunnallisten toimikuntien johtopaikoille on se, että toimikuntien tarkoituksena on yleensä kerätä, analysoida tai tuottaa uutta, puolueetonta tietoa toimikunnan aihepiiristä poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Yleisesti tätä tiedon tuottamistehtävää yhteiskunnassa ei ole hoitanut liike-elämä tai yritysjohto vaan korkeakoululaitos. Olisikohan aika antaa yritysjohtajien johtaa yrityksiä ja pyytää professoreja tekemään sitä, mitä professorit tekevät parhaiten?