Pers-22

Minä puhun suomea äidinkielenäni ja olen opiskellut sitä peruskoulussa ja lukiossa yhteensä 12 vuotta. Myöhemmin olen käyttänyt sitä aktiivisesti niin työelämässä kuin erilaisissa harrastuksissa – esimerkiksi suomenkieliseen Wikipediaan olen aikojen saatossa tehnyt noin 50 000 muokkausta. Uskallan sanoa, että osaan suomea vähintääkin kohtuullisesti.

Olen toiminut koko aikuisikäni ajan aktiivisesti kansalaisjärjestöissä, julkisoikeudellisissa yhteisöissä ja politiikassa. Olen ollut kirjoittamassa niin useamman järjestön sääntöjä kuin Suomen ortodoksisen kirkon strategia-asiakirjaa. Uskallan sanoa, että ymmärrän aika hyvin virkakieltä ja siihen liittyviä käsitteitä.

Yliopistossa olen opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon tähtitieteestä ja jopa tehnyt jonkin verran tutkimusta oman toimen ohella. Tähän mennessä olen ollut tekemässä viittä eri vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua. Uskallan sanoa, että minulla on jonkinlaista harjaantumista hahmottaa ja käsitellä monimutkaisia abstrakteja asioita.

Tästä huolimatta reilun puolen vuoden yhdistetyn vanhempain-, isyys- ja hoitovapaan hakeminen Kelalta oli minulle ylivoimainen tehtävä.

Olin jokunen vuosi sitten jäämässä kotiin nuoremman lapseni kanssa noin puoleksi vuodeksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Kelan kannalta olin ensin vanhempainvapaalla (josta osan oli jo vaimoni käyttänyt), tämän jälkeen isyysvapaalla ja isäkuukaudella ja lopuksi jonkin aikaa hoitovapaalla.

Ensin yritin selvittää, kuinka monta vanhempainvapaapäivää perheellämme oli vaimon jälkeen vielä käyttämättä. Tämä ei ollut mitenkään yksinkertainen tehtävä. Tämän jälkeen kamppailin aikani isyysvapaan ja isäkuukauden laskemisen kanssa. Lopulta tuskastuneena heitin Excelin menemään, soitin Kelan asiakaspalveluun ja pyysin, että voisiko joku ystävällisesti vain ilmoittaa minulle mitä rahaa ja kuinka paljon tulen saamaan – olen jäämässä kotiin päivänä X ja palaamassa töihin päivänä Y. Että kiitos.

Päätös tuli kirjeitse kotiin muutaman päivän päästä.

Kun tämän sinänsä arkisen asian selvittäminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi suomea äidinkielenään puhuvalle, korkeasti koulutetulle henkilölle, joka on jossain määrin perehtynyt viranomaisten toimintatapoihin, voin vain kuvitella kuinka ahdistavaa, pelottavaa ja ylivoimaista tämän asian äärella olisi ollut esimerkiksi vain peruskoulutuksen saaneella pakolaisella, joka ei puhu kumpaakaan kotimaista kieltä. Vähintä mitä tilanteessa voidaan tehdä asian helpottamiseksi on edes madaltaa kielimuuria.

Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolan mielestä edes tätä ei kuitenkaan pitäisi tehdä:

Eerolan mielestä kotouttamisen keskeisimpänä tavoitteena tulee olla maan valtakielen – suomen – oppiminen. Rajoittamaton tulkkausoikeus vähentää Eerolan mukaan maahanmuuttajien tarvetta ja motivaatiota opiskella suomea.

Eli Eerolan mukaan siis maahanmuuttajien pitäisi opetella suomea, ettei tulkkauspalveluja tarvittaisi. Tosin Yleisradion mukaan maahanmuuttajien kielikoulutus vaatisi lisää rahaa koska:

Mitä kauemmas mennään pääkaupunkiseudusta, sitä todennäköisempää on, että ei ole jatkuvasti alkavia kursseja niin että nopeasti pääsisi kurssille… jos ajattelee, että kaksikymmentä kielitaidotonta opiskelijaa on samalla kurssilla ja opettaja opettaa ja kommunoi heidän kanssaan suomeksi, kielellä jota he eivät ainakaan valmiiksi osaa, niin onhan ne ryhmät isoja, Muhammed pohtii.

Eerola ja Perussuomalaiset ovatkin varmasti aktiivisesti ajamassa maahanmuttajien kielikoulutuksen lisäämistä ja nostamassa sille varattua rahoitusta?

Vuoden 2012 kuntavaaleissa puolueen kanta oli seuraava:

5. Mitä puolueenne tekee, että maahanmuuttajien kielikoulutusta saadaan lisää?

Perussuomalaiset

Maahanmuuttajien kielikoulutus täytyy hoitaa työpaikoilla samaan aikaan, kun he käyvät työssä.

Suomalaisessa työelämässä esiintyy etnistä syrjintää usein juuri ylikorostettujen kielitaitovaatimusten muodossa. Perussuomalaisissa on varmaankin ajatuksia siitä, miten kielitaidottomat maahanmuuttajat voisivat työllistä niin, että oppisivat suomea eivätkä enää tarvitsisi tulkkipalveluja. Ehkä maahanmuuttajia voitaisiin palkata julkiselle sektorille?

Perussuomalainen-lehden päätoimittajan Matias Turkkilan mukaan:

Poliittinen läänitys ei ollut kestävä syy palkkauspäätöksiin – ja aivan yhtä heikko syy olisi etnisin perustein tehty läänitys. Työpaikko­jen jakaminen toissijaisin perustein on yksiselitteisesti väärin.

Yksinhuoltajamaahanmuuttajan ahdistus suomalaisessa julkishallinnon byrokratiassa ei ole meidän ongelmamme. Ei tarjota tulkkipalveluja – opetelkoot suomea. Ei opeteta suomea – menkööt töihin oppimaan. Työtä ei vaan Suomessa ole tarjolla jos kielitaitoa ei ole. Ja kunnan hommiin ei kuulkaas tarvitse tulla.

Tässä Perussuomalaisten kotoutuspolitiikka kiteytettynä.

Joseph Heller olisi ylpeä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole kansainvälisen adoption este

Lakivaliokunnan torpattua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista on keskustelu aiheesta taas ryöpsähtänyt käyntiin. Helsingin Sanomissa keskustalainen kansanedustaja Arto Pirttilahti perusteli vastustustaan sillä, että:

adoptio-oikeuden salliminen homoille estäisi adoption ulkomailta myös heteroille, koska eräät maat ovat kieltäytyneet antamasta lapsia, jos Suomi hyväksyy tämän aloitteen.

Arto on toki oikeutettu mielipiteenseensä – vaikka mikään empiirinen todiste ei kylläkään tue tätä väitettä.

Adoptio-oikeuden ulottaminen samaa sukupuolta oleviin pareihin on tärkeä periaatteellinen, mutta käytännön vaikutuksilta varsin vähäinen lainmuutos. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille.  Toisaalta kotimaanadoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni. Tästä johtuen käytännössä samaa sukupuolta olevat pariskunnat eivät juurikaan kilpailisi heteropariskuntien kanssa rajallisesta määrästä adoptioon tulevia lapsia.

Image

Samaa sukupuolta olevien parien on ollut mahdollista adoptoida Ruotsissa vuodesta 2003 eikä toistaiseksi yksikään ruotsalainen samaa sukupuolta oleva pariskunta ole adoptoinut lasta ulkomailta. Lainmuutoksen vaikutus kansainvälisiin adoptioihin on ollut muutenkin olematon: vuonna 2012 Ruotsissa adoptoitiin ulkomailta 5,12 lasta / 100 000 asukasta kun Suomessa sama suhdeluku oli vain 3,96. Suhteellisesti suurimpia adoptiolasten vastaanottajamaita maailmassa ovatkin Ruotsi, Norja ja Espanja, joissa kaikissa niin perheen sisäinen kuin vierasadoptiokin ovat sallittuja samaa sukupuolta oleville pareille.

Suomen kansainvälisen adoption kohdemaista ainoastaan Venäjän federaatio on reagoinut kielteisesti tasa-arvoisia avioliittolakeja säätäneisiin maihin. Ilmeisesti tällä hetkellä ainoa maa maailmassa, joka täyttää Venäjän federaation tiukat kriteerit on Italia. Vuonna 2013 Venäjältä tuli Suomeen 15 lasta kansanvälisen adoption kautta, mikä on noin 10 % kansainvälisesti adoptoitujen lasten kokonaismäärästä. Venäjältä adoptoitujen lasten määrä on muutenkin ollut jo vuosia laskussa johtuen Venäjän pyrkimyksestä tehostaa kotimaanadoptiota.

Homojen ja lapsettomien asettaminen vastakkain on ihan näppärä strategia tasa-arvoista avioliittolakia vastustaville, mutta Arton on syytä keksiä jokin uusi peruste kansalaisaloitteen vastustamiselle.

Närkästyin.

Eilinen tasa-arvoista avioliittolakia ajavan kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eteni vanhojen nuottien mukaan ilman suurempia yllätyksiä. Vastustajien mukaan oltiin viemässä lapselta oikeutta isään ja äitiin ja korostettiin ”lapsen etua”, Soini uhriutui, James Hirvisaari visioi  ”perinteisen avioliiton” kannattajien syrjinnällä ja Pentti Oinonen ja Mika Niikko olivat, noh, Pentti Oinonen ja Mika Niiko.  Velikullat vaikuttivat enemmän vuoden sketsihahmo -kilpailun hahmoilta kuin kansanedustajilta.

Tästä ei kukaan jaksa närkästyä.

Se mistä minä tänä aamuna närkästyin oli Ilta-Sanomien otsikko:

Jani Toivola närkästyneenä.
Jani Toivola närkästyneenä.

Peggy McIntoshin vuonna 1988 julkaisema kuuluisa essee White Priviledge: Unpacking the Invisible Knapsack listaa 50 erilaista tapaa, joilla Yhdysvalloissa valkoinen etuoikeus ilmenee. Yksi näistä tavoista on:

34. I can worry about racism without being seen as self-interested or self-seeking.

Mitä kertoo Ilta-Sanomien toimittajien mahdollisesti tiedostamattomista asenteista, että kun Jani Toivola piti lähetekeskustelun yhteydessä maltillisen ja asiallisen puheenvuoron yhtenä kansanedustajana muiden joukossa, se lehdessä raportoitiin ”närkästymisenä”?

Niin kauan kun jokainen seksuaalivähemmistöön kuuluva, nainen tai ei-kantasuomalainen joka puhuu tasa-arvosta tai heikommassa asemassa olevien ryhmien asemasta leimataan hienohelmaiseksi ammattiloukkaantujaksi,  on miesten, valkoisten tai heterojen etuoikeuksista puhuminen lähes mahdotonta.

Random acts of (non-)journalism

Tämän aamun Hesarissa kansanedustajat Jussi Halla-aho ja Maria Guzenina-Richardson keskustelivat syyrialaisten kiintiöpakolaisten ottamisesta Suomeen. Puuttumatta nyt Halla-ahon protofasistiseen tapaan käsitellä yksilön henkeä vain periaatteellisten makrotason ilmiöiden kautta (”pienten pakolaismäärien otto sota-alueelta muutamiin Länsi-Euroopan maihin merkitsisi kokonaiskuvan kannalta yhtään mitään”), eniten haluaisin kuitenkin kiukutella suomalaisen lehdistön täydellisestä lepsuilusta tämän argumentin haastamisessa:

”Sen sijaan sen vaikutukset vastaanottaville yhteiskunnille ovat huomattavan haitalliset. Teko on siis kustannustehoton, jos ajatellaan, että auttamiskohde on maailman pakolaisongelma eikä ne muutamat yksilöt. Kaikki tämä raha on pois siitä, mitä voitaisiin tehdä paikan päällä.”

Tämä siis Jussi Halla-ahon suusta, joka Nuivassa vaalimanifestissa esittää nykymuotoisen kehitysavun lopettamista perusteena:

”Suomen ei valtiona tule esiintyä globaalina, eettisenä toimijana. Suomen valtio on ensisijaisesti asiakasomistajiensa eli veroja maksavien kansalaisten edunvalvontamekanismi. Sen ydintehtäviin kuuluu suomalaisten hyvinvoinnin edellytysten turvaaminen.”

Tämä siis sen puolueen kansanedustajan suusta, joka varjobudjetissaan vaatii kehitysyhteistyöhön 270 miljoonan euron leikkauksia.

Perussuomalaiset etenevät tiedotusvälineissä jatkuvasti kahdella täysin ristiriitaisella raiteella: humanitaarista maahanmuuttoa vastustetaan ”kustannustehottomana” ja vaaditaan, että ”ihmisiä autetaan heidän kotimaassaa”.  Ja aina kun keskustellaan niistä mekanismeista, joilla ihmisiä voitaisiin auttaa kotimaassaan, perussuomalaiset vaativat niiden lopettamista tai vähintäänkin radikaalia leikkaamista.

Ja mitä tekee Helsingin sanomien toimittaja kun Halla-aho jälleen kerran esittää tätä loogisesti ristiriitaista argumentaatiota? Ei yhtään mitään.

Demokratian perinnemuseo

Hetki jolloin Etelä-Afrikan demokraattiset perinteet muuttuivat vuonna 1994. Perinteisesti vain noin 10 % väestöstä oli saanut äänestää.

Suomalaisessa keskustelussa on tapana erityisesti Venäjän kohdalla perustella maan hallinnon tai ihmisoikeustilanteen ongelmia ”demokraattisten perinteiden puuttumisella”.  Että mitäs sitä nyt voi odottaa maalta, jota itsevaltiaasti ensin hallitsivat tsaarit ja sitten kommunistit ja nyt lopulta puoli-itsevaltiaasti Putin. Välillä väite esitetään jopa siinä muodossa, että Venäjä tarvitsee vahvan itsenäisen johtajan, kun kansalta puuttuvat nämä demokraattiset perinteet. Eivät ole sillä tavalla vielä kansana jalostuneet kuten me, että olisivat demokratiaan valmiita. Katellaan sadan vuoden päästä.

Todellisuudessa oikeastaan millään maailman maalla ei voida sanoa olevan mitään pitkiä ja mittavia demokraattisia perinteitä. Nykymallin mukainen parlamentaarinen demokratia syntyi  länsimaissa teollisen vallankumouksen jälkeen ja ennen ensimmäistä maailmansotaa vain kolmessa maassa maailmassa (Norja, Uusi-Seelanti ja Australia) oli yleinen ja yhteläinen äänioikeus. (Kolmen luetellun maan lisäksi luonnollisesti myös Suomen suurruhtinaskunnassa, joka oli osa Venäjän keisarikuntaa, joka puolestaan oli aika kaukana nykykäsityksestä demokraattisesta valtiosta.) Yhdysvaltoja voidaan pitää maailman pitkäikäisimpänä demokratiana, mutta sielläkin demokraattiset perinteet jatkuvat satoja vuosia vain valkoihoisille miehille. Naiset saivat äänioikeuden perustuslain 19. lisäyksellä vuonna 1920 ja viimeinen osavaltio, Mississippi, ratifioi sen vasta vuonna 1984. Afroamerikkalaisille tämä demokraattisen yhteiskunnan keskeisin perusoikeus turvattiin äänioikeuslailla vasta 1965.

Demokratian hitaan etenemisen lisäksi monissa maissa se ei kerralla juurtunutkaan yhteiskuntaan. 1900-luvun aikana Euroopassa Saksassa, Italiassa, Itävallassa, Espanjassa, Portugalissa, Ranskassa ja Kreikassa sotilasdiktatuuri syrjäytti demokraattisen hallinnon lyhyeksi tai pidemmäksi ajaksi. Eikä edes Suomen demokraattiset rakenteet ole olleet järkkymättömät vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen säätämisestä: sisällissodankin jälkeen demokraattista järjestelmää pyrki 1920-luvulla horjuttamaan maanalainen kommunismi ja 1930-luvulla Lapuan liikkeen poliittinen terrori. Ja perin omituiselta demokratian halveksunnalta tämän päivän vinkkelistä näyttää vuoden 1973 poliittinen suhmurointikin, jolla presidentti Kekkonen valittiin jatkokaudelle poikkeuslailla. Jos sama tapahtuisi tämän päivän Venäjällä, olisi suomalainen lehdistö ja poliittinen kenttä kiivaasti arvostelemassa maan demokratiavajetta  – ja syystä.

Demokraattisiin perinteisiin tai niiden puutteisiin vetoaminen on epähistoriallisen pölhöilyn lisäksi myös vaarallista. Sen alle piiloutuu se, että demokratiaa pitää puolustaa ja sen rakenteita vaalia. Demokratiasta voisi sanoa saman, mitä piispa Jari Jolkkonen totesi altruismista Kotimaa24:ssä:

..altruismi on hauras asia maailmassa, ei niin yleinen ja suosittu kuin toivoisimme. Se tarvitsee jatkuvasti liittolaisia. Sitä pitää koko ajan puolustaa.

Jos Suomessa tuudittaudutaan vain maan ”demokraattisten perinteiden” kestävyyteen, unohtuu helposti se, että viime aikoina meillekin on ilmaantunut huolestuttavia demokratian vastaisia ilmiöitä ja liikehdintää. Sellaista, jossa pippuri- ja kyynelkaasusumuttimella pyritään rajoittamaan toisten ihmisten kokoontumis- ja ilmaisunvapautta. Sellaista, jossa osallistuminen keskustelutilaisuuteen julkisessa kirjastossa saattaa johtaa puukotuksen uhriksi joutumiseen. Ja sellaista, jossa rakennuksia yritetään tuhota polttopulloilla Ja, ehkä kaikista huolestuttavimmin, sellaista, jossa poliittinen terrori kuitataan kansanedutuslaitoksen tasolta mainostemppuna ja false flag – operaationa. Demokratia ei ole  suomalaisten kansallinen, eikä varsinkaan geneettinen erityispiirre, vaan jokaisen sukupolven on ihan itse tehtävä valinta demokratian puolesta. Ja oltava valmis puolustamaan sitä.

Kansalaiset kysyvät, ehdokas 972 vastaa

”Vihreiden vaaliohjelmassa puhutaan kunnan palveluiden varmistamisesta tarvittaessa myös yksityisiä palveluita käyttämällä ja veroja korottamalla. Ok, mutta miten varmistetaan, ettei palvelun tarjoaja vältä veroja hyödyntämällä veroparatiiseja. Jos verotulot valuvat pois kunnilta ja, edes osin, siitä syystä joudutaan verojen korotuksiin, on se kestämätön tilanne.”

Kysymys veroparatiiseista on hankala, koska hankintalain puitteissa vapaissa kilpailutuksissa niihin puuttuminen on vaikeaa. Siksi minä itse ja Vihreät puolueena suhtautuvat vähintääkin varauksella palvelujen suurimittaiseen ostamiseen yksityisiltä palveluntarjoajilta. Kuntien oma palvelutuotanto pitää säilyttää ja vain joitain täydentäviä palveluja voidaan ostaa. Yksi hyvä käytännössä toiminut  malli on sellainen, jossa kunnat perustavat yhdessä esimerkiksi liikelaitoksia, joilta sitten ostavat palveluita. Esimerkki tällaisesta on Tampereella toimiva Coxa-niminen yksityissairaala, jonka omistaa suurelta osin Pirkanmaan sairaanhoitopiiri ja jonne kaikki alueen tekonivelleikkaukset on keskitetty. Keskityksellä on saatu sekä palvelun hintaa alas, että leikkaustuloksia parannettua, mutta niin, että liikevoitosta osa palautuu veronmaksajille yhtiön osinkojen kautta. Mutta nämä ovat erikoistapauksia. Esimerkiksi terveyskeskusten ulkoistuksista puolet kunnista on havainnut kustannusten nousseen ulkoistamisen jälkeen, eikä ulkoistaminen siis ole mikään patenttiratkaisu.

”Mitä mieltä olet yritysten yhteiskuntavastuusta? Pitäisikö yrityksiä velvoittaa kantamaan vastuuta työntekijöistään myös talouden tiukkoina aikoina? Jos pitää, miten se käytännössä olisi toteutettavissa? Jos ei, niin miksi ei?”

Yritysten yhteiskuntavastuu on tärkeä asia ja meidän kuluttajina pitää pitää huolta siitä, että yritykset toimivat eettisesti niin globaalisti kuin paikallisestikin. Suomessa on väestön vanhenemisen vuoksi pian työvoimapula, kilpailu osaavasta työvoimasta kiihtyy  ja niinpä työvoiman holtiton irtisanominen on epäeettisyyden lisäksi pitkällä tähtäimellä yrityksenkin kannalta haitallista toimintaa. Lainsäädännöllä voidaan asettaa (ja asetetaankin) tiettyjä normeja ja ehtoja yrityksien yhteiskuntavastuulle, mutta vähintään yhtä merkittävänä näen aktiivisten ja tiedostavien kuluttajien vahtikoiraroolin: epäeettisesti toimivia yrityksiä vastaan pitää organisoida esimerkiksi kuluttajaboikotteja.

Hyvinvointiyhteiskunnan viholliset

Viime kuukausina Kokoomuksen Ken-nukkeosasto on ylläpitänyt kovaa blogirumputulta hyvinvointivaltion puolustajien poteroihin. Kokoomusnuorten entisen puheenjohtaja Wille Rydmanin mukaan nykyinen yhteiskuntasuunnittelu on saanut ihmisten luontaisen auttamisenhalun vähenemään ja vähentänyt ihmisten omaa vastuuta omista päätöksistään.

Ehkä tässä on selitys myös sille, miksi syrjäytymisestä on tullut keskeinen ongelma juuri korkean verotuksen ja laajan sosiaalivaltion maissa…Ei sysätä vastuutamme lähimmäisestä poliitikoille ja ”yhteiskunnallisille ratkaisuille”, vaan autetaan ja tuetaan kukin osaltamme ihmisiä lähellämme ja vähän kauempanakin.

Nykyinen puheenjohtaja Antti Hakkanen jatkoi:

Ensimmäisen muutoksen pitäisi tapahtua poliitikkojen suunnalta. Meidän pitäisi tunnustaa, että julkinen valta ja viranomaiskoneisto eivät kykene ratkaisemaan perin pohjin esimerkiksi Hyvinkään tapahtumiin liittyvää monimutkaisten ilmiöiden kokonaisuutta, vaan siihen tarvitaan perheiden, lähiyhteisöjen, yksilöiden ja ylipäätään kansalaisyhteiskunnan ryhdistäytymistä ja vastuullistamista.

Ja viimeisenä Henri Heikkinen kiteytti näkemyksensä hyvinvointivaltiosta seuraavasti:

Lama, köyhyys, vanhempien päihdeongelmat ja tuloerot ovat kuulemma nuorison syrjäytymisen syitä. Tämän vuoksi esimerkiksi vihreät nuoret vaativat muun muassa ”matalan kynnyksen päihde- ja mielenterveyspalveluja ja kouluihin lisää terveydenhoitajia, kuraattoreita, psykologeja ja erityisopettajia”. Samankaltaisia ovat myös muun vasemmiston vinkit.

Paskaa.

Heikkinen kertoi myös miten ”Hyvinvointivaltio syrjäyttää sinutkin!”, tarjosi ratkaisuksi nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kumoamista ja sen korvaamista ”jonkinlaisella hajautetulla mallilla” sekä työmarkkinoiden vapauttamista irtisanomissuojaa heikentämällä.

Hyvinvointiyhteiskunta ei ole aiheuttanut yhteiskunnan ongelmia vaan se on rakennettu korjaamaan niitä. Yhteiskunnissa, joissa ei ole pohjoismaisen sosiaaliturvaverkon kaltaista järjestelmää ei ole syrjäytyneitä. Niissä on aliravittuja, sairaita, ihmiskaupan uhreja, lapsityövoimaa, prostituutiota ja rikollisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta on oman menestyksensä uhri – sen arvosteleminen passivoivaksi ja syrjäyttäväksi on helppoa jos ei ole tietoinen tai tahallisesti unohtaa, millainen yhteiskunta oli ennen sen luomista.

Huutolaislapset oppivat tärkeitä asioita vapaiden markkinoiden näkymättömästä kädestä vaivaishuutokaupoissa ja työelämästä isäntäperheidensä ilmaisena lapsityövoimana. Lapset oppivat myös kantamaan henkilökohtaista vastuuta omasta myydyksitulemisestaan.

Vaikka nykyisen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia ryhdyttiin varsinaisesti muuraamaan 1950-luvulla, keskeinen ajattelumallin muutos tapahtui jo 1900-luvun alussa. Tätä ennen sosiaalihuolto oli ollut vaivaishoitoa, joka keskittyi vaivaistalojen perustamiseen ja ”työtävieroksuvien” työkykyisten köyhien kovisteluun työlaitoksissa. Köyhyyden syyt katsottiin viime kädessä olevan yksilöissä itsessään.

Lukumäärältään suurin sosiaalisen tuen muoto oli elätehoito, jossa maalaistalo otti huollettavakseen vanhuksia tai lapsia kunnan maksamaa korvausta vastaan. Koska kunnat halusivat minimoida huoltokustannukset, päädyttiin vaivaishuutokauppajärjestelmään, jossa pienimmän kotiavustuksen huutanut sai huutolaisen huollettavakseen. Huutokaupan voittaja yritti usein täydentää pientä avustusta huutolaisilta vaaditun työpanoksen muodossa – käytännössä kyseessä oli siis pahimmillaan eräänlainen lapsiorjakaupan muoto.

Henkilökohtaisen vastuun ja työn korostaminen, yksilötason ratkaisuihin keskittyminen ja yhteiskunnan roolin minimoiminen – vaivaishoitomallin keskeiset arvot muistuttavat ihan niitä samoja periaatteita, joita kokoomusnuoret yrittävät markkinoida uutena ja tuoreena vuonna 2010.

1900-luvun alusta noussut uusi sosiaalipoliittinen ajattelu siirtyi yhdestä monoliittisesta yhteiskunnan rasitteena olevien vaivaisten joukosta kohti näkemystä erilaisista tukea tarvitsevista erillisistä ryhmistä. Tällaisia ryhmiä olivat esimerkiksi lapset, vanhukset ja sairaat. Samalla tunnistettiin se, että ryhmien köyhyyden takana oli erilaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja rakenteita. Uuden ajattelun möytä vanhan vaivaishoidon syrjäytti ensin köyhäinhoito ja lopulta 1950-luvulla siirryttiin sosiaalihuoltoon, joka mahdollisti myös ennaltaehkäisevän avun antamisen.

Kokoomusnuorten hyvinvointivaltion tuhoamishankkeessa keskitytään yksilön vastuun korostamiseen ja yksilötason ongelmien tunnistamiseen ja siinä liittyy vähän konkreettisia poliittisia ehdotuksia. Heikkinen kuitenkin tarjoaa lääkkeeksi syrjäytymiseen seuraavaa:

Molemmat syrjäytymisen keskeisistä syistä ovat helposti hoidettavissa, mikäli poliittista tahtoa vain löytyy. Työllisyys lähtee nousuun taloutta vapauttamalla, verotusta laskemalla, työllistämistä (ja irtisanomista) helpottamalla, sekä työehtosopimusten yleissitovuuden poistolla.

Verotusta on jo laskettu parikymmentä vuotta – ilmeisesti huonoin tuloksin, koska syrjäytyneitä on edelleen. Työllistämisen ja irtisanomisen helpottamista sekä yleissitovuuden poistoakin on kokeiltu Yhdysvalloissa. Reilussa kahdessakymmenessä osavaltiossa on voimassa ”Right-to-work law”, joka rajoittaa oleellisesti ammattiyhdistysten vaikutusvaltaa ja siten on ”vapauttanut taloutta” ja tehnyt muun muassa irtisanomisesta helpompaa. Right-to-work -osavaltioissa lain seurauksena työntekijöillä on keskimäärin 3,2 % pienemmät ansiot, sairasvakuutuksien taso on 2,6 % matalampi, eläkkeet 4,8 % pienemmät ja työttömyyskin alempi – peräti 0,6 %.

Kokoomusnuorten kaltaisien laissezfaire talousliberaalien poliitikkojen kirjoituksia lukiessa tulee vääjäämättä mieleen kysymys siitä, miksi ihmiset jotka selkeästi ilmoittavat, etteivät usko yhteiskunnalisten ongelmien poliittisiin ja yhteiskunnallisiin ratkaisuihin ovat ylipäätään lähteneet mukaan politiikkaan? Jos ongelmiin ei pidä etsiä ”yhteiskunnallisia ratkaisuja” vaan tukeutua yhteisvastuuseen ja vertaistukeen, miksi Rydman, Hakkanen ja Henrinen ovat valinneet vaikuttamisen välineekseen politiikan, eikä esimerkiksi vapaaehtoistoimintaa kansalaisjärjestöissä? Nykyinen hyvinvointiyhteiskunta ei ole systemaattisen poliittisen ohjelmatyön tulos vaan se on syntynyt kerros kerrokselta vastauksena erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja sosio-ekonomista epätasa-arvoa ylläpitäviin rakenteisiin. Toisin kuin kokoomusnuoriso ajattelee, ratkaisu syrjäytymiseenkin on löydettävissä hyvinvointiyhteiskuntaa kehittämällä – ei se purkamalla. Kuntavaaleissa äänestäjät ottavat osaltaan myös kantaa siihen, palataanko vaivaishoidon tulevaisuuteen vai mennäänkö rohkeasti eteenpäin. Vaikka sitten kohti perustuloa.

Näyttöön perustuvaa politiikkaa

Näyttöön perustuva poliitikko (Kuva: Wikimedia Commons, CC-BY-SA-3.0)

Skotlantilaisen lääkärin  Archie Cochranen vuonna 1972 julkaisema kirja Effectiveness and Efficiency: Random Reflections on Health Services, vaikutti radikaalisti siihen miten lääketiedettä nykyisin harjoitetaan. Kirjan pohjalta syntyneessä näyttöön pohjautuvassa lääketieteessä pyritään keräämään jostain ilmiöstä paras mahdollinen tieto eri tutkimuksista tai katsauksista ja arvioimaan sen pohjalta esimerkiksi jonkin hoidon vaikuttavuutta ja siihen liittyvän tieteellisen näytön luotettavuutta. Suomessa näyttöön perustuvan lääketieteen menetelmillä tuotetaan muun muassa potilaiden hoitoa ohjaavia käypä hoito suosituksia.

Yhteiskunnallisissa kysymyksissä tutkimus ja näyttö lentävät usein ulos ikkunasta. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi suunniteltuja toimia arvostellaan usein siitä lähtökohdasta, että ne on liian kalliita käytännössä toteutettaviksi. Brittiläisen ekonomistin Sir Nicholas Sternin mukaan maksaisi maailmanlaajuisesti noin 1 % bkt:stä, eli noin 700 miljardia dollaria vuodessa, pysäyttää katastrofaalinen ilmastonmuutos. Kuulostaa kalliilta. Stern kuitenkin jatkaa, että jos toimenpiteisiin ei ryhdytä, ilmastonmuutoksen kustannukset tulevat olemaan vähintään 5, ehkä jopa 20 % bkt:stä. Kuka tahansa rahoituksen peruskurssin käynyt ekonominplanttu voi kertoa, että 5-20 kertainen tuotto investoinnille on millä tahansa mittarilla aivan järjettömän hyvä. Silti kattavaa ilmastosopimusta ja ilmastolakia on ollut vaikea saada aikaiseksi, koska lyhyen tähtäimen taloudelliset intressit helposti jyräävät politiikassa pitemmän tähtäimen suunnittelun. Vaalit kun järjestetään neljän vuoden välein, ei 50-100 vuoden aikajänteellä.

Jotkut poliittiset kysymykset härättävät puolestaan niin voimakkaita tunteita, että harvat poliitikot uskaltavat nostaa niitä esiin tai lähteä aktiivisesti ajamaan niitä. Pedofiileille  on keskitytty vaatimaan kovempia rangaistuksia ja tahdonvastaista kastraatiota. Rangaistusten koventamisen tai edes julkisen seksuaalirikollisten rekisteröinnin ei ole kuitenkaan voitu osoittaa vähentävän lapsiin kohdistuvaa  seksuaalirikollisuutta. Psykiatri Matti Huttusen mukaan:

Pakonomaisista ja itselle tai toisille kärsimystä tuottavista parafiilisista [seksuaalinen kohdehäiriö, joihin pedofiliakin kuuluu] mielikuvista tai käytöksestä on aina viisasta kääntyä seksuaalisten kohdehäiriöiden hoitoon erikoistuneiden psykoterapeuttien tai seksuaaliterapeuttien puoleen. Pelkkä mahdollisuus puhua ongelmaan ymmärtävästi suhtautuvan terapeutin kanssa voi vähentää käytöksen pakonomaisuutta.

Tähän asti Suomessa ei ole ollut tarjolla matalan kynnyksen hoitopaikkaa, jossa tällaista tukea tarjotaan pedofiilisten taipumusten kanssa kamppaileville ihmisille. Viimein tällaista lasten hyväksikäyttöä ennalta ehkäisevää hoitopaikkaa ollaan suunnittelemassa – mutta ei vieläkään poliitikkojen toimesta.

Yksi seksuaalirikollisuuden osa-alue, jonka puimisessa erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriitikot ovat kunnostautuneet, on maahanmuuttajaväestön yliedustus raiskaustilastoissa. Vaikka maahanmuttajat ovat keskimäärin kantaväestöä nuorempia ja siksi tekevät tilastollisesti todennäköisemmin erilaisia väkivaltarikoksia, ei  tämä yliedustus selity pois täysin edes populaatioiden ikävakioinnin jälkeen. Kansanedustaja Halla-aho kommentoi raiskauksia tehneitä maahanmuuttajia 2007 Scripta-blogissaan seuraavasti:

”Valitettavasti se, että naisilla on jokin kosminen oikeus omaan ruumiiseensa, ei muuta sitä, että nainen voidaan raiskata, koska on miehiä, jotka raiskaavat. Ja tietyissä ryhmissä niitä miehiä on erityisen paljon. Koska niissä ryhmissä ajatellaan asioista eri tavalla kuin meillä… Koska meillä on monikulttuuri. Koska kaikki on yhtä hyvää. Koska ”asian arkaluonteisuuden” vuoksi kukaan ei tee näille miehille mitään.”

Raiskaajien parissa tehdyissä tutkimuksissa on voitu osoittaa, että keskeisiä raiskauksia aiheuttavia riskitekijöitä on lapsuuden ja nuoruuden aikana koetut väkivalta- ja hylkäämiskokemukset ja erot vanhemmista. Duodecim-lehdessä julkaistun artikkelin mukaan:

”Suomessa tavallisimpia nykyään ovat fyysinen ja seksuaalinen väkivalta, henkeä uhkaavat sairaudet, omaisen kuolema ja erilaiset onnettomuudet. Monissa maissa lapsia vaurioittavat myös terroriteot, sotakokemukset ja pakolaisuus sekä luonnonkatastrofit…Hoitamaton lapsuuden vaikea trauma vaikuttaa nuoruus- ja aikuisiän terveyteen (Karlsson ym. 2007). Se myös herkistää myöhemmille traumaattisille kokemuksille. Somaattinen oireilu, krooniset kivut, ahdistuneisuus, depressio, itsetuhoisuus tai väkivaltainen käyttäytyminen saattavat juontua lapsena koetusta traumasta”.

Eli, lapsena traumatisoituneet pojat raiskaavat aikuisena todennäköisemmin kuin vakaista oloista tulevat mutta toisaalta, traumatisoituneita lapsia voidaan auttaa ja hoitaa.

Ottaen huomioon kansanedustaja Halla-ahon huolen raiskauksien lisääntymisestä, olin todella yllättynyt kuin törmäsin tähän muutosesitykseen Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjassa liittyen kaupungin Globaalin vastuun strategiaan:

Tekijä: Halla-aho Jussi

Tyyppi: Vastaehdotus

Teksti: Liite 1 sivu 6, poistetaan seuraava lause:

”Varmistetaan vaikeasti traumatisoituneiden pakolais- ja turvapaikanhakijalasten ja -nuorten nopea pääsy arviointi- ja kuntoutuspalveluiden piiriin.”

Ilmeisesti hän ei ole perehtynyt tutkimuksiin, joissa raiskaajaksi altistavia tekijöitä on eritelty. Kyynisempi voisi myös olettaa, että niinkin lukenut mies kuin tohtori Halla-aho on tästä täysin tietoinen, eikä hänen päämääränään viime kädessä olekaan raiskauksien vähentäminen – ne kun ovat hänen kannaltaan mitä mainioin poliittinen keppihevonen.

Kuoleman kulttuurin kauppiaat

Poppamies lihottamassa itseään kehitysyhteistyövaroilla. Gepardihattu jäänyt pois kuvasta. (Kuva: Julien Harneis, CC-BY-SA-2.0)

Myös kansanedustajan työstään tunnettu Teuvo Hakkarainen totesi eilen eduskunnan täyistunnossa muun muassa, että:

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomen pitää leikata yksipuolisesti kehitysapu- ja maahanmuuttorahoituksesta, kunnes saadaan oma talous kuntoon – oma piha pitää hoitaa ensin..Nytkin laitetaan 1,1 miljardia kehitysapuun, ja siellä vaan poppaukot lihoo ja täällä näin satraapit omaa kilpeänsä kiillottaa ja ne ihmiset, jotka tarvitsisivat apua, eivät hyödy mitenkään

Kehitysavun merkittävä leikkaaminen ja sen valuminen kolmansien maiden diktaattoreille ja muuten apua tarvitsemattomille on yksi perussuomalaisten usein toistamista väitteistä. Samansuuntainen lausunto oli jo puolueen eduskuntavaaliohjelmassa:

Kansojansa sortavat gebardihatut kiittävät, kun hyväuskoiset kukkahatut Suomesta lähettävät heille rahaa ja näin mahdollistavat diktaattoreille oman kansansa sortamisen…Pidämme suorastaan pöyristyttävänä, että eduskunta on korottanut kehitysapumäärärahoja myös tilanteessa, jossa kotimaamme talous on merkittävästi heikentynyt. Tällä hetkellä n. miljardin suuruista kehitysapumäärärahaa tulee leikata merkittävästi, ainakin 200 miljoonalla eurolla.

Suomen tavoitteena muiden vauraiden teollisuusmaiden tavoin on ollut nostaa asteittain kehitysyhteistyörahansa YK:n suosittelemalle tasolle, eli 0,7 % bruttokansantuotteesta. Vuonna 2012 Suomi ylsi 0,56 % bkt:sta, mutta vuosina 2013 – 2014 kehitysyhteistyömäärärahat jäädytetään nykyiselle euromääräiselle tasolleen. Jo euromääräisellä jäädyttämisellä, olettaen että talous kasvaa edes hitaasti, otamme takapakkia 0,7 % tavoitteesta, mutta tämän lisäksi vuonna 2015 määrärahoista on tarkoitus leikata 30 miljoonaa euroa.

Ajatus oman talouden ja omien ongelmien hoitamisesta ensin, ennen köyhempien valtioiden tukemista, on periaatteessa aivan järkeenkäypä ja looginen. Siinä on kuitenkin sisäänrakennettuna ajatus, että jossain lähitulevaisuudessa häämöttäisi sellainen kultakausi, jolloin olisi mahdollista yhdessä todeta, että nyt meillä on asiat niin hyvin, että voimme jo laittaa rahaa kehitysyhteistyöhön. Vähintä mitä tämän ajatuksen esittäjältä pitäisi siis vaatia on selkeät kvantitatiiviset mittarit siitä, milloin hänen mielestään Suomen talous ja muut asiat ovat saavuttaneet sellaisen asiantilan, että rahaa liikenee myös maailman köyhimpien auttamiseen. Toisin sanoen, kyseessä on täsmälleen sama tahallinen retorinen harhautus, joka naurattaa vanhassa neuvostoliittolaisessa Radio Jerevan -anekdootissa:

Meiltä kysytään: Meille sanotaan, että kommunismi siintää jo horisontissa. Mikä on horisontti?

Me vastaamme: Horisontti on kuvitteellinen taivaan ja maan reuna, joka etääntyy sitä mukaa kun sitä lähestytään.

Kaiken lisäksi, YK:n tavoitteiden mukainen bruttokansantuotteeseen sidottu kehitysapumääräraha on järjestelmä, joka huomio kehitysapua antavan maan kulloisen taloustilanteen. Vaikeina taloudellisina aikoina bruttokansantuote kun kasvaa hitaasti tai jopa kutistuu, joilloin maan kehitysyhteistyömäärärahat pienenevät samassa suhteessa. Ja lopuksi, suomalaisten enemmistö kannattaa kehitysavun antamista myös taloudellisesti vaikeina aikoina.

Entäs sitten nämä poppaukot, satraapit ja gebardihatut? Kehitysyhteistyörahoilla edistetään demokratiaa tukemalla vaalien järjestämistä, kitketään korruptiota, edistetään hallintoa ja velvoitetaan hallituksia kuuntelemaan omia kansalaisiaan. Suomen rahoittamissa kehitysyhteistyöhankkeissa on muun muassa tuettu nicaragualaisia kansalaisjärjestöjä ja edistetty kansalaisten osallistumista paikalliseen päätöksentekoon. Nepalissa Suomi on ollut mukana rahoittamassa YK:n uutta ihmisoikeustoimistoa ja siten pyrkinyt edistämään maolaisten sissien ja hallituksen välisen konfliktin rauhanomaista ratkaisua.

Kehitysyhteistyöllä saadaan mitattavia tuloksia. Vuosien 1990 – 2010 välisenä aikana lapsikuolleisuus on vähentynyt 12 miljoonasta 7,6 miljoonaan vuosittain – toisin sanoen 12 000 lasta vähemmän kuolee  joka ikinen päivä kehitysyhteistyön ansiosta. Antiretroviraalilääkityksellä olevien hiv-positiivisten ihmisten määrä on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa  lisääntynyt vuoden 2003 50 000 vuoden 2008 1,7 miljoonaan. Esimerkkejä on loputtomasti: kehitysyhteistyörahoilla toteutetulla rokotuskampanjalla vähennettiin tuhkarokkotapausten määrä 66 000:sta 117:ään vuosien 1996 ja 2000 välisenä aikana eteläisessä Afrikassa.. ja toisin kuin usein luullaan, kehitysyhteistyö lisää saajamaiden talouskasvua. Kepan mukaan:

Kehitysavun vaikutuksia talouskasvuun on tutkittu sadoissa tutkimuksissa. Hyvin suuri osa tutkimuksia toteaa avun lisänneen talouskasvua. Wider-instituutin Mark McGillivray on katsastanut 48 tuoretta tutkimusta, joista 42 toteaa avun lisänneen kasvua. Vuonna 2000 tehty katsaus kattoi 70 tutkimusta, joista 40 totesi avun lisänneen talouskasvua, 29 tutkimuksessa ei saada yksiselitteistä tulosta ja vain yksi tutkimus ehdotti avun vähentäneen kasvua (Hansen and Tarp 2000, mainittu teoksessa Foster, M and Keith A, The Case for Increased Aid, 2003).

Puheet gepardihatuista ja oman talouden ensin kuntoon saattamisesta ovat vain kyynisiä yrityksiä peitellä omaa itsekkyyttään. Soini on ilmoittanut  ettei istu päivääkään sellaisen puolueen johdossa, ”joka kannattaa puolustuskyvyttömien surmaamista”. Ihmisiä voi ilmeisesti kuitenkin vain jättää välinpitämättömästi kuolemaan – ja tämä välinpitämättömyys on se todellinen kuoleman kulttuuri.

Puoliautomaattinen blogikirjoitus

Viime aikoina uutisia ampuma-asekuolemista tuntuu tulleen taas liukuhihnalta. Pari viikkoa sitten Savossa kaksi lasta kuoli kahdessa erillisessä onnettomuudessa perheen luvallisen aseen lauettua. Tällä viikolla taas tuli uutinen ampumavälikohtauksesta Helsingin keskustassa.

Tapahtumien kulku on jotenkin hämmentävä. Irakista sotaa pakoon lähtenyt Jawhar Mustafa Bashda tulee pakolaisena Suomeen ja perustaa pitserian Helsingin ydinkeskustaan. Ja eräänä arkisena päivänä päätyy ottamaan kiinni pojan, joka viereisessä ravintolassa hetki sitten oli ampunut  isänsä luvallisella kiväärillään:

Irakissa olen nähnyt kerran 15–20 päätöntä ruumista kadulla. Tämä oli minulle normaalia, olen nähnyt tällaista aiemmin, mutta ei tämä silti ole sama asia kuin ennen.

Bashda ihmettelee, miten Suomessa voi kävellä ravintolaan ison käsiaseen kanssa, ja miksi lakia ei muuteta niin, ettei kukaan enää tarvitsisi asetta. Sitä onkin syytä ihmetellä. Kaikkien käsiaseiden kieltäminen maassa, jossa on pitkät ja kunniakkaat metsästysperinteet tuntuu kohtuuttomalta. Mitä jos aloitettaisiinkin metsästykseen sopimattomista aseista. Tai ainakin puoliautomaattikäsiaseista?

Lähes kaikki jollain tavalla rationaaliset ja vastuulliset ihmiset ovat yhtä mieltä siitä periaatteesta, että yhteiskunnalla on oikeus jollain tavoin kontrolloida aseiden ja muiden yleisesti vaarallisien asioiden hallussapitoa. Kyse on siitä mihin kohtaan janaa taktisesta ydinohjuksesta kynsileikkuriin tuo raja halutaan asettaa. Kuten päihteiden kanssa:  juuri kukaan ei ole kieltämässä kahvia, äärettömän harva alkoholia, aika monet ovat sitä mieltä, että kannabis voisi olla laillista, mutta huomattavasti harvemmat ajavat heroinin vapaita markkinoita. Sama ilmiö, valtiolla on oikeus kontrolloida kansanterveydellisistä syistä päihdemarkkinoita, kyse on vain siitä, mihin raja vedetään.

Puoliautomaattikäsiaseet ovat olleet ylivoimaisesti käytetyin ase koulu- ja muissa vastaavissa surmissa. Asiantuntijamielipiteet ovat myös vahvasti puoliautomaattisten aseiden kieltämisen kannalla. Kauhajoen koulusurman tutkintaraportissa todetaan:

Aikaisemmissa koulusurmissa on poikkeuksetta käytetty ampuma-asetta. Yhdysvaltalaisissa koulusurmaselvityksissä on lisäksi todettu, että tyypillisesti koulusurmaajalla on ollut ase helposti käytettävissään. Ase, jolla on mahdollista ampua lyhyessä ajassa paljon laukauksia, mahdollistaa useiden henkilöiden surmaamisen. Kauhajoella kukaan luokassa olleista 13 henkilöstä ei päässyt ampumisen aikana pakenemaan…Harrastuksissa tulisi voida käyttää ainoastaan sellaisia aseita, joiden avulla mittavat veriteot eivät olisi helposti mahdollisia.

Vastaavasti, Utøyan joukkosurman kansainvälisen tutkimuskomitean loppuraportin mukaan:

Halvautomatiske våpen er regelmessig brukt i terrorhandlinger og i forbindelse med alvorlig kriminalitet som skolemassakrer. Halvautomatiske våpen er i Norge tillatt, men det finnes ingen oversikt over antall slike våpen i dag. I tillegg er det i dag lovlig anledning til å importere deler som kan omgjøre halvautomatiske våpen til helautomatiske. Teknologi har gjor t konver tering til helautomatiske våpen enkelt for en rekke våpentyper.

Aselakien, aseiden määrän ja aseilla tehtyjen henkirikosten määrän välillä ei ole selkeää, suoraa korrellaatiota, vaan tulokset vaihtelevat maittain. Esimerkiksi kuitenkin Japanissa, jossa on yksi maailman tiukimmista aselainsäädönnöistä tapahtuu myös väkilukuun suhteutettuna maailman toiseksi vähiten murhia.

Toisin kuin usein näkee väitettävän, aselakien kiristäminen Isossa-Britanniassa vuonna 1996  ei johtanut aserikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun, vaikka rikollisuus ei vähentynytkään ainakaan niin paljon kun oltiin toivottu. Vuoden 1996 17 kuolonuhria vaatineen Dunbladen kouluammuskelun jälkeen Isossa-Britanniassa kiellettiin, joitain poikkeuksia lukuunottamatta kaikki yksityisomistuksessa olevat käsiaseet. Kielto porrastettiin siten, että sen vaikutus voimassa olevien aselupien määrään tuli täysimääräisesti voimaan vasta kuuden vuoden päästä lain säätämisestä. Vuonna 2006 tehdyn tilastollisen analyysin perusteella aselakien tiukennuksella ei ollut ollut tilastollisesti merkittävää vaikutusta aseväkivaltaan, mutta tämän jälkeen aserikollisuus on vähentynyt huomattavasti ja sen myötä myös aseiden aiheuttamien kuolemien kokonaismäärä.

Myös Australiassa uudistettiin aselainsäädäntöä Port Arthurissa tapahtuneen joukkosurman jälkeen. Lain laatimisen jälkeen aseilla tehtyjen henkirikosten määrä kääntyi kasvuun. Toisaalta, ampuma-aseilla tehdyt miesten itsemurhat vähenivät miltei kolmannekseen ja yleinen itsemurhien määräkin väheni huomattavasti. Professori Simon Chapmanin mukaan ampuma-aseilla tehtyjen henkirikosten tarkastelussa tulee ottaa huomioon aselain tiukentamisen tavoitteet: uuden lain tarkoituksena oli ennen kaikkea estää joukkosurmia, eikä varsinaisesti vähentää aseilla tehtyjä henkirikoksia yleisesti. Aseiden aiheuttamien kuolemien kokonaismäärän vähenemistä Chapman pitää ylimääräisenä saavutettuna etuna.

Aselakien tiukentamista on arvosteltu myös siitä, että se vähentäisi vain laillisia aseita, vaikka ongelmana on oikeasti väärien ihmisten käsissä olevat laittomat aseet. Laillisien aseiden määrän vähentäminen vähentäisi kuitenkin myös laittomien aseiden määrää. Poliisi on viime vuosina selvittänyt tehostetusti takavarikoitujen aseiden alkuperää. Luvattomat aseet ovat valtaosin alun perin laillisia, luvallisia aseita, jotka muuttuvat luvattomiksi anastuksien tai katoamisien yhteydessä. Vuonna 2010 poliisiylijohtaja Paatero totesi:

Sellaisia aseita, jotka ovat aina olleet luvattomia, on varsin vähän.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan henkirikoksista käytetyistä ampuma-aseista 47 % on luvallisia, käsituliaseista 43 %.

Viimeisin aselain muutos oli poliittisten kompromissien ryydittämä farssi. Kauhajoen ja Jokelan jälkeisessä tilanteessa piti tehdä jotain, mutta toisaalta, aseharrastajien painostuksen vuoksi ei uskallettu tehdä mitä olisi pitänyt. Lopulta lakia päädyttiin kiristämään tavalla, joka kaikista osapuolista on täysin toimimaton. Koska lakia joka tapauksessa pitää korjata, tehdään se tällä kertaa kunnolla.

.. ja ei, mielenterveyspalvelujen parantaminen ei edelleenkään ratkaise aseväkivaltaongelmaa.