Miksi etuoikeudesta puhuminen on vaikeaa?

Modernissa rasismiin ja sukupuolten tasa-arvoon ja muuhun yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvässä keskustelussa käytetään usein ”etuoikeuden” (eng. privilege) käsitettä. Termi ilmaantui akateemiseen tutkimukseen 80-luvulta alkaen kun tieteilijät pyrkivät laajentamaan sosiaalisen epätasa-arvon tutkimusta aikaisemmin vain selkeään syrjintään keskittyneestä perspektiivistä. Tässä yhteydessä etuoikeudella tarkoitetaan monista eri tekijöistä kuten sukupuolesta, etnisestä alkuperästä, iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta, sosioekonomisesta asemasta ja muista seikoista riippuvaa asemaa yhteiskunnassa, jota erityisesti etuoikeudesta nauttivien on usein sen moniulotteisen luonteen vuoksi vaikea havaita.  Peggy McIntosh kuvaili kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Backpack valkoiseen ihonväriin liittyvää etuoikeutta seuraavasti:

White privilege is like an invisible weightless backpack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools and blank checks.

 

Suomalaisessa keskustelussa, liittyi se sitten ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen ilmiöön, päädytään kuitenkin valitettavan usein asetelmaan, jossa näiden erilaisten etuoikeuksien olemassaolo kyseenalaistetaan tai kiistetään.  Tämän kritiikin voi hieman yksinkertaistaen ja kärjistäen tiivistää seuraavaan ajatukseen: koska kaikilla valkoihoisilla heteromiehillä ei mene taloudellisesti tai muilla tavoin hyvin, ei valkoiset heteromiehet ole myöskään etuoikeutettuja. Etuoikeus yksinkertaistetaan janaksi, jossa jokainen yksilö asettuu johonkin kohtaan +∞ ja  -∞ välille, ja koska kunkin vertaisryhmän edustajia löytyy eri kohdista tätä janaa, ei ryhmän silloin voi katsoa olevan etuoikeutetussa asemassa. Tämän jälkeen usein päädytään vielä enemmän hakoteille ja todetaan, että koko etuoikeuden käsite on vain tehty syyllistämään miehiä tai valkoihoisia tai valkoihoisia miehiä tai mitä ryhmää nyt sattuu edustamaankaan.

Etuoikeus, kuten se sosiologisessa kontekstissa ymmärretään, ei kuitenkaan ole yhden vaan useamman muuttujan tulos. Sosioekonomisesti ei-etuoikeutetussa asemassa oleva työtön mielenterveyskuntoutuja voi edelleen olla miehisyytensä tai valkoisen ihonvärinsä vuoksi etuoikeutettu ja toisaalta professorina työskentelevä varakas afrikkalainen maahanmuuttaja ihonvärinsä vuoksi ei-etuoikeutettu. Kaikki nämä etuoikeudet ovat todellisia ja havaittavissa, vaikkakin eri tavoin. Jotkut etuoikeudet on yksilötasoisia ja sosio-ekonimisia, toiset liittyvät rodullistamiseen tai johonkin muuhun syntyperäiseen seikkaan. Valkoisten miehisen etuoikeuden olemassaolo ei siis tarkoita, että kaikilla valkoisilla miehillä olisi kaikki asiat hyvin.

 

 

 

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan lähtökohta ja perusperiaate on alusta alkaen ollut se, että erilaisia yhteiskunnallisia etuoikeuksia on pyritty tasaamaan ja luomaan kaikille yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Alun perin toimenpiteet olivat hyvin konkreettisia tasa-arvon esteiden poistamisia: naisten holhouksenalaisuus poistettiin, äänioikeudesta tuli yleinen ja yhtenäinen ja naiset saivat oikeuden omaisuuteen ja yhtäläiseen vanhemmuuteen. Myöhemmin maksuton koulutus ja peruskoulujärjestelmä ovat tasanneet väestön sosioekonomisia eroja ja kiihdyttänyt luokkakiertoa. Viimeisten vuosikymmenten aikana erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa on parannettu ja oikeuksia laajennettu.

Tästä historiallisesta kontekstista johtuen ei ole yllättävää, että olemme lopulta aika hyviä tunnistamaan nimenomaan sosio-ekonomisia ja toisaalta ainakin yksiselitteisesti mitattavia sukupuoleen tai muuhun liittyviä etuoikeuksia kuten miesten ja naisten palkkaeroja tai sen, ettei naisia ole johtotehtävissä ole yhtä paljon kuin miehiä.

Ainakin toistaiseksi olemme huonompia havaitsemaan sellaisia hienovaraisempia ja vaikeammin mitattavia yhteiskunnallisia etuoikeuksia, jotka liittyvät esimerkiksi ”rotuun” tai sukupuoleen: miten arkipäivän rasismi vaikuttaa ihmisen psyykeen tai miten lasten sukupuolittaminen varhaislapsuudessa ja varhaiskasvatuksessa vaikuttaa asenteisiin ja käyttäytymiseen.

Vaikka se on vaikeaa, myös näistä etuoikeuden mekanismeista pitää oppia keskustelemaan ja havaitsemaan niitä nykyistä paremmin.  Valkoiseksi mieheksi syntyminen ei ole valinta eikä omaan etuoikeuteensa ole syyllinen. Silti se on olemassa ja pitäisi tiedostaa. Se vaatii että opimme hahmottamaan etuoikeuden ja sen puutteen nykyistä laajempana ilmiönä. Ja sen jälkeen siitä keskusteleminenkaan ei enää ole niin vaikeaa ja ajoittain turhauttavaa kuin nyt.

 

Wille ja kysymyksenasettelun johdattamisen taito

Wille Rydmania harmittaa.

Ensin Willeä harmitti jokunen päivä sitten se, ettei natseja kohdella tiedotusvälineissä reilusti.

screen-shot-2016-09-26-at-17-21-36Jos tätä arvoitusta yrittää tulkita niin Wille ilmeisesti yrittää sanoa, että ”turvapaikanhakija”, ”maahanmuuttaja” tai ”muslimi” ovat natsin kanssa rinnasteisia ryhmiä ja näitä pitäisi käsitellä julkisuudessa samalla tavalla.

Tämä on tietenkin käsittämättömän typerä vertaus. ”Maahanmuuttajien” sijaan kansallissosialistisen Suomen vastarintaliikkeen kanssa rinnastuvat ryhmä voisi olla esimerkiksi ISIS, joka on samalla tavalla väkivallan ja terrorin avulla ihmisoikeuksia polkevan diktatuurin perustamiseen pyrkiviä ääriryhmä. Suuri osa Suomeen ja Eurooppaan tulleista turvapaikanhakijoista on lähtenyt kotiseuduiltaan pakoon nimenomaan tällaisten ryhmien vainoa ja väkivaltaa.  Willen ei onneksi tarvinnut olla harmissaan yksin, samaan analyyttisen ajattelun lokakaivoon ehätti tunkemaan myös Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen.

Tänään Willeä ryhtyi sitten harmittamaan se, että 15000 ihmistä Helsingissä lauantaina kokoontui osoittamaan mieltään rasismia ja poliittista väkivaltaa vastaan. Suomen vastarintaliikkeen jäsenen Asema-aukiolla tekemä raaka poliittisin motiivein tehty pahoinpitely kun:

valjastettiin kuitenkin nopeasti osaksi poliittista kampanjaa, jossa tapauksen todellinen luonne oli sivuseikka ja valtakunnan hallitukseen kohdistuva hyökkäys pääasia.

Ottaen huomioon, että monet valtakunnan hallituksen ministereistä ja hallituspuolueiden kansanedustajista osallistuivat mielenosoitukseen, tämä tuntuu perin erikoiselta tulkinnalta. Ehkä Willen pitäisi keskustalla tästä mielenosoitukseen osallistuneiden puoluetovereidensa sisäministeri Paula Risikon, valtiovarainministeri Petteri Orpon tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen kanssa.

Harmitus ei kuitenkaan jäänyt vain tähän. Lisäksi Willen mielestä:

Käynnistetyssä mediamylläkässä SVL-natsit ovat todellisuudessa pelkkä keppihevonen ja hyökkäyksen varsinaisena maalina maahanmuuttopolitiikan tiukennukset. Kun järkiargumentit puoltavat tiukennuksia, pyritään keskustelu palauttamaan perinteiseen rasismidiskurssiin, jossa kaikkiin maahanmuuton kiristyksiin tahdotaan lyödä rasismin tai jopa natsismin leima.

Eräs politiikan perustotuuksia on, että julkisen keskustelun voittaa se, joka onnistuu johdattamaan kysymyksenasettelun itselleen suotuisaksi.

Kysymyksenasettelun voi poliittisessa keskustelussa johdattamaan itselleen suotuisaksi esimerkiksi niin, että julistaa oman näkemyksensä perustuvan ”järkiargumentteihin” ja kaikkien erimielisten olevan kiiluvasilmäisiä rasismikortinheiluttajia.

Willen mielestä tällaisia rasismikirveenheiluttajia ovat ilmeisesti esimerkiksi Amnesty Internationalin Suomen osasto, Suomen Pakolaisapu, Pakolaisneuvonta, Suomen Punainen Risti, Suomen UNICEF, Plan, Kirkon Ulkomaanapu, Lastensuojelun Keskusliitto, Pelastakaa Lapset ry, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Marttaliitto, SOS-Lapsikylä, Ensi- ja turvakotien liitto, Trasek ry, Suomen Mielenterveysseura ry, Seta ry ja Naisasialiitto Unioni – jotka kaikki ovat kritisoineet hallituksen tekemiä perheenyhdistämisen ehtojen tiukennuksia lyhytnäköisinä, koska tehdyt muutokset vaikeuttavat kotoutumista merkittävästi ja johtavat todennäköisesti siihen, että ”kotoutumista edistävät toimenpiteet ja siihen laitetut resurssit uhkaavat valua hukkaan, jos kaikki energia menee jatkuvaan huolehtimiseen perheen turvallisuudesta”.

Willeä kismitti vielä erityisesti se, että on keskusteltu siitä, pitäisikö verkossa tapahtuvaan vihakirjoitteluun puuttua –sekin kun kuitenkin on viime kädessä samojen rasistikorttia heiluttavien suvakkien syytä. Mitäs ovat luoneet ”lähiöiden monikulttuurisen arjen”.

Niin – itse asiassa nämä vihakirjoittelijat ovat usein juuri niitä, jotka päivittäisessä arjessaan joutuvat elämään köyhissä lähiöissä kaikkien maahanmuuton ikävien lieveilmiöiden keskellä. He ovat matalan tulotasonsa vuoksi vankeina lähiöiden monikulttuurisessa unelmassa. He eivät ehkä osaa kirjoituksissaan pukea ahdistustaan sanoiksi yhtä tyylikkään analyyttisesti kuin korkeammin koulutettu väki, mutta se ei muuta ahdistusta ja sen taustalla olevia ongelmia yhtään vähemmän todellisiksi.

On helppo ymmärtää, niin vastenmielistä se onkin, että Wille on valjastanut kuntavaalivankkuriensa vetäjiksi Lähi-idän pakolaiskriisin ja Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden monissa suomalaisissa herättämän pelon ja turvattomuuden. On vaikeampi ymmärtää sitä perinjuurin ylimielistä ja alentuvaa asennetta jolla Wille näitä ihmisiä yrittää itseään äänestämään kosiskella.

Rydmanin maailmassa lähiöt ovat täynnä ”monenkirjavista sosiaalisista ongelmista” kärsiviä ihmisiä, joiden on mahdotonta puhua omaan elämänpiiriinsä liittyvistä ongelmista ja ahdistuksista ilman että tekstit ”vilisevät kirjoitusvirheitä, kirosanoja ja muita alatyylisiä ilmaisuja”. Ja näiden plebeijien äänillä Wille yrittää ilmeisesti nyt polkuaan kaupunginvaltuustoon tasoittaa.

14364672_10154158923388292_530654803385291175_n
Etualalla rasismikorttia heiluttavat suvakit. Taustalla ”kansan syvät rivit”.

Viime lauantaina Helsingissä 15000 ihan tavallista ihmistä lähiöistä, kantakaupungista ja naapurikunnista kokoontui osoittamaan mieltään rasismia, muukalaisvihamielisyyttä ja poliittista väkivaltaa vastaan. Narikkatorilla ja Musiikkitalon liepeillä pidettyihin vastamielenosoituksiin osallistui yhteensä noin viisikymmentä henkeä.

Suurin osa ihmisistä ei siis ole Rydmanin kaltaisia itsehillintään ja sivistyneeseen keskusteluun kykenemättömiä vihan vallassa olevia ihmisraunioita. Ihmiset kykenevät keskustelemaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä haasteista, uhista, ongelmista ja ennen kaikkea niiden ratkaisuista rauhallisesti ja asiakeskeisesti jos heille tarjotaan siihen mahdollisuus ja tila. Niin kauan kun pieni mutta äänekäs rasistista öyhötystä ylläpitävä nettiaktivistijoukko hiljentää kaikki rauhalliset ja maltilliset äänet tätä tilaa ei ole.

Myös siitä syystä on vihellettävä peli poikki.

Taksit ja käsitteet hukassa

1540273_10152404571473292_5007731350511241661_oVuosia sitten olin illalla tulossa kaupungilta kotiin taksilla. Kerroin taksikuskille osoitteen ja keskityin kuuntelemaan jotain podcastia sen kummemmin kiinnittämättä huomiota mihin oltiin menossa. Kun taksi pysähtyi huomasin päätyneeni Maunulan Männikkötien sijaan Meilahden Mäntytielle. Asiaa selvitettiin hetki ja jatkettiin matkaa oikeaan osoitteeseen. Kokemuksen jälkeen olen aina kertonut takseille osoitteen ohella kaupunginosan ja samanlaisia sekaannuksia ei ole sen koommin sattunut. Vaikka kuski oli ilmeisesti suomea äidinkielenään puhuva ja kantasuomalaisen näköinen, tapahtuma ei saanut minua varsinaisesti epäilemään suomenkielisten tai kantasuomalaisten taksikuskien ammattitaitoa. 

Toisin kävi Kokoomuksen entiselle kansanedustajalle ja kaupunginvaltuutetulle Sirpa Asko-Seljavaaralle, joka kommentoi Facebook-sivuillaan Helsingin Sanomien artikkelia tummaihoisten helsinkiläisten taksikuskien kokemasta syrjinnästä seuraavasti:

Tänään uutisoi, että olemme rasistisia, kun emme hyväksy maahanmuuttajataustaisia taxikuskeja. Tästä ei ole kyse, vaan usein heidän ammattitaitonsa on vajaa.

Sen lisäksi, että pitkäaikainen kaupunginvaltuutettu osoittaa hämmentävän kehnoa kaupunkituntemusta (Kolmen sepän patsas sijaitsee Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmassa, ei oo vaikeeta), Sirpa Asko-Seljavaara samalla täydellisesti osoittaa mikä on tällä hetkellä suomalaisen rasismikeskustelun perusongelma – eli se, etteivät ihmiset ymmärrä mitä rasismi on ja miten se ilmenee.

Nimittäin. Silloin kun Ihmisen etnisen alkuperän tai ulkonäön perusteella (”musta taksikuski”) tehdään negatiivisia stereotypisointeja tai ennakko-oletuksia (”vajavainen ammattitaito”) ollaan nimen maan rasismin alueella. Ei ole mahdollista, kuten Asko-Sejavaara tekee, sanoa, ettei tällainen ennakkoluulo olisi rasistinen kun YK:n kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rasismilla tarkoitetaan nimenomaan:

kaikkea rotuun, ihonväriin, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta

Jos joku vielä epäilee Asko-Seljavaaran esittämän järkeilyn rasistisuutta voi mielessään ajatella seuraavan tilanteen: olisiko perusteltua yhden mahdollisesti epäpätevällä naislääkärillä käynnin jälkeen sanoa, ettei ole sovinisti mutta välttää naislääkäreitä koska näillä on usein vajavainen ammattitaito? 

Rasismin kääntöpuoli on valkoinen etuoikeus. Tässä se ilmenee niin, ettei kukaan kyseenalaistaisi kaikkien kantasuomalaisten taksikuskien ammattitaitoa kohdattuaan yhden epäpätevän kantasuomalaisen taksikuskin. Ulkonäöllisesti kantasuomalaisesta poikkeava sen sijaan pelkistetään vain etnisen ryhmänsä edustajaksi ja tämän perusteella tehdään johtopäätöksiä koko ryhmän ominaisuuksista. Tässä on yksi rasismin perusmekanismeista.

Meillä kaikilla on samanlaisia ennakkoluuloja. Suurin osa rasistisista asenteista ja ennakkokäsityksistä on nimenomaan tiedostamattomia ja tahattomia. Sirpa Asko-Seljavaaran rasistinen ennakkokäsitys ei tee Sirpa Asko-Seljavaarasta rasistia vaan vain ihan tavallisen ihmisen. Sirpa ei vain ymmärrä mitä rasismi on.

Mistä sitten tietää onko jokin ajatus rasistinen? Ihan yksinkertaisin lähtökohta, joka toimii 99 % tapauksista voisi vaikka olla tämä: joka kerta kun haluat aloittaa virkkeen sanoilla ”tämä ei ole rasismia, mutta” kannattaa jättää ajatus sanomatta ääneen. 

Närkästyin.

Eilinen tasa-arvoista avioliittolakia ajavan kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eteni vanhojen nuottien mukaan ilman suurempia yllätyksiä. Vastustajien mukaan oltiin viemässä lapselta oikeutta isään ja äitiin ja korostettiin ”lapsen etua”, Soini uhriutui, James Hirvisaari visioi  ”perinteisen avioliiton” kannattajien syrjinnällä ja Pentti Oinonen ja Mika Niikko olivat, noh, Pentti Oinonen ja Mika Niiko.  Velikullat vaikuttivat enemmän vuoden sketsihahmo -kilpailun hahmoilta kuin kansanedustajilta.

Tästä ei kukaan jaksa närkästyä.

Se mistä minä tänä aamuna närkästyin oli Ilta-Sanomien otsikko:

Jani Toivola närkästyneenä.
Jani Toivola närkästyneenä.

Peggy McIntoshin vuonna 1988 julkaisema kuuluisa essee White Priviledge: Unpacking the Invisible Knapsack listaa 50 erilaista tapaa, joilla Yhdysvalloissa valkoinen etuoikeus ilmenee. Yksi näistä tavoista on:

34. I can worry about racism without being seen as self-interested or self-seeking.

Mitä kertoo Ilta-Sanomien toimittajien mahdollisesti tiedostamattomista asenteista, että kun Jani Toivola piti lähetekeskustelun yhteydessä maltillisen ja asiallisen puheenvuoron yhtenä kansanedustajana muiden joukossa, se lehdessä raportoitiin ”närkästymisenä”?

Niin kauan kun jokainen seksuaalivähemmistöön kuuluva, nainen tai ei-kantasuomalainen joka puhuu tasa-arvosta tai heikommassa asemassa olevien ryhmien asemasta leimataan hienohelmaiseksi ammattiloukkaantujaksi,  on miesten, valkoisten tai heterojen etuoikeuksista puhuminen lähes mahdotonta.

Homma hanskassa – edelleen Etelä-Afrikasta

Edellinen blogini tuli huomioitua Hommaforumilla ja päätin osallistua keskusteluun kirjoittamalla seuraavanlaisen viestin. Teksti sisältää jotain lainattuja kohtia Wikipediasta, mutta kohdat ovat sellaisia, jotka olen itse kirjoittanut, joten tekijänoikeuksia ei ole rikottu.

Pitäähän sitä osallistua kun näin kauniisti pyydetään. Pahoittelen, että vastaus tulee näin myöhään mutta vihreänä poliitikkona on ollut kiirettä Suomen islamisoimisessa ja muissa hyyssärikiireissa  ;)

Minä siis olen tuo edellä mainitun blogin kirjoittaja. Ihan ensimmäisenä haluan korostaa, ettei tarkoitukseni ole ollut väittää, että Hommaan kirjoittavat ihmiset olisivat rasisteja. Itseasiassa, olen sitä mieltä, että keskustelu siitä, kuka on rasisti on harvinaisen epärakentavaa ja hyödytöntä, pikemminkin pitäisi keskittyä siihen, että keskusteltaisiin siitä mikä on rasismia.

Se mikä minua tässä keskustelussa häiritsi ja jopa huolestutti oli se, että kenenkään muun haastamatta tai kritisoimatta lukuisat keskustelijat esittivät jumalan totuutena lähtökohtaisesti hyvin rodullisia selityksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen ja ongelmiin. Yritän tässä lyhyesti esitellä muutamia ketjussa esitettyjä väittämiä ja vastata niihin sen näkemyksen pohjalta, joka minulle on Etelä-Afrikan politiikkaan ja historiaan perehtymisen myötä on kehittynyt.

”Etelä-Afrikassa on menossa valkoisten kansanmurha ja valkoinen väestö pakenee maasta vainon vuoksi”

No ei ole menossa, eikä pakene. Etelä-Afrikassa on toki paljon väkivaltaista rikollisuutta ja maan murhatilastot ovat yksi maailman pahimmista. Paljon julkisuutta saaneista maatilahyökkäyksiä on tutkittu paljon. Maan poliisiviranomaisten tekemässä selvityksessä vuodelta 2001 todetiin, ettei hyökkäysten taustalla ollut poliittista (tai muutakaan) organisaatioita ja ettei niiden takana ollut poliittista motiivia. Lisäksi iso osa uhreista (38,4 %) oli muita kuin valkoisia afrikaanereita. Selvityksen mukaan mukaan tyypillinen maatilahyökkäyksen tekijä oli musta työtön nuori, joka oli lähtöisin kaupunkialueelta. Human Rights Watchin vuonna 2001 julkaiseman raportin mukaan väkivalta maatilallisia kohtaan on suurimmalta osalta välineellistä ja sen tavoitteena on aseiden, rahan ja ajoneuvojen varastaminen. Syrjässä ja etäällä toisistaan olevat maatilat ovat rikollisille helppoja kohteita. Rikollisuus ei raportin mukaan ole yleisempää maaseuduilla kuin kaupungeissa. HRW:n mukaan valkoisten maatilallisten ja näiden palkkaamien turvallisuuspalveluiden väkivalta maatilojen työntekijöitä ja muita niiden alueella asuvia mustia kohtaan on myös mittava ongelma.

Etelä-Afrikasta on vuoden 1994 vaalien jälkeen muuttanut pois paljon valkoista väestöä. Muuton taustalla olevat tekijät liittyvät kuitenkin lähinnä maan rikollistilanteeseen ja ennen kaikkea valkoisen väestön parempiin ansaintamahdollisuuksiin rikkaissa teollisuusmaissa kuin mihinkään poliittiseen pakolaisuuteen. Suurin osa pois muuttaneesta valkoisesta väestöstä on ollut englanninkielisiä, joilla on Etelä-Afrikan ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisuus. Eikä viimeisen reilun vuosikymmenen muuttoaalto ole mitenkään ainutlaatuinen, samanlaisia tapahtui myös apartheid-hallinnon aikana muun muassa 1970-luvun puolessavälissä ja 80-luvulla.

Ja lopuksi, väkivaltarikollisuus ei ole Etelä-Afrikassa paheneva ongelma, vaan tilastot ovat ovat muuttumassa parempaan suuntaan. Nykyisin tilastojen mukaan Etelä-Afrikassa tapahtuu vähemmän murhia kuin 1970-luvulla apartheid-hallinnon aikana.

”Valkoiset eteläafrikkalaiset loivat maan vaurauden ja nyt maa on on luisumassa takaisin köyhyyteen, koska mustat heimoihmiset eivät osaa.”

Etelä-Afrikan Afrikan mittakaavassa mittavan vaurauden takana on maan luonnonrikkaudet: 1800-luvun puolessa välissä löydetyt timantit ja 1800-luvun lopulla Witwatersrandista löydetty kulta. Näiden resurssien vuoksi Etelä-Afrikkaan on tehty ulkomaisia investointeja enemmän kuin koko muuhun Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan yhteensä. Kaivannaisteollisuuden luomia pääomia on sittemmin investoitu myös muuhun teollisuuteen ja infrastruktuuriin.

Kaivannaisteollisuuden syntyminen ei varsinaisesti alun perin vaurastuttanut varsinkaan maan afrikaaneriväestöä vaan päin vastoin, teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena maahan syntyi merkittävä köyhien afrikaanerien väestönosa, joka ei pystynyt kilpailemaan kielitaitoisten ja koulutettujen muualta tulleiden siirtolaisten kanssa. Vuonna 1948 valtaan noussut (afrikaanerien) Kansallispuolueen yksi keskeisimmistä poliittisista tavoitteista olikin nimen omaan afrikaanerien taloudellisen aseman parantaminen. Tämä tehtiin hyvin suoraviivaisesti maan afrikkalaisten väestön kustannuksella: paremmat työpaikat ja koulutusta vaatineet tehtävät yksinkertaisesti varattiin lailla maan valkoiselle väestölle ja valtion virastojen ja laitosten palkkauksessa suosittiin räikesti nimen omaan afrikaanereita muiden väestöryhmien kustannuksella. Suur-apartheid järjestelmänä takasi halvan mustan työvoiman saatavuuden kaivoksiin, koska afrikkalaisväestö pakkosiirrettiin elinkelvottomiin bandustaneihin, jolloin ainoaksi elannon hankkimisen ratkaisuksi jäi siirtotyöläisyys kaivosteollisuudessa. Mustien järjestäytyminen ammattiyhdistyksiin oli pitkään lailla kiellettyä. Toisin sanoen, apartheid-järjestelmä oli keskeisiltä osin makroekonominen kokeilu, jonka avulla halvan mustan työvoiman tuottama lisäarvo kanavoitiin maan valkoisen väestön vauraudeksi.Esimerkiksi, vuosien 1911-1971 välisenä aikana maan valkoisten kaivostyöläisten ostovoima kaksinkertaistui samalla kuin mustien työläisten ostovoima pieneni.  Ei ihme, että valkoisen väestön taloudellinen asema parani huomattavasti.

Keskeisessä asemassa tässä kehityksessä oli myös maan koulutuspolitiikka.  Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä se ollut pakollista. Kun puoli vuosisataa on tietoisesti koulutettu yhtä kansanryhmää ja tarkoituksellisesti jätetty maan valtaväestö kouluttamatta ei ole yllättävää, että koulutus ja varallisuus on epätasaisesti jakautunutta.

”Etelä-Afrikka olisi pitänyt jakaa mustien ja valkoisten erillisiin valtioihin

Tämä oli lähtökohtaisesti afrikaanerinationalistien luoman suur-apartheidin keskeisin ajatus. Tämä on siis käytännössä se sama ajatus, josta de Klerkin hallinto 90-luopui sen täydellisen epäonnistumisen vuoksi. Volkstaat-hankkeessa useita erittäin suuria ongelmia, joista ihan ensimmäinen on se, etteivät valkoiset ole enemmistönä missään Etelä-Afrikan provinssissa puhumattakaan siitä, että ajatus, että alle 10 % väestöstä varattaisiin Etelä-Afrikan alueesta noin puolet tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta ajatukselta.

Kun blogissakin kirjoitin:

”..ongelman ytimessä ei kuitenkaan varsinaisesti ole tahallinen rasismi vaan se, ettei ymmärretä rasismin historiallista olemusta. Harvoin tämä on niin ilmiselvää, kuin tilanteessa, jossa apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi apartheidia. Että terkkuja vain nimimerkki “kriittinen_ajattelija”.”

tarkoitin juuri tätä. Rodullistavat selitykset Etelä-Afrikan haasteisiin pohjautuvat ymmärtämättömyyteen rasismin, tässä tapauksessa apartheid-järjestelmän, historiallisesta kontekstista.  Kun yli sadan vuoden ajan hallinnon keskeinen politiikka on perustunut pienen vähemmistön taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten (etu)oikeuksien puolustamiseen maan valtaväestön kustannuksella, on jotenkin irvokasta, että Soweton slummeja perustellaan maan valtaväestön kulttuurilla tai rotuluonteella.

Etelä-Afrikka on kehitysmaa, jolla on valtavat haasteet ennen kaikkea taloudellisen hyvinvoinnin tasaisemman jakautumisen edistämisessä ja apartheid-järjestelmän aiheuttamien sosiaalisten, taloudellisten ja yhteisöllisten tuhojen korjaamisessa. Siksi minusta on jotenkin erityisen hätkähdyttävää, että 2010-luvun Suomessa maan tilannetta edelleen esimerkiksi täällä analysoidaan lähes identtisin sanankääntein kuin Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän luoneet pääministerit Johannes Gerhardus Strijdom ja Henrik Verwoerd.

Lähteitä:

  • Alan Hirsch: ”1. The economic legacy of apartheid”, Season of Hope – Economic Reform under Mandela and Mbeki.
  • Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid

Bob, Morgan ja heimo-hulaväki – rasismista Hommaforumilla

Hommaforumilla on ollut kiireistä. On pitänyt viime viikkoina hartiavoimin todistella, ettei rasismia ole olemassakaan, tai jos onkin, sen uhrina on ennen kaikkea valkoiset kokolihaa syövät heteromiehet. Ja vielä, jos olisikin niin, että joku muu kuin eurooppalaista alkuperää oleva ihminen joskus olisi joutunut rasististen asenteiden tai tekojen kohteeksi, mitä ei varmastikaan todistettavasti ole koskaan tapahtunut, siitä ei ainakaan pitäisi puhua. Valkoinen kokolihaa syövä heteromies voi nähkääs siitä harmistua ja se se vasta pahentaakin sitä rasismia (mitä ei ole olemassa).

Ensimmäiseksi vatsanväänteitä aiheutti laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin Helsingin Sanomissa siteerattu Rolling Stone-lehdelle antama haastattelu, jossa Bob-setä erehtyi sanomaan:

Bob Dylanin mukaan orjuuden häpeämerkki, stigma, painaa yhä Yhdysvaltoja. Siitä on vaikea päästä eroon koska maa ”luotiin orjien varaan”.

”Ihmiset ovat kiinni toistensa kurkussa vain koska ovat erivärisiä”, Dylan sanoo kotimaastaan musiikkilehti The Rolling Stonen kansikuvahaastattelussa. ”Sellainen jarruttaisi minkä tahansa kansakunnan kehitystä”, hän lisää.

Tämä oli luonnollisesti osoitus yhdysvaltalaisten tarpeettomasta itseruoskinnasta, koska lukuunottamatta ”jotain vuorille linnoittautuneita White Power -hörhölahkoja, niin kukakohan siellä jenkeissä on kenen kurkussa kiinni vain ihonvärin takia”, Bob todettiin ”vanhaksi seniiliksi typerykseksi” ja haluttiin muistuttaa, että orjien pidon keksivät ennen kaikkea afrikkalaiset. Ongelma korjautuisi  kuljettamalla ”kaikki Amerikan mustat Liberiaan”. Mutta eihän Dylanilta oikeastaan voinut muuta odottaakaan, koska ” juutalainen on juutalainen”.

Onneksi eivät olleet nähneet koomikko Loius CK:n haastattelua Jay Lenon ohjelmassa, meteli olisi ollut korvia huumaava.

Muutaman päivän päästä Ma­ryan Ab­dul­ka­rim erehtyi kertomaan Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomessakin esiintyy rasismia ja että meillä on esimerkiksi historiallisesti kohdeltu  saamelaisia ja romaneja varsin huonosti. Tämä oli ilmeisesti sellainen loukkaus koko Suomea kohtaan, että Abdulkarim oltiin valmis passittamaan välittömästi takaisin Somaliaan, kun ei ymmärtänyt olla kiitollinen ja hiljaa. ”Kaapuämmän” henkilökohtaiset kokemukset arkipäivän rasismista kuitattiin valheiksi:

Näiden tarinat rasistisista huutelijoista muuttuvat päivä päivältä hullummiksi. Nyt huutelija on jo ikäihminen ja vieläpä selvinpäin. En itseasiassa usko sanaakaan kaapuämmän kertomuksesta, kasvoihin sylkeminen ei yksinkertaisesti kuulu valkoihoisten tapoihin. Toisin kuin tietyillä kamelia muistuttavat eläimillä ja joillain etelän kulttuureilla.

Lisäksi poliisikin taitaa olla rasisti! Luulisi että ottaisi kasvoihin sylkemisen vakavasti, jopa törkeä pahoinpitely jos sylkijällä on esim. HIV? Saatan olla väärässäkin.

Kukkua täynnä koko ämmä…

ja sitäpaitsi haastattelun tehnyt Ann-Mari Huhtanen oli ”Hyysärin mamu-coach”, joka ylläpiti ”itseinhossa piehtaroinnin MM-kisoja”. On lisäksi hyvä muistaa, että ”kyllä minäkin rinnastan somalit romaneihin, samanlaisia piirteitä on molemmilla kansanryhmillä…”

Ja lopulta, uutinen Nelson Mandelan kuolemasta. Jo pidempään jatkunut ketju Mandelan jälkeisen Etelä-Afrikan kohtalosta aktivoitui. Ketjussa ennustetaan muun muassa välitöntä valkoisten joukkomurhaa, maan muuttumista ”Keeneristaniksi” ja todetaan, että ”Apartheid oli parempi sekä mustille että (eritoten) valkoisille, kuin nykyinen E-A:n järjestelmä”. Nimimerkki ”kriittinen_ajattelija” myös katsoi, että nykymuotoisen Etelä-Afrikan sijaan olisi ollut parempi ajatus jakaa maa ”maa kahtia, toinen puoli mustille ja toinen puoli valkoisille, intialaisille ym.” (ilmeisesti lainkaan ymmärtämättä, että tämä oli juuri epäonnistuneen suurapartheidin keskeinen sisältö). Ja vielä,  ”Nukke-Mandelan tärkeimmät kumppanit eivät suinkaan olleet mustia, vaan kommunisteja juutalaisia”.

Nimimerkki ”elukka” kiteytti lopulta Etelä-Afrikan ongelmat seuraavasti:

Valkoiset yleensäkin loivat vaurauden sinne. Kulttuurimarxilaiset löysivät täysin perusteltuja sortoja ettei tarvitse keksiä niitä kulttuurimarxismin tavoin (vähän niinku Hermafrodiittien aborttioikeudet).

Vaikka buurit olivat alistavia ja käyttäytyivät huonosti mustia kohtaan, siinä oli sellainen hienostunut ero, että mustien heimokäyttäytyminen, hommassa tuttu laajempi seksuaalikäsitys oli buureille tuttua ja se elukkamainen käytös piti suitsia tai muuten ei olisi Etelä Afrikka vaan olisi kaaos. (Does the Zimbabwe ring any bell) Buurien rasismi oli pienempi paha kuin mustien rasismi, raiskaukset ja massamurhat.

Mandela oli hieno ja rakastava mies, mutta hänen menetelmänsä ei toimi.

Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta heimo-hula-hula väki täytyy koulia ensin vapauden ja VASTUUN tuntemiseen, jota osa heistä ei vieläkään osaa. Etelä Afrikka etenee mustan rasismin, kaaoksen myötä anarkistisemaksi banaanitasavallaksi. Valkoiset kokevat todella julmia joukkosurmia, kuten myös mustat, toisten mustien kädestä.

Hommaforumilla toistuvasti esitetty ratkaisu rasismin ongelmaan on ajatus siitä, että rasismista puhuminen vain pahentaa ongelmaa ja rasismi jotenkin oletettavasti poistuisi jos asiasta ei enää keskusteltaisi. Ajatus on minusta perin erikoinen. Kuinka moni arvelisi, että lähisuhdeväkivalta lakkaa sitten, kun vaimoaan hakkaavista miehistä (tai miestään hakkaavista vaimoista) ei enää julkisesti keskustella? Toistuvasti tämän ajatuksen tueksi (esim. [1]) lainataan yhdysvaltalaista näyttelijää Morgan Freemania:

Freemanin ajatuksen ydinsisältö ei kuitenkaan ollut se, että rasismi poistuisi sillä ettei rasismista puhuta vaan se, ettei maailmaa yritetä tulkita etnisten ja rodullisten silmälasien läpi.  Jos yksilöitä arvioidaan ennen kaikkea yksilöinä, eikä ”rotunsa” tai ”etnisyytensä” edustajina rasismi on lähtökohtaisesti mahdotonta. Ja tässä nimenomaan hommaforumilaiset epäonnistuvat järjestelmällisesti aivan spektaakkelimaisella tavalla.

Kaikkien yllä olevien keskustelujen päänäkökulma oli nimenomaan rodullistava ja siten rasistinen: oli kyseessä sitten Bob Dylanin juutalaisuus tai afrikkalais-amerikkalaisten palauttaminen Liberiaa, näkemys siitä, miten Ab­dul­ka­riminin pitäisi somalialaisena maahanmuuttajana käyttäytyä ja mitä sanoa tai miten Etelä-Afrikan historia ja yhteiskunta selittyy valkoisten työteliäisyydellä ja  ”heimo-hula-hulaväen” vastuuttomuudella. Hommaforumin edustaman ”maahanmuuttokriittisyyden” erottaminen ei-rasistiseksi yhteiskuntakritiikiksi on siksi mahdotonta – keskustelussa koko maailma jakautuu etnisesti ja rodullisesti ”meihin” ja ”toisiin” tavalla, joka on hierarkisoiva ja erotteleva.  Ei ihme, että koko rasismin olemassaolo halutaan niin kiihkeästi kieltää.

Eivätkä hommalaiset suinkaan ole yksin tämän ongelman kanssa. New Yorker Magazinessa Mandelan kuoleman jälkeen Jonathan Chait analysoi syitä yhdysvaltalaisten konservatiivien Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon tukemiseen 70- ja 80-luvuilla. Chaitin mukaan:

Over the last century, the conservative line on racial questions has undergone a constant flux in its particulars. The distinguishing element of conservative thinking on race is the belief that, at any given moment, the balance of actual or threatened power is arrayed against whites. The conservative line often concedes that whites may have sinned against blacks in the past, and may even continue to do so, but that at the present moment the risk lies in taking things too far in the opposite direction.

Chaitin mukaan ongelman ytimessä ei kuitenkaan varsinaisesti ole tahallinen rasismi vaan se, ettei ymmärretä rasismin historiallista olemusta. Harvoin tämä on niin ilmiselvää, kuin tilanteessa, jossa apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi apartheidia. Että terkkuja vain nimimerkki ”kriittinen_ajattelija”.

Suu suppuun ja olkaa nyt perhana kiitollisia

Olen ollut lievästi hämmentynyt viikon aikana käydyn rasismikeskustelun sävystä. Iso osa ihan järkevinä ja tiedostavina pitämiäni ihmisiä on toistuvasti vastareaktiona Umayya Abu-Hannan kirjoitukseen esittäneet seuraavia argumentteja:

1) Metrossa huuteleva mummo ei voi olla totta. Suomalaiset mummot eivät huutele rasistisia herjoja lapsille. Umayya valehtelee. Olisi pitänyt vain suunsa kiinni.

2) Vaikka Umayyan kokemus olisikin totta, niin ei Suomi ole yhtään sen rasistisempi maa kuin mikään muukaan. Ei saa leimata tai syyllistää. Parempi olisi nyt kuulkaa pitää vain suu kiinni.

3) Kyllä kuulkaa muillekin kuin ei-kantasuomalaisilta näyttäville huudellaan kadulla vaikka mitä. Ei tuosta pitäisi mitään numeroa tehdä, ihme kitinää. Pitäisi vain suunsa kiinni.

Umayyan kuvailemat arkipäivän rasismin kokemukset eivät ole yksin Umayyan kokemuksia. Lähes kaikissa Suomessa tehdyissä rasismia käsittelevissä tutkimuksissa on noussut sama ilmiö esiin. Jopa muutamat ystäväni, joiden sukujuuret ovat Keski-Euroopasta ovat kertoneet lapsena ja nuorena kokemastaan rasistisesta nimittelystä.

Rasismin kvantitatiivinen mittaaminen on todella vaikeaa, koska se ilmenee eri maissa eri tavalla. Tilanne varmaan voisi olla paljon pahempikin. Suomen nykyinen ilmapiiri on kuitenkin rasismin suhteen selkeästi sallivampi kuin esimerkiksi Ruotsin, jossa useita Ruotsidemokraattien kansanedustajia on joutunut eroamaa rasismikohujen vuoksi. Suomessa sen sijaan rasistisista rikoksista tuomitut kansanedustajat ovat jatkaneet eduskunnassa. Ja vaikka Suomi olisi maailman kaikkein vähiten rasistinen maa, eikö sekin vähäinen rasismi ole edelleen ongelma? Eikö sille siitä huolimatta pitäisi tehdä jotain?

Ja kyllä, kantasuomalaisillekin haistatellaan ja huudellaan joskus kadulla. Tilanne on kuitenkin ihan toisenlainen kuin rasistisen huutelun kohteeksi joutuneella. Hullun tai humalaisen kynsiin joutuminen ei kyseenalaista kantasuomalaisen oikeutta olemassa oloon tai asumiseen Suomessa. Tämän ymmärtäminen on meille vaikeaa, koska kuten Peggy McIntosh kuuluisassa esseessään White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack toteaa:

I think whites are carefully taught not to recognize white privilege, as males are taught not to recognize male privilege. So I have begun in an untutored way to ask what it is like to have white privilege. I have come to see white privilege as an invisible package of unearned assets that I can count on cashing in each day, but about which I was ”meant” to remain oblivious. White privilege is like an invisible weightless knapsack of special provisions, maps, passports, codebooks, visas, clothes, tools , and blank checks.

Kieltäminen ja selittely ovat klassisia kypsymättömiä puolustusmekanismeja, joilla pyritään ylläpitämään psyykkistä tasapainoa. Tasapainon ajoittainen järkkyminen voisi kuitenkin ehkä johtaa hieman realistisempaan minäkuvaan. Ja antaisi mahdollisuuden myös paremmin puuttua itse ongelmaan.

Kukkahatut naulakkoon

Umayya Abu-Hannan kirjailijapuheenvuoro Helsingin Sanomissa nostatti sosiaalisessa mediassa pienoisen myrskyn ja nosti ainakin hetkeksi keskusteluun suomalaisen rasismin ja sen ilmenemisen kantasuomalaisista ulkonäöllisesti poikkeavien arjessa. Homma-Suomen reaktiokin oli odotetunlainen: Abu-Hanna valehtelee – ei tuollaista todellisuudessa tapahdu. Ja jos tapahtuukin, niin entäs sitten, sellaista satuuu. Ei kannata valittaa pienistä. Ja kyllä sitä suomalaisillekin huudellaan kadulla kaikenlaista.

Abu-Hannan kokemus ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen eikä edes poikkeuksellinen. Anna Rastaan väitöskirjatutkimuksessa ”Rasismi lasten ja nuorten arjessa – Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi” todetaan:

Ventovieraiden aikuisten rasistiset ja toisinaan hyvin julmat kommentit ovat jääneet osaksi monen tutkimusprosessin aikana kohtaamani nuoren lapsuusmuistoja. Olen kentällä kuullut monia kertomuksia siitä, miten vieraat aikuiset ovat tehneet jopa alle kouluikäisille lapsille selväksi, joko sanoin tai elehtien, sen, että heidän mielestään nämä lapset voisi tai pitäisi tappaa. Pienetkin lapset ovat myös saattaneet joutua kuulemaan aikuisiltakin kommentteja esimerkiksi oikeudestaan asua Suomessa tai omistaa tai tehdä jotain sellaista, mikä tavallisesti on lapsille sallittua. Jo hyvin pieninä monet lapset oppivat karttamaan humalaisia ja ”vihaisen näköisiä” setiä ja tätejä. He eivät myöskään voi luottaa siihen, että joku aikuinen tulee aina apuun, jos heitä kohdellaan huonosti.

Rasistinen huutelu on arkipäiväistä, rasistinen rikollisuus on kasvussa – ja iso osa suomalaisista haluaa kieltää ilmiön olemassa olon tai ainakin vaatii, ettei nyt vaan ketään tässä ”leimata”. Mielipidemittauksissa 29 % hyväksyvät väitteen ”joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan moderniin yhteiskuntaan” ja kuitenkin vain 14 % tunnisti itsessään rasistisia piirteitä.

Mikä on mennyt pieleen?

Jos todella halutaan jotenkin vaikuttaa asioihin ja oikeasti saada vähennettyä rasismia, ihan ensimmäisenä pitäisi perusteellisesti, syyllistämättä ja ymmärrettävästi selittää mitä rasismi on, miten se ilmenee ja miksi se on väärin. Ja mitä itse kukakin voi sille tehdä. Suomalaisten rasismin vastustajien täytyy tehdä jotain.

Tällä hetkellä tilanne on toinen. Rasismin vastustamisesta on tullut pitkälti pienen interkulttuurisuuden / monikulttuurisuuden/ mot de jour -papiston yksinoikeus. Tämä papisto kiertää samoja seminaareja ja työpajoja, pohtii ”interkulttuurisen sensitiivisyyden kehitysmalleja”, tuottaa komiteamietinnöiltä tuoksuvia rasisminvastaisia julkilausumia ja ylhäältä alaspäin julistaa tuomioita siitä mikä sana / tyylilaji / konteksti on epäsopivaa ja poliittisesti epäkorrektia. Tämä ruokkii vain sterotypiaa ilottomasta ja huumorintajuttomasta kukkahattutädistä, joka on ylimielisesti kieltämässä kaiken.

Sanat ja tyylilajit on toki merkityksellisiä ja tärkeitä ja voidaan esimerkiksi ihan perustellusti sanoa, ettei kenenkään kalustetuissa huoneissa asuvan ihmisen Suomessa pitäisi enää käyttää n-sanaa. Mutta sanat eivät ole ongelman ydin, sen ydin on käsitteissä, asenteissa ja hierarkioissa. Sen sijaan, että pyritään olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja, pitäisi miettiä sisältöjä, tarkoituksia ja motiiveja.

Suomi tarvitsee uusia täysin poliittisesti epäkorrekteja tapoja puhua rasismista. Vaikka jotain yhdysvaltalaisen W. Kamau Bellin Ending Racism in About an Hour -standupesityksen kaltaista. Kumman arvelette olevan tehokkaampi tapa viestiä kansalaisille rasismista: alla oleva katkelma vai jälleen uusi rasismia vastustava julkilausuma?

I am an African man

Kolme nuorta miestä istuu penkillä, katsoo suoraan kameraan ja toteaa:

I am an African man. If you’ve only seen us in Hollywood movies, this is what you may think of us: Machine guns!

Videolla esitetään Hollywood-elokuvien perusstereotypiat afrikkalaisista miehistä. Miehet ampuvat konekivääreillä ja raketinheittimillä, ovat väkivaltaisia, eivät hymyile, raivostuvat helposti. Videolla esiintyvien nuorten miesten mukaan ”jos ihmiset uskovat mitä he näkevät elokuviassa, pitävät he meitä kaikkia väkivaltaa rakastavina sotapäälliköinä”.

Colin Powell
Colin Powell, tummaihoinen mies asepuvussa. Aiheuttaa mielleyhtymiä Robert Mugabeen ja Idi Aminiin? Kuva: John Clifton

Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen, joka on Suomen Sisun jäsen ja kuuluu puolueen halla-aholaiseen siipeen on ainakin katsonut amerikkalaiset elokuvansa. Yleisradion Mannerheim-elokuvasta nouseen kohun aikana Immonen kommentoi asiaa Facebook sivuillaan seuraavasti:

”Minulla tulee väistämättä mieleen tuosta Mannerheimin tummaihoisesta näyttelijästä joku afrikkalainen diktaattori, tyyliin Idi Amin Dada ja Robert Mugabe…Johtuu varmaan univormusta”

Immosen mieleyhtymissä sotilaspuku tummaihoisen näyttelijän päällä toi siis mieleen Robert Mugaben (joka ei edes esiinny julkisuudessa sotilaspuvussa, vaan siviilivaatteissa) tai Idi Aminin, jonka lyhyt valtakausi Ugandassa päättyi jo vuonna 1979. Miksi ei esimerkiksi Colin Powell?

”..vetää jo sanattomaksi. Oksettavaa touhua jopa yleltä.”

”Tämähän siitä puuttuikin Marskista tehtiin jo homokin!”

”Koska kyseessä on törkeä yhtä maailman vähemmistöä – suomalaisia – koskeva rienaava loukkaus.”

”YLE esittää: Niggerheim”
– kommentteja Hommaforumilta

Yleisradion Mannerheim-projektin sosiaalisessa mediassa herättämässä kohinassa hämmentävin piirre oli ajatus siitä, että tummaihoisen afrikkalaisen näyttelijän roolitus ”häpäisisi” tai ”pilkkaisi” sotamarsalkan muistoa tai henkilöä. Ei siis se, että elokuvassa Mannerheim esitettäisiin jotenkin loukkaavassa valosssa, tätähän kukaan ei voi vielä tietää, koska elokuvaa ei ole esitetty, vaan puhtaasti se, että kansakunnan ikonia esittämään on laitettu esikuvasta etnisesti poikkeava henkilö.

Tai ehkä se ei ole niin hämmentävää, kun huomioi Immosen ääneen lausuman stereotyyppisen näkökulman afrikkalaisista: kukapa ei loukkaantuisi, jos oma sankari yritettäisiin liittää murhanhimoisiin hulluihin. Ihmisen ihonväriin tai etniseen alkuperään perustuvilla negatiivisilla stereotypioilla ja niiden perusteella tapahtuvalla luokittelulla ja hierarkisoinnilla on myös yleisesti tunnettu nimitys, jota nykyisessä suomensisuuntuneessa keskusteluilmapiirissä vain harvoin uskalletaan sanoa ääneen: rasismi.

Rotutohtori terveyskeskuksessa

Paha haju perintötekijöissä? (Kuva: Wikimedia Commons, Zakysant, CC-BY-SA-3.0)

Eräs Afrikasta lapsensa adoptoinut äiti kertoi Facebook-ryhmässä lapsen lääkärin kirjoittaneen potilaskertomukseen:

tummaihoinen, afrikkalaisten hiki tuoksuu tottumattoman mielestä voimakkaalle ja pistävälle, normaali rotuominaisuus.

Lääkärin lausunto oli vähintääkin hämmentävä. Suomen lain mukaan  terveydenhoidon ammattihenkilön on (Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 3. luku 15 §):

ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään.

Mihin yleisesti hyväksyttyyn tietoon tai kokemukseen lääkäri pohjasi näkemyksensä lapsen rotuominaisuuksista? Pikaisella haulla lääketieteellisistä julkaisutietokannoista ei nimittäin löytynyt yhtään tutkimusta, jossa ”voimakas ja pistävä hienhaju” olisi yhdistetty minkään ”rodun” rotuominaisuudeksi. Lääkäri itse lausunnossaa myönsi olevansa ”tottumaton”, joten näkemys ei ilmeisesti myöskään voinut perustua omakohtaiseen merkittävään kokemusperäiseen tietoon. Eikä hän nähtävästi ollut tietoinen siitä, että muun muassa eräs maailman arvostetuimmista lääketieteellisitä julkaisuista, New England Journal of Medicine, on  antanut ohjeen, jonka mukaan ”rodun” kaltaisia vanhentuneita käsitteitä ei pitäisi käyttää selittävinä tekijöinä lääketieteellisessä. Eikä ihmisrotuja edes, ainakaan biologisessa merkityksessä, ole nykytieteen mukaan olemassa. Ihmisten perinteinen luokittelu ”roduiksi” ihon värin perusteella kun ei käytännössä kerro juuri mitään ihmispopulaatioiden välisistä geneettistä yhteläisyyksistä: esimerkiksi itäafrikkalaisten perimä on lähempänä Lähi-idän väestöä kuin eteläisen Afrikan kansoja, vaikka ihonvärin perusteella tulevatkin luokitelluksi samaan ”rotuun”.

Ainoa jäljelle jäävä selitys on, että kyseessä oli lääkärin oma ennakkokäsitys johonkin etniseen ryhmään kuuluvista ihmisistä. Lääkärin ennakkoasenne on käytännössä, vain hienovaraisemmin ilmaistuna ja ”lääketieteen” auktoriteettiin käärittynä, se sama jota joskus kuulee baarissa siltä rasittavalta känniääliöltä: ”neekerit haisee.”

Kielteisillä etnisiin ryhmiin kohdistuvilla ennakkokäsityksillä ja -luuloilla on myös toinenkin nimi – rasismi. Arkipäivän rasismi ei ole vaahtosuisia skinejä tai Suomen sisun kaltaisten järjestöjen ”maahanmuuttokriittisyydeksi” vaivoin verhoamaa muukalaisvihamielisyyttä. Se on viime kädessä juuri edellisen terveyskeskuslääkärin lausunnon kaltaisia tiedostamattomia harmittomalta vaikuttavia lipsautuksia. Sanoiksi ja teoiksi konkretisoituvia ennakkoluuloja, jotka kasvavat ajattelemattomuudesta ja kyvyttömyydestä havaita omia luutuneita asenteitaan.