Homorummutusrummutus

Perussuomalaisten kansanedustaja, entinen puolueen varapuheenjohtaja ja nuorisojärjestön puheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala julkaisi tänään vallan erikoisen blogikirjoituksen.

Peruskaava oli tuttu aika monesta perussuomalaisten uhriutumisspektaakkelista. ”Perinteistä avioliittokäsitystä” puolustaneita kiusattiin tasa-arvoista avioliittolakia ajaneiden taholta.

perinteistä avioliittokäsitystä monipuolisesti puolustavat tahot joutuivat suoranaisen vihan, pilkan ja ivan kohteiksi. Kyse oli homorummutuksesta, jolla yritettiin vaientaa kaikki kulttuurinen, historiallinen ja älyllinen argumentointi sukupuolineutraalisuutta vastaan.

Sitten ”kovimmat homofanaatikot” pyrkivät riistämään Saarakkalan mielestä lakimuutostaneiden sananvapauden ilmeisesti vain olemalla eri mieltä. Ja lopulta ”monet pienet ja isot yritykset katsoivat asiakseen yhtyä homorummutukseen”.

Palkkaisivatkohan nämä yritykset töihin julkisesti homoavioliittoja vastustavia henkilöitä vai syrjisivätkö ne heitä (vai pitäisikö sanoa: niitä?)? Sen verran kovaksi homorummutus yltyi, että en voi ainakaan itse olla enää varma, miten nuo homorummuttaneet yritykset toimisivat. Oliko noiden yritysten työntekijöillä mahdollisuus näkyvästi ottaa kantaa homoavioliittoja vastaan, koska heidän oma työnantajansa katsoi tärkeäksi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen homorummutukseen yhtyen? Mukanahan oli jopa pörssiyrityksiä.

Lopulta päädytään maalailemaan apokalyptisia tulevaisuusvisiota. Yhteiskunnallinen koheesio on uhattuna kun eduskunnassa käsiteltiin aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista ja siitä äänestettiin ihan normaalin parlamentaarisen prosessin mukaisesti.

Rasismi on potentiaalinen uhka yhteiskunnalliselle koheesiolle, mutta homorummutus ei, sillä homorummutus on jo uhannut ja uhkaa parhaillaankin yhteiskunnallista koheesiota. Toivottavasti ilmiö saadaan kuriin tai laantuu, nyt kun homorummuttajat ovat saaneet, mitä ovat halunneet. Jäljet kuitenkin pelottavat.

Lopulta tulikin sitten se kaikkein erikoisin kohta tässä purkauksessa. Saatteella ”mahdollisen poliittiseen mielipiteeseen perustuvan syrjinnän osalta tarkkiltavat yritykset/yhteisöt” lueteltiin kaikki yritykset, aatteelliset järjestöt ja muut organisaatiot, jotka olivat julkisesti asettuneet tukemaan kansalaisaloitetta.

Kiteytettynä siis Perussuomalaiset nimisen aatteellisen järjestön puheenjohtajistoon kuuluva kansanedustaja kritisoi, tuomitsee ja asettaa ”tarkkailtavien listalle” aatteellisia järjestöjä ja yksityisessä omistuksessa olevia yrityksiä, joiden näkemys yhdessä poliittisessa kysymyksessä poikkesi Saarakkalan omasta ja tämän taustayhteisön näkemyksestä. Saarakkala esittää värikkäin sanankääntein miten hänen mielipiteenvapauttaan, sananvapauttaan ja oikeutta poliittiseen toimintaan tärkeiksi katsomiensa tavoitteiden puolesta on pyritty rajoittamaan samalla laittamalla mustalle listalle organisaatioita, jotka ovat käyttäneet mielipiteen- ja sananvapauttaan ja oikeuttaan poliittiseen toimintaan tärkeiksi katsomiensa tavoitteiden puolesta.

Fasismia ja sen aatehistoriaa tutkinut Columbia-yliopiston emeritusprofessori Robert Paxton kuvailu artikkelissaan Five Stages of Fascism fasististen liikkeiden keskeisiä yhtenäisiä piirteitä seitsemän kohdan listalla. Kohdat 2 ja 3 kuuluivat seuraavasti:

• the belief that one’s group is a victim, a sentiment that justifies
any action, without legal or moral limits, against its enemies, both internal and external;
• dread of the group’s decline under the corrosive effects of individualistic liberalism, class conflict, and alien influences;

Paxtonin analyysin valossa ei ole lainkaan liitoiteltua sanoa, että Saarakkalan näkemykset lähenevät vähintäänkin jonkinlaista protofasismia ulkoisen uhan lietsonnalla, ryhmän sisäisen uhriuden julistamisella ja pelottelulla yhteiskunnallisen koheesion murenemisesta liberaalien homorummuttajien toiminnan seurauksena. Hallituspuolueen kansanedustajan kynästä lähteneenä tämä on vähintään huolestuttavaa.RlyqIqbAc

Joskus poliittiset mielipiteet ja näkymykset ovat yhtä aikaa niin vakavia ja niin järjettömiä, että ainoa mahdollinen vastareaktio niihin on huumori. Saarakkalan tekstistä ei kannata provosoitua, järkyttyä tai edes lähteä argumentoimaan sitä vastaan asiaperusteisesti. Ainoa järjellinen tapa on pysyä rauhallisena ja jatkaa homorummutusta. Vaikka näin:

Mohammed tuli taloon

Viime vuoden huhtikuun puolivälissä tapasimme ensimmäistä kertaa hieman ujonoloisen 21-vuotiaan Syyrian Alepposta kotoisin olevan nuoren miehen Oulunkylän ostarin kahvilassa.

screen-shot-2017-01-19-at-17-37-20

Olimme muutamia päiviä aiemmin  huomanneet Refugee Hospitality Club -Facebook-ryhmässä ilmoituksen, jossa hän haki kotimajoituspaikkkaa Helsingistä, koska ei viihtynyt Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen metelissä ja ahdistavassa ilmapiirissä. Lyhyen miettimisen jälkeen arvelimme, että meille voisi yksi ihminen mahtua lisää ja sovimme tapaamisen Mohammedin kanssa.

Tapaaminen meni hyvin. Mohammed tuli ensin vain käymään meillä,  pian muutti meille kokeeksi muutamaksi päiväksi ja jo ennen kuun loppua pysyvästi. Lopulta Mohammed asui talomme alakerrassa melkein yhdeksän kuukautta.

IMG_1116.JPGYhteisiin yhdeksään kuukauteen mahtui kaikenlaista: jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen jännittämistä, kalareissuja mökillä, suomalaisiin jouluperinteisiin tutustumista ja kaikkea sitä mitä suomalaisen lapsiperheen arkeen kuuluu. Toisaalta noina kuukausina Mohammed odotteli turvapaikkapuhuttelua, jännitti Maahanmuuttoviraston päätöstä, sai oleskeluluvan, aloitti ammattiin tähtäävät opinnot ja lopulta muutti pari viikkoa sitten elämänsä ensimmäiseen omaan asuntoon.

Arjen eläminen turvapaikanhakijan kanssa antoi uusia perspektiivejä moniin maahanmuuttokeskustelussa sivuttuihin aiheisiin.

13724117_10154000135973292_4093170834764401482_oYksi suuri oivallus minulle oli se, miten maahanmuuttajien työelämän alkuun pääsemisen tiellä on usein suhdeverkostojen ja kontaktien puute. Mohammed oli Syyriassa 14-vuotiaasta asti työskennellyt räätälinä ja on vaatteiden korjaus- ja muutostöissä erittäin taitava. Vain sillä, että mainostin Facebook-kavereilleni Mohammedin osaamista ja hänen tarjoamiaan palveluja, löytyi kymmenittäin uusia asiakkaita, joiden vetoketjut tarvitsivat vaihtamista tai takin hihat lyhentämistä. Suomalaisen yhteiskunnan syrjään kiinni tarttumisessa auttaminen oli siis aika yksinkertaista ja helppoa: muutama käynti verotoimistossa ja kontaktien tarjoamista.

Maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin liittyvän ilmapiirin ja retoriikan kärjistyminen on tuntunut omituiselta, sydämettömältä  ja ajoittain suorastaan julmalta. Oma jokapäiväinen henkilökohtainen kokemus on ollut räikeässä ristiriidassa niiden maahantunkeutujafantasioiden kanssa, joita sosiaalinen media on pullollaan. Politiikan johtotehtävissäkin toimivien ihmisten puheet “elintasosurffareista” tuntuivat ahdistavilta, kun ensimmäistä kertaa keskusteli internet-puhelun välityksellä Mohammedin vanhempien kanssa ja kuuli puhelun taustalta laukauksia ja räjähdyksiä piiritetystä Alepposta. Rajat kiinni -tyyppien uhoaminen oman maansa puolustamisesta lintsaavista nuorista miehistä kuulosti järjettömältä kun luki Assadin armeijan Aleppon taistelujen yhteydessä tekemistä törkeistä ihmisoikeusrikkomuksista – sen saman Assadin armeijan, johon värväystä Mohammed alun perin Syyriasta pakeni.

Pakolaiset ovat tulleet Suomeen saadakseen uuden alun ilman vainoa ja hengenvaaraa. Enemmän kuin mitään muuta, he haluavat tehdä töitä, opiskella ja kotoutua uuteen kotimaahansa. Usein he kuitenkin tarvitsevat tässä hieman apua, jota jokainen voi antaa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Jos kotonasi vain on tilaa yhden lisäihmisen majoittamiseen, suosittelen lämpimästi kotimajoittajaksi ryhtymistä.  Meille kotimajoittajana toimiminen on ollut myönteinen kokemus. Olemme saaneet kulkea rinnalla kun Suomi on saanut uuden asukkaan, joka on aivan mielettömän määrätietoisesti ja ahkerasti halunnut oppia kielen, kotoutua ja tulla tuottavaksi maan kansalaiseksi. On ollut ilo ja kunnia että siinä on omalla pienellä panoksella saanut auttaa. Minä ja perheeni puolestaan olemme saaneet uuden elinikäisen ystävän.

Screen Shot 2017-01-20 at 9.22.24.png
Lisätietoja kotimajoittajaksi ryhtymisestä löytyy Refugees Welcome Finland -kansalaisverkoston verkkosivuilta.

Maltillisuus ja monikulturismi

Sosiaalisen median keskusteluissa ilmenee ajoittain rasittava tapa jossa varsinaisen keskustelun sijaan ryhdytään puuttumaan vastapuolen argumentaatiovirheisiin tai loogisiin epäjohdonmukaisuuksiin. Argumentaatiovirheiden osoittamiseen on olemassa jopa näppärä verkkosivusto ”Your logical fallacy is..”, josta voi poimia jonkun paristakymmenestä argumentaatiovirheestä ja lähettää linkkinä vastapuolelle. Tähän malliin:

Screen Shot 2015-07-31 at 09.07.08

Vaikka argumentaatiovirheillä argumentointi onkin vähän arveluttava tapa, aion nyt syyllistyä siihen. Anteeksi. Koettakaa kestää.

Viime päivien monikultuurisuuskeskustelussa on jatkuvasti palattu maltillisuusharhaan.  On esitetty, että vastakkain tässä keskustelussa on erityisesti perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittinen” siipi ja toisaalta ”vihervasemmistolainen” monikulturistinen blokki, joka Wille Rydmania lainaten edustaa ideologiaa, jossa:

monikulttuurinen yhteiskunta – jossa siis saman yhteiskunnan ja alueen sisällä elää lukematon määrä mahdollisimman erilaisia kulttuureita – nähdään tavoittelemisen arvoiseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi. Tällaista tavoitetta voidaan edistää vauhdittamalla maahanmuuttoa ja tukemalla pikemminkin maahanmuuttajien kulttuurin säilymistä uudessa ympäristössä kuin heidän kotoutumistaan.

Totuus löytyy sitten jostain näiden ”ääripäiden” välistä. Pitää tunnustaa maahanmuuton aiheuttamat ongelmat, mutta samalla tunnustaa, että maahanmuutolla on myös positiivisia vaikutuksia. Suomessa jo eläviin vähemmistöryhmiin ei pidä suhtautua vihamielisesti ja avointa rasismia pitää vastustaa.

Ongelmana tässä ajatusmallissa on kuitenkin se, että ajatus mikään poliittinen liike Suomessa ei todellisuudessa edusta ”maahanmuuttokriittisten” vastustamaa ”monikulturistista” ideologiaa. Esimerkiksi Vihreiden maahanmuuttopoliittisessa linjapaperissa todetaan:

Maahanmuuttajien pitää kotoutua osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Se tarkoittaa, että maahanmuuton myötä muodostuviin etnisiin vähemmistöihin kuuluvat kokevat olevansa täysivaltainen osa suomalaista yhteiskuntaa…

Maahanmuuttoon liittyy arkisia haasteita, joiden ratkominen on kotoutumispolitiikan perustehtävä. Kielenopetusta on syvennettävä ja sitä on pystyttävä tarjoamaan kaikille maahanmuuttajille. On ratkottava seitsemästä eri kansallisuudesta koostuvien luokkien arkipäivän ongelmia. Huono-osaisuuden kasaantuminen samoille asuinalueille pitää estää. On löydettävä myös perinteisten kotouttamistoimien ulkopuolelle helposti putoavat, esimerkiksi kantasuomalaisten puolisot, ja tarjottava heille asianmukaista tukea. Moni kotoutumiskoulutusta tai kielenopetusta tarvinnut on joutunut odottamaan jopa vuosia.

Samalla ”maahanmuuttokriitiset”, jotka jatkuvasti korostavat maahanmuuttajien intergoitumisen ja sopeutumisen tärkeyttä ovat käytännössä kaikilla hallinnon tasoilla vastustaneet kaikkia käytännön toimenpiteitä, jotka edistäisivät maahanmuuttajien kotoutumista. Perussuomalaisten edellisessä kuntavaaliohjelmassa todettiin, että ”maahanmuuttajien kielikoulutus täytyy hoitaa työpaikoilla samaan aikaan, kun he käyvät työssä”, vaikka tutkimuksista tiedetään, että suomalaisessa työelämässä esiintyy etnistä syrjintää usein juuri ylikorostettujen kielitaitovaatimuksina.  Loputtomista esimerkeistä ehkä räikein oli Jussi Halla-aho yritys estää Helsingin kaupunginvaltuustossa kirjaus, jolla ”varmistetaan vaikeasti traumatisoituneiden pakolais- ja turvapaikanhakijalasten ja -nuorten nopea pääsy arviointi- ja kuntoutuspalveluiden piiriin”.

On turha yrittää etsiä kultaista keskitietä maahanmuutto- ja monikultuurisuuskysymyksissä ”vihervasemmistolaisten” ja ”maahanmuuttokriitikoiden” välistä. Se suomalaisten selkeä maltillinen enemistö, joka suhtautuu ajatukseen suvaitsevasta monikulttuurisesta Suomesta suopesti ja yrittää edistää vastuullista kotouttamispolitiikka, on valmis yhteistyöhön myös maahanmuuttokriittisten kanssa heti, kun nämä ovat valmiit monikulturismidystopioiden vallassa vellomisen sijaan ryhtymään käytännön toimenpiteisiin maahanmuuton lieveilmöiden hoitamisessa.

Mika hätänä?

Ta­sa-ar­voi­sen avio­liit­to­lain hyö­ty­jä yh­teis­kun­nal­le pe­rus­tel­laan useim­mi­ten yh­den­ver­tai­suu­del­la. Pe­rus­te­lu kui­ten­kin on­tuu. Yh­den­ver­tai­suus on kä­sit­tee­nä on­gel­mal­li­nen. Jos se to­teu­te­taan ab­so­luut­ti­ses­ti, kai­kil­la vä­hem­mis­töil­lä on täs­mäl­leen sa­mat oi­keu­det. Se, mi­hin ra­ja, riip­puu vii­me kä­des­sä ar­vois­ta. – kansanedustaja Mika Niikko (ps.) HS 23.2. 2013

Mikaniikot ovat Suomessa pieni vähemmistöryhmä. Mikaniikot ovat  helluntailaisia. He kuuluvat uskonnolliseen ryhmään johon Suomessa kuuluu noin 45000 ihmistä eli 0,8 % väestöstä. Perussuomalaisen puolueen jäseninä mikaniikot ovat vielä pienempi marginaaliryhmä: noin 5000 puolueen jäsentä on vain 0,09 % suomalaisista ja edellisissä eduskuntavaaleissakaan neljä viidestä suomalaisesta ei äänestänyt mikaniikkojen puoluetta. Raja, joka määrittää millaisia oikeuksia mikaniikkojen kaltaisille marginaalisille vähemmistöryhmille kuuluu, riippuu viime kädessä arvoista.

Adop­tios­sa on ky­se sii­tä, et­tä et­si­tään lap­sel­le per­he ei­kä per­heel­le lap­si. Näin ol­len on olen­nais­ta, et­tä lap­si saa jat­kos­sa­kin mah­dol­li­suu­den pääs­tä adop­toi­ta­vak­si per­hee­seen, jos­sa hän saa isän ja äi­din.

Minä olen sitä mieltä, että lapsen edun mukaista ei tulla adoptoiduksi perussuomalaiseen perheeseen. Adop­tios­sa on ky­se sii­tä, et­tä et­si­tään lap­sel­le per­he ei­kä per­heel­le lap­si. Näin ol­len on olen­nais­ta, et­tä lap­si saa jat­kos­sa­kin mah­dol­li­suu­den pääs­tä adop­toi­ta­vak­si per­hee­seen, jos­sa häneen ei pienestä pitäen iskosteta ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita erilaisia ihmisiä kohtaan. Perussuomalaisuus näyttää olevan yhteydessä holtittomaan päihteiden käyttöön ja erilaisiin rikollisiin toimiin.

Minä kuitenkin myös tiedän, että tässä on kyseessä vain minun oma asenteellisuuteni. Adoptiolaki lähtee aina ensi sijaisesti lapsen edusta. Uskon siihen, että suomalaiset adoptioviranomaiset ovat kykeneviä arvioimaan adotiopäätöksiä tehtäessä nimen omaan lapsen edun ilman, että poliitikkojen tarvitsee kirjata lakiin omat ennakkoluulonsa.

Kan­san­edus­ta­jien tu­lee päät­tää sii­tä, kuin­ka pit­käl­le olem­me val­mii­ta me­ne­mään et­sies­säm­me ta­sa-ar­voa ro­mut­ta­mat­ta luo­mis­jär­jes­tyk­sen mu­kai­sia ar­vo­ja.

Tasa-arvo on länsimaisen yhteiskunnan ytimessä olevan ihmisoikeuskäsitteen keskeisin sisältö. Ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi samalla tavoin riippumatta siitä, mihin seksuaaliseen, sukupuoliseen, uskonnolliseen, poliittiseen tai muuhun ryhmään he kuuluvat. Myös mikaniikkojen onneksi suurin osa ihmisistä ja kansanedustajista on tästä samaa mieltä. Myös helluntailaisten tai perussuomalaisten kaltaisilla vähemmistöillä on oikeus toimia, ilmaista mielipiteensä ja tulla huomioiduksi yhteiskunnassa, vaikka ne monella tapaa romuttavatkin yhteiskuntajärjestyksen mukaisia arvoja.

Toisin kuin mikaniikkojen arvot, joilla pyritään perustelemaan toisten ihmisryhmien syrjintää, meidän muiden yhteiskunnassa yhteinen arvo on juuri se, että ”kai­kil­la vä­hem­mis­töil­lä on täs­mäl­leen sa­mat oi­keu­det”.

Merkityksellisiä sanoja

Kesällä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla velloi jälleen kerran kiivas keskustelu siitä käytiinkö Suomessa vuonna 1918 sisällis-, kansalais-, vapaus- vai veljessota, punakapina vai yritettiinkö peräti tehdä vallankumous. Samalle historialle ja tapahtumille yritetään edelleen, miltei sata vuotta tapahtumien jälkeen, löytää tulkinta ja merkitys sanojen kautta. Sanoilla on merkitys. Ja lukemattomia sivumerkityksiä, sävyjä ja konnotaatioita. Ne eivät ole vain äännekimppuja, joita jaetaan satunnaisesti kuvaamaan eri ilmiöitä. Muuttamalla käytettyjä sanoja ja ilmauksia puretaan tai pönkitetään valtahierarkioita ja tulkitaan historiaa uudelleen.

Charlize Theron, afrikaaneri.

Viime vuosikymmeninä on enenevässä määrin kiinnitetty huomiota siihen, miten erilaisten historiallisesti heikommassa tai alistetussa asemassa olleiden väestöryhmien nimeäminen on edustanut ja ylläpitänyt vanhoja esimerkiksi kolonialistisia valtasuhteita. Suomessa tätä samaa keskustelua on käyty sanojen romani-mustalainen ja saamelainen-lappalainen ympärillä. Eteläisessä Afrikassa elävät alkuperäiskansat khoit ja sanit tunnettiin aikaisemmin Kapmaan hollantilaisten siirtolaisten antamilla nimillä ”hottentotit” ja ”bušmannit”. Hottentotti-nimitys juontuu hollannin änkyttämistä tai nikottelemista tarkoittavasta sanasta ja viittasi khoisan-kielissä yleisiin naksausäänteisiin eli avulsiiveihin. Bušmanni puolestaan tarkoittaa sanan mukaisesti ”puskaihmistä” ja viittasi kansan elinympäristöön. Molempia nimityksiä pidetään nykyisin kansainvälisesti vanhentuneina ja loukkaavina ja niiden käytöstä on luovuttu.

Suomen kielen kannalta valitettavaa on, ettei Kielitoimiston rajallisten resurssien takia Kielitoimiston sanakirja ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, vaan sanakirjassa esiintyy vain nämä vanhentuneet nimet määriteltyinä ”eräiksi eteläafr. (lyhytkasvuisiksi) kansoiksi”. Samalla tavalla Kielitoimiston sanakirjasta puuttuu Etelä-Afrikan valkoihoisesta, afrikaansia puhuvasta ja pääosin kalvinistisesta väestönosasta käytetty nimitys afrikaanerit, mutta sen sijaan sanakirjassa määritellään:

 Buurit. Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla muuttaneiden alankomaalaisten t. heihin sulautuneiden muiden valkoihoisten jälkeläiset.

Andries Pretorius, buuri.

Vaikka täältä Suomen perspektiivistä asia ei vaikuta tärkeältä, valtaosa afrikaanereista kokee nykyisin buuri-nimityksen loukkaavana ja sitä käyttävät maassa enää vain jotkut harvat äärioikeistolaiset ryhmät. Suomen kielen kannalta on vaarallista, jos ”uusin ja ajantasaisin nykysuomen yleiskielen kuvaus” edelleen sisältää selkeästi poliittisesti epäkorrekteja tai arveluttavia nimityksiä. Kielitoimisto ei aikaisemminkaan ole tällaisissa terminologiakysymyksissä ollut aivan edistyksen eturintamassa – siltä kesti aina vuoteen 2000 tunnustaa, että sana neekeri on ”usein halventava”.

Mitä tälle pitäisi sitten tehdä? Suomen kielenhuollon kannalta oleellisimman teoksen, eli juuri Kielitoimiston sanakirjan toimituskunnan resurssit pitäisi laittaa kuntoon. Jos Kielitoimiston sanakirjaa ei pystytä rajallisista resursseista johtuen pitämään ajan tasalla, vaan se sisältää edelleen 90-luvun alun Suomen kielen perussanakirjasta ja sitä vanhemmista lähteistä peräisin olevaa tietoa, vaikeutuu muukin kielenhuoltotyö huomattavasti.

Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin se, että Kielitoimiston sanakirja julkaistaisiin internetissä sähköisenä versiona. Sähköisen version ylläpitäminen ja päivittäminen olisi painettua versiota helpompaa ja edullisempaa, joten sanakirja pysyisi nykyistä paremmin ajantasalla. Asialla on myös oleellisempi periaatteellinen puoli. Valtion ylläpitämän Kielitoimiston tuottaman sanakirjan pitäisi olla vapaasti ja avoimesti kaikkien suomalaisten ja suomen kieltä käyttävien saatavilla. Ruotsalaiset ovat tässäkin meitä edellä: Ruotsin akatemian sanakirjat Svenska Akademiens ordbok ja ordlista ovat olleet verkossa saatavilla ilmaiseksi jo vuodesta 1997.  Ja niistä on julkaistu mobiiliapplikaatiot useille matkapuhelinalustoille, jotka myöskin ovat ilmaisia.

Maanmittauslaitoksen kartta-aineistot on jo saatu vapaasti kaikkien käyttöön, seuraavaksi olisi Kielitoimiston aika. Koska sanoilla on vähintään yhtä paljon merkitystä kuin kartoilla.

”Ensimmäinen suomalainenkin oli ulkomaalainen”

Törmäsin jokin aika sitten eräässä kirjassa mielenkiintoiseen tilastotietoon, jonka mukaan Helsingissä asui 1900-luvun alussa suhteellisesti enemmän ulkomailla syntyneitä ihmisiä kuin näinä ”holtittoman maahanmuuton” aikoina, ja ajattelin jakaa huomion nopeasti Twitterissä:

Yllätykseksi huomasin Kaisa Kyläkosken tarttuneen tähän heittoon omassa blogissaan. Kyläkosken mukaan olin käyttänyt dataa valikoivasti ja selitys ulkomaalaisten suureen määrään tuona aikana oli itärajan takaiset poikkeukselliset tapahtumat.

..jos poliittinen kehitys idässä olisi ollut toinen, ulkomaalaisia olisi ollut Suomessa vähemmän. Ja jos maailmalla olisi ollut rauhallisempaa viime vuosikymmeninä, olisi ulkomaalaisia Suomessa nyt vähemmän. (Kalvosetin sivu 13 paljastaa, että ulkomaalaisten osuus on nyt maan laajuisesti aivan muuta kuin 20-luvulla.) Maahanmuuttopolitiikka ei tietääkseni ole koskaan ollut löysää.

Suomalaiset uusetnonationalistit haaveilevat paluusta jonkinlaiseen mytologiseen suomalaisen yhtenäiskulttuurin aikaan. Twitter-kommenttini ajatus oli viime kädessä se, ettei tällaista ”suomalaisuuden kulta-aikaa” todellisuudessa koskaan ole ollut olemassa. Toki kunkin ajanhetken siirtolaisuuden määrään ja suuntaan vaikuttaa ympäröivän maailman tapahtumat. Ilman bolševikkien valtaannousua Venäjällä 1920-luvulla Helsingissä olisi todennäköisesti ollut vähemmän venäläisiä ja ulkomaalaisia kuin todellisuudessa oli. Mutta 20-luku ei kuitenkaan ollut mikään ainutkertainen poikkeus Suomen historiassa. Tänne on kautta historian tultu, ja täältä on lähdetty.

Suomea ja suomalaisuutta siinä merkityksessä kun me sen nykyisin ymmärrämme, ei oikeastaan ollut olemassa ennen Suomen suurruhtinaskunnan luomista ja suomalaisuusaatteen syntymistä 1800-luvulla. Kuitenkin jo 1100-luvuilta alkaen ruotsinkielistä väestöä, nykyisten suomenruotsalaisten esi-isiä, muutti nykyisen Ruotsin alueelta Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. 1400-luvulle tultaessa iso osa Suomen rannikkoalueista oli ruotsalaisten siirtolaisten asuttamia. Keskiajalla niin Turun kuin Viipurinkin porvareista valtaosa oli saksalaisia ja 1500- ja 1600-luvuilla aatelittomista säätyläissuvuista 25 % oli peräisin Ruotsista ja 10-17 % Saksasta.

Autonomian aikana Helsingin kauppiaista yli puolet oli ulkomaalaisia, muun muassa venäläisiä, balttilaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia. Ensimmäinen tilasto ulkomaalaisten määrästä tehtiin vuonna 1870 suurten kaupunkien väestönlaskentojen yhteydessä, jolloin ulkomaalaisia oli maassa 17 000. Luku nousi aina vuoteen 1910 asti, jolloin ulkomaalaisia oli 36 244 ja sen jälkeen se kääntyi hitaasti laskuun. Vuonna 1950 ulkomaalaisia oli enää noin 10 000. Vasta 1991 ulkomaalaisten määrä saavutti itsenäisyyden alkuaikojen tason.

Toisaalta, suomalaisia on myös koko historian ajan muuttanut ulkomaille. 1500- ja 1600-lukujen aikana tuhansittain suomalaisia kaskenpolttajia muutti nykyisen Ruotsin alueelle. Autonomian kaudella 150 000 suomalaista lähti Venäjälle. Pietari oli lähes koko 1800-luvun maailman suurin suomalainen kaupunki väkiluvulla mitattuna: siellä asui suomalaisia yhtä paljon tai enemmän kuin Turussa tai Helsingissä. Myös Viipurin maalaiskunnasta kotoisin oleva isoäitini isä oli nuorena miehenä töissä Pietarissa rakennustyömailla. Karjalankannaksen eteläosissa kuulemani mukaan ”kaupunkiin lähteminen” viittasi nimen omaan Pietariin, ei esimerkiksi Viipuriin. 1800-luvun lopulla suomalaisten siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan alkoi ja 1880- ja 1930-lukujen välisenä aikana siirtolaisia oli  noin 400 000. Ja Ruotsiin siirtolaisia 60- ja 70-luvulta lähti miltei 700 000. Vasta 1800-luvun alkupuolella Suomesta tuli nettomaahanmuuton kohde. Yhteensä siirtolaisiksi Suomesta lähti vuosisadan kuluessa miltei 1,5 miljoonaa ihmistä.

Friedrich Wilhelm August Argelander
Friedrich Wilhelm August Argelander (Kuva: Wikipedia)

Maahan- ja maastamuutto on kuitenkin vain yksi kansainvälisyyden ilmentymä Suomessa. Myös muilla tasoilla olemme keskiajalta alkaen ollut tiiviissä yhteydessä muihin kulttureihin ja kansoihin. Jo myöhäiskeskiaikaisessa Saksassa valmistetussa Tyrvään kirkon alttarikaapissa esitettiin piispa Henrikin surmaava Lalli turkkilaisen sotilaan asussa – Osmanien kukistettua Konstantinopolin ja piiritettyä Wieniä vuonna 1529 aihe kun oli Keski-Euroopassa ajankohtainen. Mikael Agricola opiskeli Saksassa, mahdollisesti merkittävin Suomessa koskaan vaikuttanut tieteilijä, Turun ja Helsingin observatorioita johtanut Friedrich Wilhelm August Argelander oli suomalais-saksalaisesta suvusta. Ja sitten on tietenkin vielä Carl Ludvig Engel, Fredrik Pacius, Sinebrychoff, Fazer, Paulig, Stockmann, Didrichsen.. Toisaalta kuvanveistäjä Walter Runeberg tai arkkitehti Eero Saarinen, jotka hädin tuskin koskaan edes asuivat Suomessa.

Vaikka viimeisten vuosikymmenien maahanmuuton aiheuttamat muutokset suomalaisessa väestörakenteessa ja kulttuurissa vaikuttavat ehkä radikaaleilta ja ainutkertaisilta, ne eivät sitä ole. Päinvastoin, se 50-luvun yhtenäiskulttuurin kausi oli historiallinen poikkeus. Kanslianeuvos Risto Laakkonen on kuvannut tuota kautta seuraavasti:

Vielä pitkään sodan jälkeen eristimme itsemme muusta maailmasta. Tänne ei päästetty ketään. Ulkomaalainen tarvitsi työluvan pelkästään yhtä esitelmää varten. Ulkomaalainen ei voinut omistaa asunto-osakettakaan. Lisäksi oli joukko ammattipelottelijoita rakentamassa muuria ulkomaailmaa vastaan.

Vaikka Perussuomalaisten Helsingin valtuustoryhmän puheenjohtaja olisikin asiasta eri mieltä, kyllä Helsingissä pärjätään reilun kymmenen prosentin ulkomaalaisryhmän kanssa. Onhan sitä pärjätty ennenkin.

Suvaitsevaisen vastaisku

Verta ja kunniaa pakkiin.

Joulun alla pistäydyin Kurvin Filmtownissa ja kassalle tullessani huomasin yhtäkkiä, että myyjällä oli päällä Blood & Honour -järjestön logolla kuvitettu college-pusero.  Tilanne oli niin hämmentävä ja yllättävä, etten osannut kuin maksaa irtokarkkini ja poistua nopeasti liikkeestä. Ajatus siitä, että joku henkilö katsoi asiakaspalvelutehtävässä asialliseksi kantaa avoimen rasistisen uusnatsi- ja white power -järjestön tunnuksella varustettuja vaateita tuntui uskomattomalta.

Lähetin aiheesta seuraavana päivänä seuraavan palautteen Filmtownin verkkosivujen kautta:

Asioin maanantaina 19.12. noin kello seitsemän aikoihin Sörnäisten
myymälässänne ja huomioni kiinnitti yrityksenne asiakaspalvelijan
työaikana käyttämä Blood & Honor -järjestön college-pusero. Wikipedian
mukaan:

”Blood & Honour, Veri & Kunnia on uusnatsistinen musiikinjakeluverkosto, jonka
perustivat vuonna 1987 natsi-skinheadit vastaiskuna Anti-Nazi Leaguen Rock
Against Racism -organisaatiolle. Blood & Honour organisoi uusnatsiyhtyeiden
konsertteja ja levittää RAC-yhtyeiden äänityksiä. Joskus organisaatio
käyttää tunnusta ”28”, joka juontuu Blood ja Honour-sanojen ensimmäisten
kirjainten järjestysluvuista aakkosissa. Blood and Honour, suomeksi veri ja
kunnia, otti nimensä Hitler-Jugendin motosta Blut und Ehre.”

Tiedustelisinkin oliko asiakaspalvelijan käyttämä vaate yrityksenne
arvojen mukainen ja pitääkö minun tulevaisuudessa asioida kilpailijoidenne
liikkeissä?

Viikon päästä sain yrityksen myynti- ja markkointiassistentilta vastauksen:

..Myymälöidemme ohjeistuksissa kerrotaan selvästi, että työaikana työntekijä edustaa FilmTownia ja yrityksen arvoja. Vaikka FilmTownissa ei ole varsinaista työasua, pukeutumisen on oltava asiakaspalvelutyöhön sopivaa ja asiallista…Kyseinen myyjä on käyttäytynyt siis täysin ohjeistuksiemme vastaisesti. Olemme huomauttaneet asiasta kyseistä myyjäämme. Olemme myös ohjeistaneet myymäläpäällikköämme jatkossa kiinnittämään erityistä huomioita työntekijöidensä pukeutumiseen. Emme missään tapauksessa siis hyväksy vastaavien vaatteiden käyttämistä työajalla ja pahoittelemmekin syvästi siitä aiheutunutta mielipahaa!

Ensinnäkin, minusta Filmtown hoiti tilanteen hienosti, mistä suuri kiitos.

Episodi kuitenkin herätti myös ajatuksia mielipiteen- ja sananvapauden sekä toisaalta suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden rajoista. Oliko minun ja Filmtownin esimiesten toiminta ”vihervasemmistolaista fasismia” ja mielipiteenvapauden rajoittamista, josta on muodostunut internetin keskustelupalstojen ja blogikirjoitusten yleinen valituksen kohde? Onko se, ettei suvaitse suvaitsemattomuutta yhtään eettisesti perustellumpaa kuin suvaitsemattomuus sinänsä? Esimerkiksi, oliko Päivi Räsänen oikeassa, kun kiitteli muita hallituspuolueita suvaitsevaisuudesta, kun hallitusohjelmaan ei kirjattu aietta avioliittolain uudistuksesta:

Tämä hallitus koostuu puolueista, joilla on erilaisia näkemyksiä tämän kysymyksen suhteen. Ja siellä todettiin, että pitää suvaita toisten vakaumusta.

On se ja ei ollut. Räsäsen näkemyksen loogisena kompastuskivenä on kehen ja mihin suvaitsevaisuus kohdistuu. Kukaan ei ole kieltämässä päiviräsästen oikeutta omaan uskonnolliseen vakaumukseensa tai näkemykseensä avioliitosta. Kysymys onkin ennen kaikkea siitä, onko räsäsillä tai vaikka uusnatseilla moraalista oikeutta vaatia muiden ihmisten oikeuksien rajoittamista oman uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksensa perusteella. Oli kyseessä sitten kristillisdemokraattien ajatus siitä, ettei homoseksuaalisilla ihmisillä tule olla samat oikeudet parisuhteeseen kuin heteroseksuaalisilla, skinheadien vakaumus valkoisesta ylivallasta tai israelilaisten ultraortodoksijuutalaisten näkemys siitä, että heillä on oikeus määritellä missä ja miten pukeutuneena muut saavat kaupingilla kävellä –  ydinajatus on sama: noiden toisten ihmisoikeudet eivät ole samat kuin meidän. Tällaisen suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuus ei ole suvaitsemattomuutta vaan avoimen ja vapaan  yhteiskunnan itsesuojelua ja yksilöiden itsemääräämisoikeuden turvaamista.

Loppupaatoksena: tässä meille kaikille tehtävä uudeksi vuodeksi: avoimelle rasismille, homofobialle eikä muukalaisvihalle voida, edes suvaitsevaisuuden nimissä, antaa tilaa julkisessa elämässä. Tämä on meidän kaikkien tehtävä ja joskus vain sähköpostin lähettäminen voi riittää.

Postmodernia tekopolitiikkaa

Aamun Helsingin Sanomissa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kommentoi puolueen eduskuntavaaliohjelman kritiikki ”postmodernia tekotaidetta” kohtaan oli vaalitaktinen mediatemppu:

Se oli tietoinen provo. Tiedettiin, että rääkäisy tulee.

Käsite ”postmodernismi” syntyi 1960-luvulla kuvaamaan jälkiteollista yhteiskuntaa, jossa modernismin edistysusko ja suuret kertomukset ovat korvautuneet moniarvoisuudella ja yksilöllisyydellä. Postmodernin  taiteen tekemisen keskiöön nousi taitelijan oma identiteetti. Postmodernismin kriitikot toisaalta katsovat, että postmodernismissa äärimmillään hylätään rationalinen ajattelu ja keskustelun järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit.

Soinin kritiikki postmodernikkoja kohtaan vaikuttaakin tästä perspektiivistä omituiselta – Soini itse on Suomen postmodernein poliitikko. Perussuomalaisen politiikan keskiössä ei ole asiat tai poliittiset aatteet, vaan Soinin persoona ja hänen median välittämä tulkintansa todellisuudesta. Usein samalla romukoppaan lentävät rationaalinen ajattelu ja  järkiperäisyyden arvioinnin tunnusmerkit. Toisin kuin perinteisessä suomalaisessa politiikassa, poliittisen linjan jatkuvuus ei ilmene näkemysten ja periaatteiden, vaan ennen kaikkea Soinin persoonan jatkuvuutena.

Otetaan esimerkiksi Yleisradion presidentinvaalien vaalikoneessa esitetty väite ”maahanmuuttajien on mukauduttava suomalaisiin tapoihin”. Soini oli väitteen kanssa, kuten arvata saattaa, ”täysin samaa mieltä”. Mielenkiintoiseksi asiat muuttuivat kuitenkin ehdokkaan perustelujen osalta:

Oman kulttuurinsa ja uskontonsa saa pitää vapaasti, suomalaista lainsäädäntöä on noudatettava.

Vastauksen perusteella Soini toisin sanoen siis rajaa ”maan tavan” Suomessa vallitsevaan lainsäädäntöön, eikä vaadi maahanmuuttajilta syvempää sopeutumista suomalaiseen kultuuriin tai tapoihin. Puolueen eduskuntavaaliohjelmassa kuitenkin samaa kysymystä linjattiin:

Ensisijaisesti maan tavat tarkoittavat Suomen lakeja, mutta myös kulttuuriset normit ovat osa yhteiskuntaamme… Suomalaisen kulttuurin vaaliminen ja yhteiskunnan järjestyksen ylläpitäminen ei ole rasismia…Me pidämme myös joulujuhlamme ja suvivirtemme aivan kuten juhlapyhämme, joista lähtökohtaisesti kaikki pääsevät nauttimaan.

Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että presidenttiehdokas Soinin linja kotouttamiskysymyksessä on ainakin osittain ristiriidassa puolueen vaaliohjelmassa esitetyn linjauksen kanssa. Toisaalta, puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner on ilmoittanut, että ”Timo Soini määrittelee puolueen linjan”. Eli, mikäli uskomme  Ruohonen-Lerneriä, Soini on ristiriidassa itsensä kanssa.

Vai onko niin, että Soini vain harjoittaa postmodernia tekopolitiikkaa ja ilmentää tulkintojen loputtomuutta pelaamalla kielipelejä ilman absoluuttisia totuusväittämiä?

P.S. Muista ehdokkaista esimerkiksi Eva Biaudet, Pekka Haavisto ja  Sari Essayah olivat väitteestä ”täysin eri mieltä” tai ”jokseenkin eri mieltä” käytännössä täysin samoin perustein kuin Soini.  He lähtivät ajatuksesta, että lainsäädäntö ei ole ”tapa” , eikä maahanmuuttajilta voida vaatia omien uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen ja perinteiden vaihtamista ”suomalaisiin” tapoihin ja perinteisiin.  Ainakin minusta tämä vaikuttaa jokseenkin järkevämmältä tapa-käsitteen tulkinnalta. Mutta minä olenkin vain tällainen myöhäismoderni muinaisjäänne.

Suomalaisuuden bantustan

Taannoisessa Facebook-keskustelussa Martti Tulenheimo kommentoi osuvasti, että monokulturismissa on kyse globaalista apartheid-aatteesta. Havainto oli vielä tarkkanäköisempi kuin ensi silmäyksellä vaikuttaisi. Apartheid tarkottaa suomeksi sanan mukaisesti (kansojen) ”erillisyyttä” – juuri tähän myös nouseva uusetnonationalistinen poliittinen liike pyrkii.

Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän rakensi maata vuosien 1948-94 välisenä aikana hallinnut Kansallispuolue, jonka aatteellinen perusta oli afrikaanerinationalismi. Afrikaanerinationalismi syntyi Etelä-Afrikassa 1800-luvulla eurooppalaisten nationalististen mallien mukaan ja sen muotoutumiseen vaikutti erityisesti hollantilaisen uuskalvinistiteologi Abraham Kuyperin näkemykset.  Kuyperin mukaan Jumala on luonut erilaisia kansoja ja muita luomakunnan ”piirejä”, joilla kaikilla oli omat itsenäiset kohtalonsa ja oikeus olemassaoloon toisistaan erillisinä. Afrikaanerien muodostama kansakunta, volk,  oli ”valittu kansa” joka  yhdisti maan valkoihoisen afrikaansia puhuneen väestön. Afrikaanerien mytologisoitu historia kuvattiin brittien aiheuttaman Suuren vaelluksen ja buurisotien kaltaisten tapahtumien  jatkuvana kärsimysnäytelmänä. Afrikaanerinationalismin suhtautuminen ulkomaailmaan ja sen ilmiöihin kuten modernismiin, liberalismiin ja valistusaatteesen oli torjuva.

Etelä-Afrikan mustien "kotimaat" eli bantustanit

Afrikaanerit olivat Etelä-Afrikassa keskimäärin heikommassa taloudellisessa asemassa kuin Isosta-Britanniasta muuttaneet englanninkieliset siirtolaiset. Kansallispuolueen kannattajakunnan ytimen muodostivatkin afrikaaneripienviljelijät ja -teollisuustyöläiset, jotka katsoivat tulleensa taloudellisesti syrjityiksi. Keskeisiä poliittisia kysymyksiä puolueen politiikassa oli pääasiassa afrikaanereista muodostuneen ”köyhien valkoisten” luokan edistäminen ja se liitettiin elimellisesti rotuerottelupolitiikaan. Myös maan afrikkalainen enemmistö koettiin ”mustaksi vaaraksi” (Swart gewar), joka uhkasi volkin olemassaoloa ja aiheutti ”etnistä sekamelskaa” (mengelmoes).

Kuyperilainen erillisten, itsenäisten ja sekoittumattomien kansojen ja kulttuurien ajatus laitettiin toimeen käytännön politiikassa pääministeri Hendrik Verwoerdin kaudella suur-apartheidiksi nimitetyn massiivisen sosioekonominen ohjelman kautta. Suur-apartheidissa koko Etelä-Afrikka jaettiin alueisiin, joissa kussakin saattoi asua vain yhden etnisen ryhmän jäseniä. Maan jokaiselle mustalle etnisille ryhmille perustettiin oma ”kotimaa”, joita nimitettiin bantustaneiksi. Vallanpitäjien lopullisena tavoitteena oli siirtää maan musta väestö lopulta näiden uusien valtioiden kansalaisiksi. Verwoerdin mukaan mustien ”ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna”. Etelä-Afrikan kalvinistiset kirkot loivat apartheidille teologisen oikeutuksen. Erään kalvinistiteologin mukaan:

Erottelupolitiikka, jota afrikaaneri ja hänen kirkkonsa ajavat, on kirkon pyhä kutsumus niiden tuhansien kaupungeissa asuvien köyhien valkoisten auttamiseksi, jotka ovat häviämässä kamppailua nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Erottelu tulee myös johtamaan erillisten terveiden kaupunkien syntymiseen ei-valkoisille, joissa he voivat kehittyä omalla tavallaan, luoda omat instituutionsa ja myöhemmin hallita itseään valkoisten suojeluksessa.

Suomessa viime vuosina erityisesti perussuomalaiset ovat nousseet vastustamaan ”monikulttuurisuusideologiaa” ja pyrkineet asettamaan vastakkain ”aidon” ja ”luonnollisen” kansallisen identiteetin ja eliitin ajaman monikulttuurisuuden, joka on ”kaupallisuuden ehdoilla toimiva, ylikansallinen monokulttuuri”. Perusuomalaisten viimeisimmässä eduskuntavaaliohjelmassa on kohtia, jotka voisivat aivan hyvin olla apartheid-ideologien kirjoittamia:

Perussuomalaiset haluavat puolustaa suomalaisten omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.

Kuten afrikaanerinationalismissa, perussuomalaisten ohjelmassa korostetaan suomalaisten mytologisoidun historian ja kulttuurin ainutkertaisuutta (”Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhätä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia”) ja korostetaan kansan yhtenäisyyttä ja kansallisen identiteetin tärkeyttä. Kuten Etelä-Afrikassa, tämän kulttuurin ylläpitämisestä tehdään myös poliittinen projekti (”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”).

Afrikaanerit kokivat itsensä uhatuksi  maan englanninkielisen taloudellisen eliitin ja mustan enemmistön puristuksessa. Perussuomalaisten ajattelussa vastaavan suomalaisuutta ja suomalaisten suvereniteettia uhkaavan pihtiliikeen muodostavat ”vasemmisto-liberaali poliittinen eliitti” ja toisaalta vieraista kulttuureista tulleet maahanmuuttajat. Poliittinen eliitti on heidän mukaansa ”kaventanut kansanvaltaisia päätöksentekorakenteita” ja ”edistänyt harvainvaltaisia pyrkimyksiä”. Toisaalta, maahanmuuttajat pyrkivät sopeuttamaan kantaväestöä omiin tapoihinsa, ovat taloudellinen rasite veronmaksajille, ghettouttavat kaupunkien lähiöitä ja tuovat mukanaan lähtömaidensa ongelmat. Maahanmuutosto ja ihmisten liikkuvuudesta pelätään ”muodostavan pysyvä ilmiö” – aivan kuin yksilöt ja jopa kokonaiset kansat eivät olisi ihmiskunnan historiassa aina siirtyneet alueilta toisille. Radikaalimassa maahanmuuttokriittisessä ajattelussa maahanmuuttajien luoma uhka on viety vielä pitemmälle: erityisesti Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat pyrkivät islamilaistamaan Euroopan ja luomaan šari’a-lakia noudattavan ”Eurabian”.

Afrikaanerinationalimin ja suomalaisen uusnationalismin yhteiset piirteet eivät tietenkään tarkoita sitä, että esimerkiksi perusuomalaisten tavoitteena olisi luoda Suomesta apartheid-Etelä-Afrikan kaltainen segregoitu yhteiskunta, jossa etnisten ryhmien suhteet hierarkisoitaisiin lainsäädännöllä. Molemmat vain nousevat samasta eurooppalaisesta etnonationalismin perinteestä. Etelä-Afrikan historiallisesta tilanteesta ja demografisista suhteista johtuen tämä aatemaailma siellä johti  apartheidin syntymiseen, suomalaisen uusnationalismin tavoite näyttää pikemminkin olevan käpertyminen sisäänpäin suomalaisen kulttuurin ulkomuseoon Kalevalan, Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja Sibeliuksen äärelle. Luoda Suomesta suomalaisuuden bantustan, jossa omaa kansallista kulttuuria vaalitaan muusta maailmasta erillään kansan itsenäiseen kohtaloon luottaen. Vaaliohjelman sanoin:

Perussuomalaisten mielestä on huolestuttavaa, mikäli me emme osaa löytää uusia ratkaisuja ajan haasteisiin maamme rajojen sisäpuolelta, vaan haemme niitä ensisijaisesti maamme rajojen ja kulttuurirajojemme ulkopuolelta..

Mikään kulttuuri ei kuitenkaan todellisuudessa elä tai kehity tyhjiössä.  Toisin kuin apartheidin luojat kuvittelivat, Etelä-Afrikan kulttuurin ainutkertaisuus ja arvo on siinä, että maassa on kymmeniä kieliä, kansallisuuksia ja osakulttuureita, jotka yhdessä, toisiinsa vaikuttaen luovat ainutkertaisen kokonaisuuden – Desmond Tutun Sateenkaarivaltioksi nimittämän monietnisen ja -kulttuurisen yhteisön, jonka kansallislaulussa käytetään viittä kieltä ja yhdistetään xhosankielinen virsi Nkosi Sikelel’ iAfrika aikaisempaan afrikaansinkieliseen kansallislauluun Die Stem van Suid Afrika. Meillä suomalaisillakaan ei ole oman itsemme vuoksi varaa sulkeutua omaan henkiseen bantustaniimme.

Kirjallisuutta:

  • Moodie, T. Dunbar: The rise of Afrikanerdom: Power, apartheid, and the Afrikaner civil religion. University of California Press, 1975.
  • Gilliomee, Henry: The Afrikaners: Biography of a People. University of Virginia Press, 2003

P.s. Artikkelin alkuosassa lainataan osia  Wikipedian artikkeleista Afrikaanerinationalismi ja Apartheid. Molemmat ovat pääasiassa tämän blogin kirjoittajan kirjoittamia, joten tekijänoikeuksia ei ole rikottu.