Laihdu, läski, laihdu!

Liiku! Laihdu! Elämänmuutos! Joka aamu puntarille!
Liiku! Laihdu! Elämänmuutos! Joka aamu puntarille!

Minusta riippumatomasta syystä meille tulee kotiin Hyvä terveys-lehti. Verrattuna muihin terveysaviiseihin se ei ole lainkaan huonompi, julkaiseehan sitä sentään Suomalainen lääkäriseura Duodecim ja toimitusneuvoston nimilistassa vilisee dosentteja, ylilääkäreitä ja professoreja. Jutut perustuvat uskottavaan, tutkittuun tieteelliseen tietoon ja pahin huuhaa on karsittu pois. Ehkäpä juuri tästä syystä lehti on myös ihan järjettömän pitkästyttävää luettavaa. Jokainen numero on lähes suora kopio edellisestä: jutuissa kehotetaan aloittamaan uusi liikuntaharrastus, liikkumaan enemmän, syömään terveellisemmin (ja vähemmän), nukkumaan tarpeeksi, käyttämään alkoholia kohtuullisesti ja lopettamaan tupakointi. Sitten pläjäytetään puolisentusinaa sivua vähärasvaisia ja -suolaisia reseptejä, tiedättekö –  sellaisia, jossa käsketään käyttämään ”vähäsuolaisia kasvisliemikuutioita”, ”kevytvispiä” ja ”kevytraejuustoa”.  Ja lopuksi edistetään estotta hyvän asian varjolla Rakell ”Raxu” Lignellin itsensä tuotteistamisprojektia ”Raxun remppa” -kolumnissa, jossa Raxu kertoo, miten kaikki edellä mainittu hoidetaan käytännössä: ”Arki alkoi mahtavimmalla tavalla: tiiviillä treeniviikolla rakkaalla Feeniks-salilla! Combattia, CXWorxia, Balancea, Crossingia, Bootcampia, GRITiä, vatsa-pakarajumppaa, venyttelyä, punttisalia… Rakastan tätä kirvelyä kropassa!!”

Vaikka Hyvä terveys-lehden julkaisijoiden tarkoitus on mitä parhain, lopputuloksesta huokuu hieman samanlainen ylimielinen syyllistämisvimma, kuin valtakunnanpiiskurilla Jari Sarasvuolla viime viikonlopun kolumnissa:

Krooniseksi yltyvä ja terveyttä uhkaava työstressi johtuu ensisijaisesti heikkoudesta. Merkittävä osa suomalaisia on yksinkertaisesti liian heikkoja fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti, jotta kulloisestakin haasteesta voisi tislata kestävää hyvinvointia…Meillä katsotaan sivusta, kun ihminen möllöttää ja mässyttää itsensä sellaiseen kuntoon, että kaikki kärsivät.

Laihdu, läski, laihdu, Raxukin laihtui jo ja kävi CXWorxissakin (mitä ikinä se onkaan).

Toisaalla, ilmeisesti läskikapinan tulitauon aikana Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin siitä, miten ylipainoinenkin voi olla terve ja suorastaan ”säpäkkä”.  Jutussa Pekka Hiltunen markkinoi uutta romaaniaan Iso, jonka päähenkilö Anni on ”hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve” ja ongelmana on vain ”muu maailma”. Hesarin jutussa syylliset löytyivät Rytmi-baarista:

”[Koulutettu urbaani eliitti] ovat kyllä muiden erityisryhmien asemasta hyvinkin tietoisia, mutta eivät lihavien syrjinnästä. Heidän suhteensa lihavuuteen on torjuva ja tuomitseva. Ei ehkä omia kavereita kohtaan, mutta he pitävät lihavuutta suurena yhteiskunnallisena vaarana”, Hiltunen sanoo. Hipsteritkin tarkkailevat painoaan ja puhuvat indekseistä.

Suomalaisten painoindeksin kehitys 1982-2002. Lähde: Terveyskirjasto, 2013 Kustannus Oy Duodecim
Suomalaisten painoindeksin kehitys 1982-2002. Lähde: Terveyskirjasto, 2013 Kustannus Oy Duodecim

Kummassakin tapauksessa ylipaino on käsitellään viime kädessä kädessä yksilöä kohtaavana ongelma. Karkeasti: joko yksilön ongelmana on ylipaino tai sitten terveen ylipainoisen ihmisen ongelmana ennakkoluuloisten hipsterien asenteet. Kuitenkin on niin, että ylipainoepidemia on ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja rakenteellinen ongelma.

Oleellista ei ole jarkon, pirkon tai elmerin liikakilot tai niiden sijainti, vaan se, mikä viimeisten vuosikymmenien aikana on saanut aikaan sen, että Pohjois-Karjalassa painoindeksi on miesten keskuudessa keskimäärin jo yli 28 kg/m2. Samaan aikaan on väestön energian- ja rasvansaanti vähentynyt ja vapaa-ajanliikunta lisääntynyt – Hyvää terveyttä on luettu ja jopa uskottu. Ihmisten geenistö ei oletettavasti ole merkittävästi tänä aikana muuttunut, joten sekään ei selitä kehitystä.

Radikaali muutos on tapahtunut työ- ja arkiliikunnassa. Ja tämän takana on yhteiskunnalliset rakenteet: kaupunkisuunnittelijat, virkamiehet ja poliitikot ovat vuosikymmeniä käyttäneet valtavan määrän rahaa ja inhimillistä vaivannäköä rakentaakseen ympäristöjä, jotka eivät kannusta liikkumiseen. Lähikauppaan pyöräilemisen tai kävelemisen sijaan päivittäistavarakauppa on kaavoittamalla keskitetty moottoriteiden varsille hypermarketteihin, joihin pääsee vain henkilöautolla.  Alakouluissa lasten liikenneturvallisuudesta huolissaan olevan rehtorit ovat luoneet sääntöjä, jotka kieltävät koulumatkapyöräilyn ja joiden seurauksena lapset päädytään kuljettamaan autoilla. Työ- ja vapaa-ajan muutos on sitonut ihmiset suureksi osaa vuorokaudesta liikkumattomiksi erilaisten näyttöjen eteen. Nurmikolla ei saa kävellä. Puuhun ei saa kiivetä. Ja edelleen suurella rahalla rakennetaan teitä, joissa ”missä pyöräily ei ole liikennettä, vaan melualueita koristava maisemallinen elementti”.

Ylipaino on todellinen yhteiskunnallinen ongelma, jonka arvioidaan maksavan jo nyt yhteiskunnalle 300 M€ vuodessa terveydenhuollon lisääntyneinä kustannuksina ja jonka ansiosta nyt kasvava sukupolvi on vaarassa jäädä ensimmäiseksi modernin historian aikana, joka elää lyhyemmän ja sairaamman elämän kuin vanhempansa. Kuitenkin niiin kauan kuin sinänsä hyvää tarkoittavat hyvät terveydet käsittelevät edelleen lisääntyvää läskiä vain yksilön vyötäryksenympäryksestä lähtien ja liikunnallisempi elämäntapa edelleen unohdetaan koulupäiviä, kaupunkirakennetta tai liikenneinvestointeja suunniteltaessa mikään oleellinen ei muutu. Lopetetaan jo oman tai muiden navan tuijottelu ja nostetaan katse vähän korkeammalle.  Samalla se navanseutukin saattaa pienentyä melkein itsestään.

Puheenvuoroni Vihreiden puoluekokouksen poliittisessa keskustelussa.

Hyvä puoluekokousväki,
Meillä on kasvamassa sukupolvi, jonka elinikä saattaa ensimmäistä kertaa modernissa historiassa jäädä vanhempiaan lyhyemmäksi pääosin fyysisen aktiivisuuden puutteen vuoksi.

Liikunta eri muodoissaan on yksi parhaista ja tehokkaimmista keinoista edistää ihmisten terveyttä, ennaltaehkäistä sairauksia ja vähentää syrjäytymisriskiä. Se pitää nostaa vihreän terveyspolitiikan keskiöön.

Meidän pitää rakentaa asuinalueita, jotka kannustavat arkiliikuntaan. Meidän pitää tehdä koululaisten koulupävistä liikunnallisempia. Meidän pitää huolehtia siitä, että kaikille on tarjolla mahdollisuuksia liikkua oman tavoitetason ja taipumusten mukaisesti. Meidän pitää varmistaa, ettei yksikään lapsi jää vaille liikuntaharrastusta perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Meidän tulee edistää maahanmuuttajien ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa liikuntayhteisössä.

Tämän vuoksi ehdotan, että ryhdymme toimiin, jotta puolueelle saadaan aikaiseksi kattava liikuntapoliittinen ohjelma. Esitetään vihreitä ratkaisuja liikunnan edistämiseen sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla.

Kiitos.

Pallokenttä 7:n kupla

Bollis
Töölön perinteinen pallokenttä. Kenttä numero seitsemän on tuolla jossain mäen takana. (Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä Mir1082, GFDL)

Viime päivinä olen saanut muutamia yhteydenottoja liittyen HJK:n suunnitelmaan vuokrata Töölön pallokenttä 7 uuden kuplahallin rakentamista varten Liikuntavirastolta. Tässä jotain hankkeen taustatietoja.

Pallokenttä 7:n tekonurmi ja lämmitysjärjestelmä ovat siinä kunnossa, että niihin pitäisi tehdä noin puolen miljoonan euron remontti. Liikuntatoimen kannalta akuutti tähän liittyvä ongelma on se, että vuoden 2014 talousraamissa meidän jo valmiiksi tiukkaa investointibudjettia leikattiin noin 13 miljoonasta eurosta 9,5 miljoonaan euroon ja siksi kentän kunnostamiseen vaadittavien varojen lyötyminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Lisäksi kentästä kuituu vuosittain noin 200 k€ käyttökustannukset, jotka säästyvät, jos kenttä siirtyy HJK:lle vuokrasopimuksella. Lisäksi kentälle suunniteltu kuplahalli oleellisesti parantaisi palloilijoiden talviharjoitusmahdollisuuksia.

Toisaalta asian toinen puoli on muiden, pienempien jalkapalloseurojen harjoitteluolosuhteiden mahdollinen vaikeutuminen yhden yhteiskäytössä olevan kentän siirryttyä HJK:n hallintaan. Tämä on myös erittäin tärkeä päätöstä tehtäessä huomioitava seikka. Asia ei ole tullut vielä varsinaisesti Liikuntalautakunnan pöydälle, esitys aiheesta tullee ensi tiistain tai sitä seuraavaan kokoukseen (28.5.), jolloin on vasta mahdollista perehtyä esitykseen tarkemmin. Olettaisin, että ensimmäisessä käsittelyssä asiaa jäänee pöydälle.

Liikuntaviraston budjettiseminaarissa pari viikkoa sitten aiheesta keskusteltiin lyhyesti, jolloin pyysin ulkoliikuntapaikkaosaston osastopäälliköltä lausuntoa aiheesta Palloliiton Helsingin piirin olosuhdevaliokunnalta. Olettaisin, että tätä kautta myös kentän ääni tulee asiassa kuultua.

Oma kantani ei asiassa ole vielä mitenkään lukkoon lyöty suuntaan eikä toiseen. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että mikäli vuokraukseen päädytään tulee samassa yhteydessä varmistautua siitä, että muiden seurojen harjoitusmahdollisuudet eivät oleellisesti heikkene. Tämä voisi ratketa esimerkiksi käyttämällä peruskorvaus- ja ylläpitokustanuksissa säästettyjä rahoja siihen, että viraston investointisuunnitelmaan lisätään jonnekin keskustan alueelle rakennettava uusi tekonurmi. Keskustan vaikeaa harjoituspaikkatilannetta tulee lähivuosina helpottamaan myös Jätkäsaaren urheilupuistoon tulevat uudet jalkapallokentät.

Olisi hyvä kuulla näkemyksiä asiasta erityisesti helsinkiläisiltä jalkapalloihmisiltä. Ottakaa rohkeasti yhteyttä ja mietitään yhdessä mikä olisi kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu.

Spedet sirkuspellereleissä veronmaksajien rahoilla?

Suomessa ei liene kovin montaa golfkenttää, joista on ikioma Hikipedia-artikkeli:

Helsingin Golfklubi on lauma spedejä vihtomassa sirkuspellereleissä kivesvaloksistaan tehtyjä palloja pitkin Talin golfkenttää kevyen iltapäivätaaperruksen yhteydessä. Klubin toiminta perustuu erinäisten kustannusten lypsämiseen Helsingin kaupungilta eli loppupeleissä veronmaksajilta.

Tai joiden toiminnasta viherhippivasemmiston pää-äänenkannattaja on kirjoittanut pitkän artikkelin. Kovasti aihettaa närää tämä yksi golfkenttä, sano.

Liikuntavirasto tukee erilaisten liikuntapaikkojen tonttivuokria vuokrasubventiolla. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupungin Kiinteistövirasto vuokraa kentän maa-alan Liikuntavirastolle tietyllä pinta-alavuokralla ja Liikuntavirasto vuokraa sen eteenpäin liikuntatoimijalle Kiinteistöviraston vuokraa alemmalla vuokralla – toisin sanoen subventoi tontin vuokraa maksamalla toimijan maksaman vuokran ja Kiinteistöviraston perimän vuokran erotuksen. Liikuntavirasto subventoi tonttivuokria 1,8 miljoonalla eurolla vuodessa. Suurin yksittäinen välivuokraussubvention saaja on Talin golfkeskusta pyörittävä Helsingin Golfklubi Ry, joka sai vuonna 2011 potista 570 000 euroa. Tavallaan kyseessä on siis leikkiraha, jossa euroja siirtyy yhdeltä virastolta toiselle kaupungin sisällä. Varsinainen veronmaksajien kustannus on tässä tapauksessa se, että muussa käytössä kaupunki saisi alueesta enemmän vuokratuloja kun nyt.

Tontin vuokrasopimuksiin kirjattu vuokrasubventio on ollut puolet tontin vuokrasta ja saman prosentuaalisen alennuksen saavat kaikki liikuntatoimijat, esimerkiksi jalkapalloseurat jalkapallokentistä tai melontayrittäjät melontakeskuksista. Helsingin golfklubi saa tässä tapauksessa euromääräisesti jättipotin vuokrasubventiota kahdesta syystä: 1) kiinteistövirasto perii Talin alueesta huomattavan korkeaa neliövuokraa ja 2) golfkenttä on pinta-alaltaan aika paljon isompi kuin jalkapallokenttä tai moni muu liikuntapaikka.

Helsingin Golfklubin vuokrasubventio on minustakin kohtuuton, vaikka se saa vuokrasubventiota samoilla periaatteilla kuin muutkin liikuntapaikat.

Pikaista ratkaisua tähän ongelmaan ei ole, koska Liikuntavirasto on tehnyt Helsingin golfklubin kanssa pitkän vuokrasopimuksen, johon vuokrasubventio on kirjattu ja kaupungin pitää olla luotettava sopimuskumppani. Erilaisten liikuntatoimijoiden toiminta muuttuu mahdottomaksi, eikä pitkän tähtäimen liikuntainvestointeja voida tehdä jos kaupunki ei kunnioita solmimiaan sopimuksia.

Ongelman ratkaisuksi vuokrasubvention myöntöperusteita pitää tulevien sopimusten osalta uudistaa. Asia voitaisiin korjata esimerkiksi niin, että tuleviin vuokrasopimuksiin säädettäisiin subventioprosentin lisäksi jonkinlainen indeksiin sidottu euromääräinen katto. Tällöin yksittäinen toimija ei voisi saada samanlaista valtavaa tukipottia kun Talin golfkenttä saa tällä hetkellä.

..ja sirkuspellereleisiinkin saattaa olla pian apua tulossa.

..voisi sen rahan tyhmemminkin käyttää.

Kuva: Wikimedia Commons, Kalibas, CC-BY-3.0

Tiistaisin yritän usein lähteä vähän aikaisemmin töistä niin, että ehdin miekkailuseurani salille harjoituksiin kello neljäksi. Neljästä kuuteen on nimittäin harjoitukset, jossa käyvät useat Suomen parhaista kalpamiekkailijoista ja ne ovat tällaiselle veteraani-ikää uhkaavasti lähestyvälle setäihmiselle ainutkertainen mahdollisuus saada todella kovaa harjoitusvastusta.

Treeneissä on tavallisesti muiden joukossa noin puolisen tusinaa oikeaa huippu-urheilijaa. Nuorta miestä ja naista, jotka harjoittelevat kymmenisen kertaa viikossa, kiertävät aktiivisesti kovatasoisimpia kansainvälisiä kilpailuja ja pyrkivät aikaa, rahaa ja vaivaa säästämättä todella haastamaan itsensä olemaan niin hyviä valitsemassaan lajissa kuin kykenevät. Nämä samat nuoret miehet ja naiset ovat yhtä aikaa kuitenkin myös opiskelijoita, jotka tekevät tavallisia opiskelijoiden asioita: lukevat rahoituksen tenttiin Hankkenilla, kirjoittavat kanditutkielmaa teoreettisesta filosofiasta tai valmistautuvat ylioppilaskirjoituksiin. Rahjoittavat harjoittelunsa ja kilpailumatkansa opintotuella, satunnaisilla keikkatöillä ja vanhempien avustuksella. Ja kun tuloksia alkaa syntyä ja sattuu käymään todella hyvä tuuri, muutaman tuhannen euron vuosittaisella tuella Olympiakomitealta, URA-säätiöltä tai vaikka Sami Hyypiän johtamalta SH4-tukirenkaalta.

Aika ajoin kuulee vaadittavan, että yhteiskunnan tuki huippu-urheilulle tulisi poistaa kokonaan, koska ammattiurheilijat eivät tukea tarvise. Todellisuus on kuitenkin se, että huippu- ja ammattiurheilu on Suomessa, kuten pääosin muuallakin maailmassa, aivan eri asioita. Todellisia ammattiurheilijoita ovat vain joidenkin suurimpien palloilulajien pelaajat, kuten jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat, sekä kourallinen kansallisia ja kansainvälisiä urheilutähtiä. Muiden huippu-urheilijoiden arki on yllä kuvatun kaltaista: normaalia elämää pienillä tuloilla. Näille urheilijoille erilaiset pienet apurahat ovat lähes välttämätön edellytys harjoittelemiselle ja kilpailemiselle.

Toinen yleinen argumentti , että valtion tulisi tukea vain liikuntaa ja korkeintaan harrasteurheilua huippu-urheilun sijaan.  Vuonna 2013 koko valtion tuki liikunnalle oli 152,4 miljoonaa euroa, josta alle kymmenen prosenttia, eli noin 10 miljoonaa euroa on kohdennettu huippu-urheilulle.  Huippu-urheilu ei ole jokin hermeettisesti muusta kilpaurheilusta erotettu osa-alue, vaan kyseessä on jatkumo, jossa lahjakkaimmat ja motivoituneimmat kilpaurheilijat siirtyvät jossain vaiheessa ”huippu-urheilijoiksi” ja usein huippu-urheilu-uran jälkeen palaavat rivikilpaurheilijoiksi omaksi ilokseen. Siksi ilman huippu-urheilua ei olisi myöskään harrasteurheilua, eikä sen mukanaan tuomia kansanterveydellisiä etuja.

Kilpaurheilu on sitä, että olympiavoittaja ja maailmanmestari Hannu Manninen käy edelleen aktiiviuransa päättymisen jälkeen hiihtämässä Finlandia-hiihdon omaksi ilokseen.  Siellä tiistaisissa miekkailutreeneissä ja  kotimaisissa kilpailuissa minulle harrastelijakilpaurheilijana riittää haastetta ja vastusta yli oman tarpeen, todella lajiin panostavien täytyy matkustaa jo kansainvälisiin kilpailuihin löytääkseen niitä.

Ja tässä ollaan urheilun ytimessä: halussa hyödyntää lahjakkuutensa ja kehittää  kykynsä niin pitkälle kuin mahdollista. Ja samalla tavalla kun valtio tukee ”huippumusiikkia”, ”huippututkimusta” ja ”huipputaidetta”, voi se tukea sitä huippu-urheiluakin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa…

..ja voisi sen rahan tyhmemminkin käyttää.

Kaikki (joilla on varaa) pelaa

Pienten poikien mielestä mukavinta urheiluharratuksessa on pelireissut kavereiden kanssa ja karkin syöminen. Vasta toisena tai kolmantena tuli itse pelaaminen. Kohta lähden Kouvolan jäähallille katsomaan Suomen suurinta muodostelmaluistelutapahtumaa. Tuossa lajissa kuukausikustannukset ovat alle 10-vuotiailla 200-300 euroa kuukaudessa. Sen päälle tulee vielä varusteet (lähinnä asusteet) ja turnausmatkat, joiden kustannus on noin 500-1000 euroa kaudessa. Aika iso hinta siitä, että saa syödä karkkia kavereiden kanssa.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin 31.3. Nuoren Suomen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan suomalaisten lasten liikunnan määrä romahtaa yläkouluiässä. WHO:n kansainvälisen vertailun perusteella vielä 11-vuotiaiden liikunnan perusteella Suomi on maailman huippuluokkaa, mutta 15-vuotiaiden ikäryhmässä liikkuminen on jo alimmassa neljänneksessä.

Kuva: Vladimir Fedorenko, CC-BY-SA 3.0

Yläasteiässä nuorten urheiluharrastusten tavoitteellisuus lisääntyy. Harjoitusmäärät kasvavat, kisamatkat pitenevät ja yleinen asenne muuttuu kilpailuorientoituneeksi. Varsinkin joukkuelajiessa nuoret jaetaan tasoryhmiin ja heikommin menestyneille nuorille ei välttämättä löydy tilaa joukkueista lainkaan. Vähemmän kilpailuhenkisille, omaksi ilokseen liikkuville nuorille jää hyvin vähän tilaa tässä kilpaurheiluun keskittyvässä nuorisoliikuntajärjestelmässä. He jättäytyvät tai jätetään pois joukkueista ja ajautuvat säännöllisten liikuntaharrastusten ulkopuolelle.

Lisääntyneen tavoitteellisuuden mukana myös harrastusten kustannukset kasvavat oleellisesti. SLU:n mukaan lajista riippumatta harrasteliikunnan kustannukset yleensä pysyvät kohtuullisina, mutta kilpaurheilussa ne ovat jopa 6-8-kertaiset harrasteliikuntaan verrattuna. Myös lisääntyneet kustannukset ajavat ainakin heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevien perheiden lapsia liikuntaharrastusten ulkopuolelle. Lapsena ja nuorena harrastettu liikunta luo pohjan loppuelämän liikuntatottumuksille ja terveille elämäntavoille. Vuonna 2010 tehdyn selvityksen mukaan jo nyt perheen taloudellinen tilanne näkyy nuorten terveydessä ja elintavoissa: hyvin toimeentulevien nuorten liikunta- ja ruokailutottumukset ovat lähempänä suosituksia kuin heikomaassa asemassa olevien. Yhdenkään lapsen tai nuoren ei pidä jäädä liikuntaharrastusten ulkopuolelle perheen taloudellisesta tilanteesta johtuen.

Yhteiskunta tukee suomalaista liikuntakenttää sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain, Helsingin kaupungin suora tuki sen alueella toimiville liikuntaseuroille on noin 16 miljoonaa euroa. Tämä julkinen tuki pitäisi kohdetaa ennen kaikkea sellaisille lajeille ja seuroille, joissa ryhdytään aktiivisiin toimiin kustannusten pysymisiksi kohtuullisina ja tarjotaan, kilpaurheilun ohella, mahdollisuus nuorille myös vähemmän tavoitteelliseen harrasteliikuntaan. Urheiluseuroille ja lajiliitoille pitää luoda toimintakulttuuri, jossa kaikkia kilpailujärjestelmä- tai sääntömuutoksia arvioidaan myös harrastuskustannusten kannalta.

Helsingin miekkailijoiden hallitus, jonka puheenjohtajana toimin, teki muutama viikko sitten päätöksen, jonka mukaan tulevaisuudessa seuran tuen painopistettä siirretään edustusmiekkailijoiden kilpailutoiminnasta junorien kilpailutoimintaan. Päätös oli askel oikeaan suuntaan.

P.S. Blogin avaavan sitaatin poimin lasten- ja nuorten liikunnan parissa työskentelevän ystävän Facebook-päivityksestä. Kiitos Antti.