Freedom Day 27.4. 2014 – 20 vuotta demokratiaa

Orlando Westin kaupunginosa Sowetossa.
Orlando Westin kaupunginosa Sowetossa.

Maailmassa on paikkoja, joissa historia tuntuu roikkuvan raskaana kaiken yllä. Kaupunkeja kuten Rooma tai Istanbul, jossa sitä on vain niin paljon, että sitä on pakkautunut kinoksiksi kaikkialle kuin lumi Helsingin kaduilla. Sitten on paikkoja, joissa sitä ei ensisilmäyksellä ole niin helppo havaita. Paikkoja joissa, syystä tai toisesta, kaikki vain muuttui tai jotain lähti peruuttamattomasti liikkeelle. Etelä-Afrikassa tällainen paikka on Orlando Westin township Sowetossa Johannesburgin ulkopuolella.

Vuonna 1976 juuri Orlando Westissä alkoivat Soweton mellakat, jotka aloittivat Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon vastaisen vastarinnan viimeisen aallon. Liikkeen, joka johti 80-luvun UDF:n organisoimiin suurmielenosoituksiin, kansainvälisiin taloudellisiin ja kulttuurisiin pakotteisiin, Nelson Mandelan vapauttamiseen, kolme vuotta kestäneisiin neuvotteluihin uudesta perustuslaista, ANC:n ja apartheid-hallituksen salaa tukeman Inkatha Freedom Partyn matalan intensiteetin sisällissotaan ja lopulta ensimmäisiin demokraattisiin ja vapaisiin vaaleihin. Vyöry, joka lähti liikkeelle eräänä kesäkuun päivänä Sowetossa kun muutaman koulun oppilaat lähtivät kaduille osoittamaan mieltään sitä vastaan, että afrikaansia oltiin ryhtymässä käyttämään koulujen opetuskielenä.

Maailmassa on  jatkuvasti rinnakkain useita todellisuuksia, historia etenee eri nopeuksilla ja moderni ja muinainen ovat elimellisesti kietoutuneita toisiinsa. 1400-luvun alussa se, mistä myöhemmin muotoutui Suomi oli keskellä keskiaikaa ja Turun tuomiokirkko oli juuri rakennettu. Samaan aikaan Firenzessä elettiin italialaisen renessanssin kultakautta ja Konstantinopolissa Rooman valtakunnan viimeiset rippeet olivat vielä olemassa Bysantin valtakunnan muodossa. Parin tuhannen kilometrin sisällä: antiikki, keskiaika ja renessanssi.

Tänään, 27.4. 2014 on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun Eurooppalaisen kolonialismin viimeinen jäänne Etelä-Afrikassa katosi kun kaikki maan kansalaiset saivat ensimmäistä kertaa äänestää vapaissa ja demokraattisissa vaaleissa ja Nelson Mandela nousi maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi. Yksi muinaisuus maailmasta katosi. Ja hyvä niin.

Homma hanskassa – edelleen Etelä-Afrikasta

Edellinen blogini tuli huomioitua Hommaforumilla ja päätin osallistua keskusteluun kirjoittamalla seuraavanlaisen viestin. Teksti sisältää jotain lainattuja kohtia Wikipediasta, mutta kohdat ovat sellaisia, jotka olen itse kirjoittanut, joten tekijänoikeuksia ei ole rikottu.

Pitäähän sitä osallistua kun näin kauniisti pyydetään. Pahoittelen, että vastaus tulee näin myöhään mutta vihreänä poliitikkona on ollut kiirettä Suomen islamisoimisessa ja muissa hyyssärikiireissa  ;)

Minä siis olen tuo edellä mainitun blogin kirjoittaja. Ihan ensimmäisenä haluan korostaa, ettei tarkoitukseni ole ollut väittää, että Hommaan kirjoittavat ihmiset olisivat rasisteja. Itseasiassa, olen sitä mieltä, että keskustelu siitä, kuka on rasisti on harvinaisen epärakentavaa ja hyödytöntä, pikemminkin pitäisi keskittyä siihen, että keskusteltaisiin siitä mikä on rasismia.

Se mikä minua tässä keskustelussa häiritsi ja jopa huolestutti oli se, että kenenkään muun haastamatta tai kritisoimatta lukuisat keskustelijat esittivät jumalan totuutena lähtökohtaisesti hyvin rodullisia selityksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen ja ongelmiin. Yritän tässä lyhyesti esitellä muutamia ketjussa esitettyjä väittämiä ja vastata niihin sen näkemyksen pohjalta, joka minulle on Etelä-Afrikan politiikkaan ja historiaan perehtymisen myötä on kehittynyt.

”Etelä-Afrikassa on menossa valkoisten kansanmurha ja valkoinen väestö pakenee maasta vainon vuoksi”

No ei ole menossa, eikä pakene. Etelä-Afrikassa on toki paljon väkivaltaista rikollisuutta ja maan murhatilastot ovat yksi maailman pahimmista. Paljon julkisuutta saaneista maatilahyökkäyksiä on tutkittu paljon. Maan poliisiviranomaisten tekemässä selvityksessä vuodelta 2001 todetiin, ettei hyökkäysten taustalla ollut poliittista (tai muutakaan) organisaatioita ja ettei niiden takana ollut poliittista motiivia. Lisäksi iso osa uhreista (38,4 %) oli muita kuin valkoisia afrikaanereita. Selvityksen mukaan mukaan tyypillinen maatilahyökkäyksen tekijä oli musta työtön nuori, joka oli lähtöisin kaupunkialueelta. Human Rights Watchin vuonna 2001 julkaiseman raportin mukaan väkivalta maatilallisia kohtaan on suurimmalta osalta välineellistä ja sen tavoitteena on aseiden, rahan ja ajoneuvojen varastaminen. Syrjässä ja etäällä toisistaan olevat maatilat ovat rikollisille helppoja kohteita. Rikollisuus ei raportin mukaan ole yleisempää maaseuduilla kuin kaupungeissa. HRW:n mukaan valkoisten maatilallisten ja näiden palkkaamien turvallisuuspalveluiden väkivalta maatilojen työntekijöitä ja muita niiden alueella asuvia mustia kohtaan on myös mittava ongelma.

Etelä-Afrikasta on vuoden 1994 vaalien jälkeen muuttanut pois paljon valkoista väestöä. Muuton taustalla olevat tekijät liittyvät kuitenkin lähinnä maan rikollistilanteeseen ja ennen kaikkea valkoisen väestön parempiin ansaintamahdollisuuksiin rikkaissa teollisuusmaissa kuin mihinkään poliittiseen pakolaisuuteen. Suurin osa pois muuttaneesta valkoisesta väestöstä on ollut englanninkielisiä, joilla on Etelä-Afrikan ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisuus. Eikä viimeisen reilun vuosikymmenen muuttoaalto ole mitenkään ainutlaatuinen, samanlaisia tapahtui myös apartheid-hallinnon aikana muun muassa 1970-luvun puolessavälissä ja 80-luvulla.

Ja lopuksi, väkivaltarikollisuus ei ole Etelä-Afrikassa paheneva ongelma, vaan tilastot ovat ovat muuttumassa parempaan suuntaan. Nykyisin tilastojen mukaan Etelä-Afrikassa tapahtuu vähemmän murhia kuin 1970-luvulla apartheid-hallinnon aikana.

”Valkoiset eteläafrikkalaiset loivat maan vaurauden ja nyt maa on on luisumassa takaisin köyhyyteen, koska mustat heimoihmiset eivät osaa.”

Etelä-Afrikan Afrikan mittakaavassa mittavan vaurauden takana on maan luonnonrikkaudet: 1800-luvun puolessa välissä löydetyt timantit ja 1800-luvun lopulla Witwatersrandista löydetty kulta. Näiden resurssien vuoksi Etelä-Afrikkaan on tehty ulkomaisia investointeja enemmän kuin koko muuhun Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan yhteensä. Kaivannaisteollisuuden luomia pääomia on sittemmin investoitu myös muuhun teollisuuteen ja infrastruktuuriin.

Kaivannaisteollisuuden syntyminen ei varsinaisesti alun perin vaurastuttanut varsinkaan maan afrikaaneriväestöä vaan päin vastoin, teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena maahan syntyi merkittävä köyhien afrikaanerien väestönosa, joka ei pystynyt kilpailemaan kielitaitoisten ja koulutettujen muualta tulleiden siirtolaisten kanssa. Vuonna 1948 valtaan noussut (afrikaanerien) Kansallispuolueen yksi keskeisimmistä poliittisista tavoitteista olikin nimen omaan afrikaanerien taloudellisen aseman parantaminen. Tämä tehtiin hyvin suoraviivaisesti maan afrikkalaisten väestön kustannuksella: paremmat työpaikat ja koulutusta vaatineet tehtävät yksinkertaisesti varattiin lailla maan valkoiselle väestölle ja valtion virastojen ja laitosten palkkauksessa suosittiin räikesti nimen omaan afrikaanereita muiden väestöryhmien kustannuksella. Suur-apartheid järjestelmänä takasi halvan mustan työvoiman saatavuuden kaivoksiin, koska afrikkalaisväestö pakkosiirrettiin elinkelvottomiin bandustaneihin, jolloin ainoaksi elannon hankkimisen ratkaisuksi jäi siirtotyöläisyys kaivosteollisuudessa. Mustien järjestäytyminen ammattiyhdistyksiin oli pitkään lailla kiellettyä. Toisin sanoen, apartheid-järjestelmä oli keskeisiltä osin makroekonominen kokeilu, jonka avulla halvan mustan työvoiman tuottama lisäarvo kanavoitiin maan valkoisen väestön vauraudeksi.Esimerkiksi, vuosien 1911-1971 välisenä aikana maan valkoisten kaivostyöläisten ostovoima kaksinkertaistui samalla kuin mustien työläisten ostovoima pieneni.  Ei ihme, että valkoisen väestön taloudellinen asema parani huomattavasti.

Keskeisessä asemassa tässä kehityksessä oli myös maan koulutuspolitiikka.  Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä se ollut pakollista. Kun puoli vuosisataa on tietoisesti koulutettu yhtä kansanryhmää ja tarkoituksellisesti jätetty maan valtaväestö kouluttamatta ei ole yllättävää, että koulutus ja varallisuus on epätasaisesti jakautunutta.

”Etelä-Afrikka olisi pitänyt jakaa mustien ja valkoisten erillisiin valtioihin

Tämä oli lähtökohtaisesti afrikaanerinationalistien luoman suur-apartheidin keskeisin ajatus. Tämä on siis käytännössä se sama ajatus, josta de Klerkin hallinto 90-luopui sen täydellisen epäonnistumisen vuoksi. Volkstaat-hankkeessa useita erittäin suuria ongelmia, joista ihan ensimmäinen on se, etteivät valkoiset ole enemmistönä missään Etelä-Afrikan provinssissa puhumattakaan siitä, että ajatus, että alle 10 % väestöstä varattaisiin Etelä-Afrikan alueesta noin puolet tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta ajatukselta.

Kun blogissakin kirjoitin:

”..ongelman ytimessä ei kuitenkaan varsinaisesti ole tahallinen rasismi vaan se, ettei ymmärretä rasismin historiallista olemusta. Harvoin tämä on niin ilmiselvää, kuin tilanteessa, jossa apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi apartheidia. Että terkkuja vain nimimerkki “kriittinen_ajattelija”.”

tarkoitin juuri tätä. Rodullistavat selitykset Etelä-Afrikan haasteisiin pohjautuvat ymmärtämättömyyteen rasismin, tässä tapauksessa apartheid-järjestelmän, historiallisesta kontekstista.  Kun yli sadan vuoden ajan hallinnon keskeinen politiikka on perustunut pienen vähemmistön taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten (etu)oikeuksien puolustamiseen maan valtaväestön kustannuksella, on jotenkin irvokasta, että Soweton slummeja perustellaan maan valtaväestön kulttuurilla tai rotuluonteella.

Etelä-Afrikka on kehitysmaa, jolla on valtavat haasteet ennen kaikkea taloudellisen hyvinvoinnin tasaisemman jakautumisen edistämisessä ja apartheid-järjestelmän aiheuttamien sosiaalisten, taloudellisten ja yhteisöllisten tuhojen korjaamisessa. Siksi minusta on jotenkin erityisen hätkähdyttävää, että 2010-luvun Suomessa maan tilannetta edelleen esimerkiksi täällä analysoidaan lähes identtisin sanankääntein kuin Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän luoneet pääministerit Johannes Gerhardus Strijdom ja Henrik Verwoerd.

Lähteitä:

  • Alan Hirsch: ”1. The economic legacy of apartheid”, Season of Hope – Economic Reform under Mandela and Mbeki.
  • Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid

Merkityksellisiä sanoja

Kesällä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla velloi jälleen kerran kiivas keskustelu siitä käytiinkö Suomessa vuonna 1918 sisällis-, kansalais-, vapaus- vai veljessota, punakapina vai yritettiinkö peräti tehdä vallankumous. Samalle historialle ja tapahtumille yritetään edelleen, miltei sata vuotta tapahtumien jälkeen, löytää tulkinta ja merkitys sanojen kautta. Sanoilla on merkitys. Ja lukemattomia sivumerkityksiä, sävyjä ja konnotaatioita. Ne eivät ole vain äännekimppuja, joita jaetaan satunnaisesti kuvaamaan eri ilmiöitä. Muuttamalla käytettyjä sanoja ja ilmauksia puretaan tai pönkitetään valtahierarkioita ja tulkitaan historiaa uudelleen.

Charlize Theron, afrikaaneri.

Viime vuosikymmeninä on enenevässä määrin kiinnitetty huomiota siihen, miten erilaisten historiallisesti heikommassa tai alistetussa asemassa olleiden väestöryhmien nimeäminen on edustanut ja ylläpitänyt vanhoja esimerkiksi kolonialistisia valtasuhteita. Suomessa tätä samaa keskustelua on käyty sanojen romani-mustalainen ja saamelainen-lappalainen ympärillä. Eteläisessä Afrikassa elävät alkuperäiskansat khoit ja sanit tunnettiin aikaisemmin Kapmaan hollantilaisten siirtolaisten antamilla nimillä ”hottentotit” ja ”bušmannit”. Hottentotti-nimitys juontuu hollannin änkyttämistä tai nikottelemista tarkoittavasta sanasta ja viittasi khoisan-kielissä yleisiin naksausäänteisiin eli avulsiiveihin. Bušmanni puolestaan tarkoittaa sanan mukaisesti ”puskaihmistä” ja viittasi kansan elinympäristöön. Molempia nimityksiä pidetään nykyisin kansainvälisesti vanhentuneina ja loukkaavina ja niiden käytöstä on luovuttu.

Suomen kielen kannalta valitettavaa on, ettei Kielitoimiston rajallisten resurssien takia Kielitoimiston sanakirja ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, vaan sanakirjassa esiintyy vain nämä vanhentuneet nimet määriteltyinä ”eräiksi eteläafr. (lyhytkasvuisiksi) kansoiksi”. Samalla tavalla Kielitoimiston sanakirjasta puuttuu Etelä-Afrikan valkoihoisesta, afrikaansia puhuvasta ja pääosin kalvinistisesta väestönosasta käytetty nimitys afrikaanerit, mutta sen sijaan sanakirjassa määritellään:

 Buurit. Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla muuttaneiden alankomaalaisten t. heihin sulautuneiden muiden valkoihoisten jälkeläiset.

Andries Pretorius, buuri.

Vaikka täältä Suomen perspektiivistä asia ei vaikuta tärkeältä, valtaosa afrikaanereista kokee nykyisin buuri-nimityksen loukkaavana ja sitä käyttävät maassa enää vain jotkut harvat äärioikeistolaiset ryhmät. Suomen kielen kannalta on vaarallista, jos ”uusin ja ajantasaisin nykysuomen yleiskielen kuvaus” edelleen sisältää selkeästi poliittisesti epäkorrekteja tai arveluttavia nimityksiä. Kielitoimisto ei aikaisemminkaan ole tällaisissa terminologiakysymyksissä ollut aivan edistyksen eturintamassa – siltä kesti aina vuoteen 2000 tunnustaa, että sana neekeri on ”usein halventava”.

Mitä tälle pitäisi sitten tehdä? Suomen kielenhuollon kannalta oleellisimman teoksen, eli juuri Kielitoimiston sanakirjan toimituskunnan resurssit pitäisi laittaa kuntoon. Jos Kielitoimiston sanakirjaa ei pystytä rajallisista resursseista johtuen pitämään ajan tasalla, vaan se sisältää edelleen 90-luvun alun Suomen kielen perussanakirjasta ja sitä vanhemmista lähteistä peräisin olevaa tietoa, vaikeutuu muukin kielenhuoltotyö huomattavasti.

Vielä tärkeämpää olisi kuitenkin se, että Kielitoimiston sanakirja julkaistaisiin internetissä sähköisenä versiona. Sähköisen version ylläpitäminen ja päivittäminen olisi painettua versiota helpompaa ja edullisempaa, joten sanakirja pysyisi nykyistä paremmin ajantasalla. Asialla on myös oleellisempi periaatteellinen puoli. Valtion ylläpitämän Kielitoimiston tuottaman sanakirjan pitäisi olla vapaasti ja avoimesti kaikkien suomalaisten ja suomen kieltä käyttävien saatavilla. Ruotsalaiset ovat tässäkin meitä edellä: Ruotsin akatemian sanakirjat Svenska Akademiens ordbok ja ordlista ovat olleet verkossa saatavilla ilmaiseksi jo vuodesta 1997.  Ja niistä on julkaistu mobiiliapplikaatiot useille matkapuhelinalustoille, jotka myöskin ovat ilmaisia.

Maanmittauslaitoksen kartta-aineistot on jo saatu vapaasti kaikkien käyttöön, seuraavaksi olisi Kielitoimiston aika. Koska sanoilla on vähintään yhtä paljon merkitystä kuin kartoilla.

ANC:n lopun alku?

Etelä-Afrikkaa vuonna 1994 pidetyistä  ensimmäisistä vapaista vaaleista asti hallinnut Afrikan kansalliskongressi eli ANC on käytännössä kolmen valtaryhmän, Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen (SACP), maan suurimman keskusammattijärjestön COSATU:n ja perinteisten oikeistososiaalidemokraattisten kansalliskongressilaisten muodostama koalitio. Koalitio syntyi maan apartheid-hallinnon aikana, jolloin liike nousi keskeisimmäksi kansanryhmien tasa-arvoa ja demokratiaa ajaneeksi järjestöksi. Apartheid-järjestelmän purkamisen jälkeen koalitio on pysynyt jännitteistä huolimatta koossa siksi, että se on taannut sen eri osapuolille valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Puolueen ehdoton enemmistö parlamentissa on mahdollistanut myös sen eliitille mahdollisuuden henkilökohtaiseen hyötyyn ja puoluetta on viime vuosina kritisoitu korruptiosta.

Vasemmistolaisten SACP:n ja COSATU:n sekä puolueen talousliberaalimman siiven, jonka keskeisin hahmo oli entinen presidentti Thabo Mbeki, välisten jännitteiden kärjistymistä on ennustettu jo pitkään. Merkittävä eteläafrikkalainen journalisti Allister Sparks ounasteli vääjäämätöntä välirikkoa jo vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassaan ”Beyond the miracle: inside the new South Africa”.  Ensimmäiset merkit hajaannuksesta nähtiin vuonna 2007 kun Mbekin oikeistolaisena pidettyyn talouspolitiikkaan suivaantuneet puolueen jäsenet syrjäyttivät istuvan presidentin presidentin puolueen puheenjohtajuudesta ja uudeksi puheenjohtajaksi ja seuraavana vuonna presidentiksi nousi Jacob Zuma.  Zuman kannatuspohja löytyy erityisesti juuri COSATU:n ja kommunistien piiristä. Samana vuonna joukko puolueen mbekiläisen siiven jäseniä erosi ANC:stä ja perusti Kansankongressi-nimisen puolueen, joka korosti vapaiden markkinoiden merkitystä ja irtisanoutui marksismista. Vuoden 2009 vaaleissa Kansankongressi sai 7,4 % annetuista äänistä ja nousi maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. ANC:n kannatus vaaleissa oli 65 %.

Viimeisten viikkojen aikana ANC:n sisäiset skismat ovat nousseet jälleen pintaan. Jacob Zuman tiedottajan Mac Maharajn asehankintoihin liittyneen korruptioskandaalin jälkimainingeissa ANC aloitti uuden ”valtion tiedon turvaamiseen” tähtäävän lain valmistelun, jota muun muassa rauhannobelisti Desmond Tutu on julkisuudessa arvostellut kovin sanoin. Lain arvostelijoiden mukaan se haittaa  ihmisoikeusloukkauksien ja korruption paljastamista ja uhkaa vapaata lehdistöä ja tiedonvälitystä. Laki  hyväksyttiin maan parlamentin alahuoneessa ANC:n enemmistön turvin ja se odottaa ylähuoneen eli provinssien neuvoston hyväksyntää.

ANC:n tulevaisuuden kannalta kiistan suurin merkitys on kuitenkin sillä, että myös ammattijärjestö COSATU on noussut näkyvästi vastustamaan sen hyväksymistä. Järjestön pääsihteeri Zwelinzima Vavi on ilmoittanut järjestön tarvittaessa vievän lain perustuslaillisuuden ratkaisemisen perustuslakituomioistuimeen. Zuman poliittisen tulevaisuuden kannalta COSATU:n ja puolueen avoin koflikti on huolestuttava.

Mikäli puolueen johto ja COSATU eivät saa välejään paikattua pikaisesti on mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että kauan uumoiltu ANC:n hajoaminen useammiksi pienemmiksi puolueiksi vihdoin toteutuu. Etelä-Afrikan kannalta tämä olisi hyvä asia. Vaikka ANC:llä on kunniakas historia ja sen rooli Etelä-Afrikan muuttumisessa demokraattiseksi ja ihmisoikeuksia kunnioittavaksi valtioksi on kiistämätön,  yhden puolueen lähes kaksikymmentä vuotta jatkunut täydellinen yksinvaltaei luo mahdollisuuksia normaalille toimivalle demokraattiselle järjestelmälle. Etelä-Afrikan on aika siirtyä eteenpäin.