Äitiyslaki – Candida pro causa ense candido

i-cant-believe-i-still-have-to-protest
Seniorikansalainen Yhdysvalloissa esittää vahvan argumentin äitiyslakialoitten hyväksymisen puolesta.

Kuuntelin jokin aika sitten yhdysvaltalaisen Vox-lehden mahtavaa The Weeds -podcastia. Ohjelman lopussa keskustelijoilla on tapana aina esitellä ”viikon tutkimus”, joka tällä kertaa oli arvostetun The Lancet -tiedelehden julkaisema artikkeli maailmanlaajuisista aborttitilastoista viimeisen neljännesvuosisadan aikana ja seikoista, jotka tutkimusaineiston perusteella vaikuttavat abortti-insidenssiin. Tutkimuksen yllättävä johtopäätös oli ettei aborttioikeutta rajoittavalla lainsäädännöllä vaikuta olevan vaikutusta tehtyjen aborttien määrään. Sen sijaan, vähemmän yllättävästi, ehkäisyvälineiden helpolla saatavuudella oli.

Tutkimuksen johtopäätöksiä ruodittaessa eräs keskustelijoista puolivahingossa teki varsinaisen avainhavainnon useimmista poliittisista arvokysymyksistä:

Ihmiset usein toivovat, että asiat  joita he pitävät moraalisesti oikeina ovat myös tehokkaita. Usein ne eivät kuitenkaan ole niin tehokkaita. Ja ihmisillä on vaikeuksia erottaa näitä asioita toisistaan.

Toisin sanoen, saavuttaakseen sen päämäärän mihin pyrkii, tavoite ja keinot pitää usein erottaa toisistaan. Valitettavan usein julkisen poliittisen keskustelun tiivistetyssä ydinviestinnässä tämä on erittäin hankalaa ja johtaa, noh, hölmöilyyn.

Kristillisdemokraatit onnistuivat edellisen hallituksen sekavilla loppumetreillä kaatamaan aloitteen äitiyslain uudistamisesta. Syitä tähän hölmöilyyn on vaikea ymmärtää – ilmeisesti tarkoitus oli kaikin mahdollisin keinoin vastustaa ”perinteisen” perhemallin muuttumista ja kategorisesti vastustaa kaikkien tuohon muottiin sopimattomien ihmisten yhdenvertaisten oikeuksien toteutumista. Ongelma on vain on tässäkin tapauksessa sama kuin edellä mainitussa aborttiesimerkissä: valitut ”moraalisesti oikeat” keinot eivät ole tehokkaita halutun tavoitteen toteuttamisessa: on vaikea kuvitella että yksikään sateenkaariperhe jättää hankkimatta lapsia siksi, että joutuu vahvistamaan toisen vanhemman vanhemmuuden byrokraattisen perheen sisäisen adoption kautta.

Ainoa asia mitä kristillisdemokraattien jarrutuksella on saatu aikaan, on kuntien adoptioneuvontojen ja oikeuslaitoksen työllistämistä tarpeettomalla byrokraattisella lisätyöllä – eli käytetty rajallisia resursseja turhuuteen, kun ne oltaisiin voitu paljon järkevämmin käyttää esimerkiksi kansainvälisten tai kotimaisten avoimien adoptioiden hoitamiseen ja edistämiseen.

Kun nyt äityislaki lopulta on tulossa eduskuntaan kansalaisaloitteen kautta, toivon että kansanedustajat muistavat sen, jonka jokainen minun laillani adoption kautta vanhemmaksi tullut jo tietää: vanhemmuus ei ole pääosin biologista vaan sosiaalista. Lapsen vanhemmat ovat ne, jotka lapsesta huolehtivat, häntä hoitavat ja häntä rakastavat. Tehokkain tapa edistää lapsen etua ja tukea perheitä on mahdollisuuksien mukaan taata lapselle kaksi rakastavaa vanhempaa. Ilman tarpeetonta byrokraattista höykytystä. Tämä on myös moraalisesti oikein.

Tasa-arvoinen avioliittolaki edistää aidosti lasten etua

Kuva: mydphotos (http://www.flickr.com/photos/mydphotos/4012625868/) [CC BY 2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.0)%5D, via Wikimedia Commons
Kun Suomen eduskunta viimein joulukuussa 2014 hyväksyi kansalaisaloitteen perusteella lain tasa-arvoisesta avioliittolaista näytti siltä, että pitkä ja uuvuttava vänkääminen asiasta päättyisi ja Suomi liittyisi siihen eurooppalaiseen vertaisryhmään, johon me kuulumme tämänkin kysymyksen osalta. Valitettavasti Aito avioliitto ry:n organisoiman vastakansalaisaloitteen vuoksi tähän puhkikulutettuun aiheeseen pitää ilmeisesti palata.

Tässä kirjoituksessani en tule käymään läpi kaikkia Aito avioliitto -aloitteen ongelmia, virheellisiä väittämiä enkä suoranaisia valheita. Niitä on ansiokkaasti käsitellyt jo muun muassa Erkki Perälä blogeissaan ([1], [2], [3]). Aion kirjoittaa asiasta, joka minua aloitteessa häiritsee eniten: kyynisestä ”lasten edun” taakse piiloutumisesta ja siihen liittyvästä tahallisesta harhaanjohtamisesta.

Aito avioliitto yhdistyksen verkkosivuilla perustellaan vasta-aloitetta muun muassa seuraavasti:

[Y]hdistyksen tarkoituksena on edistää lapsen oikeutta tuntea sekä isänsä että äitinsä ja olla heidän hoidettavanaan koko lapsuusaikansa mikäli mahdollista.

Toisin kuin yhdistyksen väitteistä voisi päätellä, tasa-arvoinen avioliittolaki ei millään tavoin vaikuta (biologisten) isien ja äitien oikeuteen tai lapsen oikeuteen biologisiin vanhempiinsa. Isyyslaki toteaa yksiselitteisesti, että äidin ”aviomies on lapsen isä, kun lapsi on syntynyt avioliiton aikana” (1. luku, 2 §). Muissa tapauksissa (3§):

Isä on tällöin se:

1) joka on siittänyt lapsen;

2) jonka siittiöitä on käytetty äidin hedelmöittämiseen muulla tavalla ja lapsi on tästä syntynyt.

Biologinen vanhemmuus on laissa voimakkaasti suojeltu. Esimerkiksi huostaanotettuja lapsia ei voida adoptoida sijaisperheisiin ilman biologisten vanhempien suostumusta kuin poikkeustilanteissa. Tämä on myös koettu ongelmalliseksi tilanteissa, joissa lapset ovat olleet pysyvästi sijoitettuna muualle kuin syntymäperheeseensä. Vuonna 2012 voimaantulleessa uudessa adoptiolaissa tätä ongelmaa pyritty ratkaisemaan luomalla uusi avoin adoptio-malli, jossa lapsen yhteys biologisiin vanhempiinsa on turvattu adoptiosta huolimatta.

Lapsen oikeus tuntea biologiset vanhempansa ei siis ole tasa-arvoisen avioliittolain seurauksena uhattuna, eikä sitä tarvitse turvata eikä edistää.

Aito avioliitto -yhdistyksen mukaan:

Sosiologinen todistusaineisto osoittaa, että milloin avioero tai kuolema eivät sitä estä, lapset voivat parhaiten oman biologisen isän ja äidin muodostamassa ehyessä avioliitossa.

Lapset voivat tutkitusti tilastollisesti parhaiten biologisten vanhempiensa  perheissä. Se, onko biologisen isän ja äidin muodostama perhe jonkin yksittäisen lapsen kannalta paras vaihtoehto on jo paljon monimutkaisempi kysymys. Lapset kun eivät elä tilastoissa ja keskiarvoissa vaan todellisissa perheissä. Sellaisissa, jossa vanhemmilla on esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmia. Tai sellaisissa, jossa vanhemmat ovat vain kelvottomia vanhempia. Näiden lasten kannalta keskiarvot ja tilastot ovat merkityksettömiä.

Adoptiolapsien kohdalla syystä tai toisesta ensisijainen perhemalli, jossa lapsesta huolehtivat hänen biologinen äitinsä ja isänsä ei ole toteutunut. Lapsen etua näissä tapauksissa turvaa adoptiolainsäädäntö ja lastensuojeluviranomaiset. Adoptiolaissa (1. luku 2 §) todetaan:

Kaikissa alaikäisen lapsen adoptiota koskevissa päätöksissä ja muissa toimenpiteissä on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota erityisesti siihen, miten voidaan parhaiten turvata pysyvä perhe sekä tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapselle, joka ei voi kasvaa omassa perheessään.

Aito avioliitto -aloitteen ajatus vaikuttaa olevan, että lapsen etu toteutuu aina parhaiten silloin kun adoptiovanhemmat ovat eri sukupuolta oleva aviopari:

Yhdistyksen tarkoituksena on myös edistää lapsen terveen sukupuoli-identiteetin kehittymistä.. turvaamalla lapselle myös adoptiotilanteessa perhemalli, jossa lapsella on sekä isä että äiti.

Ei ole vaikea keksiä todellisen elämän tilanteita, joissa on selvää, että lapsen etu on se, että tämän kuitenkin adoptoi samaa sukupuolta oleva aviopari. Esimerkiksi: jos lapsen vanhemmat menehtyvät tapaturmaisesti, lapsen voi adoptoida vanhemman sisarus ja tämän samaa sukupuolta oleva aviopuoliso, jotka ovat lapselle tuttuja ja läheisiä tai tuntematon ”perinteinen” aviopari. Ei tarvitse olla kehityspsykologian professori ymmärtääkseen, että tuttu ja turvallinen sateenkaariperhe on tässä tapauksessa selkeästi lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Vaikka edellisen esimerkin tapauksessa olisi nykylainsäädännön nojalla mahdollista, että sisarus adoptoisi lapsen yksin, Adoptioperheet ry totesi  lausunnossaan tasa-arvoisesta avioliittolaista:

Vain toisen vanhemman juridinen vanhemmuus tai kaksivaiheinen adoptioprosessi, jossa lapsen adoptoi ensin toinen ja sitten toinen tosiasiallinen vanhempi (avoliitto tai rekisteröity parisuhde) ei käsityksemme mukaan edistä lapsen etua.

Aito avioliitto -aloitteen periaatteelliset julistukset lähtevät abstrakteista periaatteista ja tarkkarajaisista luokitteluista, joilla vanhempia ja perhemuotoja lajitellaan ”hyviin” ja ”huonoihin”. Lapset eivät myöskään kasva ja kehity periaatteissa eikä luokissa vaan todellisissa perheissä. Jokainen lapsi ja tilanne pitää huomioida ainutkertaisena jos halutaan todella edistää lapsen etua. Siksi lapsen etu toteutuukin parhaiten vasta sen jälkeen kun tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan.

Aito avioliitto -aloitteen puuhahenkilöt piiloutuvat raukkamaisesti ”lapsen edun” taakse kun heidän todelliset motiivinsa ja vaikuttimensa paljastuvat siinä, minkälaisia ”seurannaisvaikutuksia” he arvioivat tasa-arvoisesta avioliittolaista seuraavan:

Klassisen avioliiton kannattajat joutuvat marginalisoinnin ja julkisen nimittelyn kohteeksi. Kouluilta edellytetään avioliiton uusmäärittelyn mukaista seksuaalikasvatusta. Vanhempien oikeus varjella lapsensa tällaiselta yksipuoliselta kouluopetukselta on uhattuna. Sananvapaus vaarantuu, jos näkemys klassisen avioliiton ainutlaatuisuudesta leimataan julkisessa keskustelussa syrjinnäksi. Ja jos kerran avioliitto voidaan määritellä toisin, mikä estää määrittelemästä sitä polygamiseen suuntaan?

Sananvapaus murtuu jos enemmistön mielestä vähemmistön kanta on väärä? Lapset menevät turmiolle jos kuulevat ihmisen seksuaalisuuden ja perhemuotojen monimuotoisuudesta? On varmasti vaikeaa olla historian väärällä puolella ja se että maailma muuttuu omalta kannalta ei-toivottuun suuntaan on oletettavasti ikävää. Mutta jättäkää nyt ne lapset rauhaan.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole kansainvälisen adoption este

Lakivaliokunnan torpattua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista on keskustelu aiheesta taas ryöpsähtänyt käyntiin. Helsingin Sanomissa keskustalainen kansanedustaja Arto Pirttilahti perusteli vastustustaan sillä, että:

adoptio-oikeuden salliminen homoille estäisi adoption ulkomailta myös heteroille, koska eräät maat ovat kieltäytyneet antamasta lapsia, jos Suomi hyväksyy tämän aloitteen.

Arto on toki oikeutettu mielipiteenseensä – vaikka mikään empiirinen todiste ei kylläkään tue tätä väitettä.

Adoptio-oikeuden ulottaminen samaa sukupuolta oleviin pareihin on tärkeä periaatteellinen, mutta käytännön vaikutuksilta varsin vähäinen lainmuutos. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille.  Toisaalta kotimaanadoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni. Tästä johtuen käytännössä samaa sukupuolta olevat pariskunnat eivät juurikaan kilpailisi heteropariskuntien kanssa rajallisesta määrästä adoptioon tulevia lapsia.

Image

Samaa sukupuolta olevien parien on ollut mahdollista adoptoida Ruotsissa vuodesta 2003 eikä toistaiseksi yksikään ruotsalainen samaa sukupuolta oleva pariskunta ole adoptoinut lasta ulkomailta. Lainmuutoksen vaikutus kansainvälisiin adoptioihin on ollut muutenkin olematon: vuonna 2012 Ruotsissa adoptoitiin ulkomailta 5,12 lasta / 100 000 asukasta kun Suomessa sama suhdeluku oli vain 3,96. Suhteellisesti suurimpia adoptiolasten vastaanottajamaita maailmassa ovatkin Ruotsi, Norja ja Espanja, joissa kaikissa niin perheen sisäinen kuin vierasadoptiokin ovat sallittuja samaa sukupuolta oleville pareille.

Suomen kansainvälisen adoption kohdemaista ainoastaan Venäjän federaatio on reagoinut kielteisesti tasa-arvoisia avioliittolakeja säätäneisiin maihin. Ilmeisesti tällä hetkellä ainoa maa maailmassa, joka täyttää Venäjän federaation tiukat kriteerit on Italia. Vuonna 2013 Venäjältä tuli Suomeen 15 lasta kansanvälisen adoption kautta, mikä on noin 10 % kansainvälisesti adoptoitujen lasten kokonaismäärästä. Venäjältä adoptoitujen lasten määrä on muutenkin ollut jo vuosia laskussa johtuen Venäjän pyrkimyksestä tehostaa kotimaanadoptiota.

Homojen ja lapsettomien asettaminen vastakkain on ihan näppärä strategia tasa-arvoista avioliittolakia vastustaville, mutta Arton on syytä keksiä jokin uusi peruste kansalaisaloitteen vastustamiselle.

Mika hätänä?

Ta­sa-ar­voi­sen avio­liit­to­lain hyö­ty­jä yh­teis­kun­nal­le pe­rus­tel­laan useim­mi­ten yh­den­ver­tai­suu­del­la. Pe­rus­te­lu kui­ten­kin on­tuu. Yh­den­ver­tai­suus on kä­sit­tee­nä on­gel­mal­li­nen. Jos se to­teu­te­taan ab­so­luut­ti­ses­ti, kai­kil­la vä­hem­mis­töil­lä on täs­mäl­leen sa­mat oi­keu­det. Se, mi­hin ra­ja, riip­puu vii­me kä­des­sä ar­vois­ta. – kansanedustaja Mika Niikko (ps.) HS 23.2. 2013

Mikaniikot ovat Suomessa pieni vähemmistöryhmä. Mikaniikot ovat  helluntailaisia. He kuuluvat uskonnolliseen ryhmään johon Suomessa kuuluu noin 45000 ihmistä eli 0,8 % väestöstä. Perussuomalaisen puolueen jäseninä mikaniikot ovat vielä pienempi marginaaliryhmä: noin 5000 puolueen jäsentä on vain 0,09 % suomalaisista ja edellisissä eduskuntavaaleissakaan neljä viidestä suomalaisesta ei äänestänyt mikaniikkojen puoluetta. Raja, joka määrittää millaisia oikeuksia mikaniikkojen kaltaisille marginaalisille vähemmistöryhmille kuuluu, riippuu viime kädessä arvoista.

Adop­tios­sa on ky­se sii­tä, et­tä et­si­tään lap­sel­le per­he ei­kä per­heel­le lap­si. Näin ol­len on olen­nais­ta, et­tä lap­si saa jat­kos­sa­kin mah­dol­li­suu­den pääs­tä adop­toi­ta­vak­si per­hee­seen, jos­sa hän saa isän ja äi­din.

Minä olen sitä mieltä, että lapsen edun mukaista ei tulla adoptoiduksi perussuomalaiseen perheeseen. Adop­tios­sa on ky­se sii­tä, et­tä et­si­tään lap­sel­le per­he ei­kä per­heel­le lap­si. Näin ol­len on olen­nais­ta, et­tä lap­si saa jat­kos­sa­kin mah­dol­li­suu­den pääs­tä adop­toi­ta­vak­si per­hee­seen, jos­sa häneen ei pienestä pitäen iskosteta ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita erilaisia ihmisiä kohtaan. Perussuomalaisuus näyttää olevan yhteydessä holtittomaan päihteiden käyttöön ja erilaisiin rikollisiin toimiin.

Minä kuitenkin myös tiedän, että tässä on kyseessä vain minun oma asenteellisuuteni. Adoptiolaki lähtee aina ensi sijaisesti lapsen edusta. Uskon siihen, että suomalaiset adoptioviranomaiset ovat kykeneviä arvioimaan adotiopäätöksiä tehtäessä nimen omaan lapsen edun ilman, että poliitikkojen tarvitsee kirjata lakiin omat ennakkoluulonsa.

Kan­san­edus­ta­jien tu­lee päät­tää sii­tä, kuin­ka pit­käl­le olem­me val­mii­ta me­ne­mään et­sies­säm­me ta­sa-ar­voa ro­mut­ta­mat­ta luo­mis­jär­jes­tyk­sen mu­kai­sia ar­vo­ja.

Tasa-arvo on länsimaisen yhteiskunnan ytimessä olevan ihmisoikeuskäsitteen keskeisin sisältö. Ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi samalla tavoin riippumatta siitä, mihin seksuaaliseen, sukupuoliseen, uskonnolliseen, poliittiseen tai muuhun ryhmään he kuuluvat. Myös mikaniikkojen onneksi suurin osa ihmisistä ja kansanedustajista on tästä samaa mieltä. Myös helluntailaisten tai perussuomalaisten kaltaisilla vähemmistöillä on oikeus toimia, ilmaista mielipiteensä ja tulla huomioiduksi yhteiskunnassa, vaikka ne monella tapaa romuttavatkin yhteiskuntajärjestyksen mukaisia arvoja.

Toisin kuin mikaniikkojen arvot, joilla pyritään perustelemaan toisten ihmisryhmien syrjintää, meidän muiden yhteiskunnassa yhteinen arvo on juuri se, että ”kai­kil­la vä­hem­mis­töil­lä on täs­mäl­leen sa­mat oi­keu­det”.

Adoptioperheiden palvelut Helsingissä

Kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin vihreiden Parempi Helsinki -sosiaali- ja terveyspoliittisessa blogissa.

Helsingissä adoptioperheita asuu arviolta parisen sataa Adoptioperheet ovat siis pieni erityisryhmä kaupungin sosiaalitoimen asiakaskunnassa, mutta se ei tee adoptioperheiden palveluita yhtään vähemmän tärkeiksi. Laadukkailla adoptioneuvonnalla ja adoptiopalvelulla sekä tuella adoptoitujen lasten kotihoitoon on mullistava vaikutus niiden ihmisten elämään, joita kansainvälinen adoptio koskettaa. Kaupungilla on mahdollisuus olla mukana tekemässä todeksi ihmisten unelmia perheestä ja vanhemmuudesta  – ja tarjoamassa lapsille mahdollisuus omiin vanhempiin. Asioita, joihin kannattaa panostaa.

Adoptioneuvontajonot pidettävä kohtuullisina

Adoptiolain mukaan kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa adoptiota suunnitteleville ihmisille neuvontaa, joka on edellytys lapsen adoptointia varten tarvittavalle luvalle. Neuvontaan pääsyn nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Helsingin tilanne oli vuosikausia vaikea, ja adoptioneuvontaan pääsyä joutui odottamaan yleensä yli vuoden. Viime vuosina kohdemaiden jonotusaikojen pidentyessä vähemmän ihmisiä on päätynyt valitsemaan kansainväliseen adoptioon ja siten myös adoptioneuvonnan jonotilanne on helpottunut.

Nykyisin myös Vantaa ostaa adoptioneuvontapalvelut Helsingiltä. Kaupungin sosiaalitoimen tulee pitää tarkasti huoli siitä, ettei Vantaalle tarjottu ostopalvelu oleellisesti pitkitä adoptioneuvontajonoja tulevaisuudessa. Ylimääräinen odotus kotimaassa pitkittäisi tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asttaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella. Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Helsingissä voida vaikuttaa, mutta Helsingin viranomaisten toimintaan kyllä. Adoptioneuvontaan on jatkossakin päästävä viimeistään puolessa vuodessa.

Helsinki-lisä oikeudenmukaiseksi

Suurin osa kansainvälisesti adoptoiduista lapsista tulee Suomeen leikki-ikäisinä. Mitä vanhempana lapsi adoptoidaan, sitä enemmän tukea uudessa perheessään hän tarvitsee normaalin kiintymyssuhteen kehittymiseen. Siksi lakia lasten kotihoidon tuesta muutettiin jo vuonna 2007 niin, että adoptioperheet saavat Kelan maksamaa tukea, kunnes vanhempainrahakauden alkamisesta on kulunut 2 vuotta. Lakimuutos paransi oleellisesti vanhempana adoptoitujen lasten perheiden tilannetta ja saattoi adoptiovanhemmat tasa-arvoisempaan asemaan biologisten vanhempien kanssa.

Helsingin kaupungin kotihoidon tuen päälle maksaman niin sanotun Helsinki-lisän maksamisperusteet eivät ole yhdenmukaiset Kelan käytännön kanssa. Helsinki-lisää maksetaan adoptioperheillekin vain siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.

Helsingin kaupungin nykyinen maksuperuste kuntalisälle asettaa adoptioperheet eriarvoiseen asemaan muihin perheisiin nähden. Useissa muissa Suomen kunnissa tämä ongelma on jo saatu korjattua. Tämän vuoksi Helsingin kaupunkin maksaman Helsinki-lisän maksamisperusteita tulisi muuttaa samanlaisiksi kuin kotihoidon tuen.

Lisää adoptiokontakteja

Suomeen adoptoidaan vuosittain nykyisin noin 200 lasta kansainvälisen adoption kautta. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi, huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308. Samalla adoptio-odotusajat kohdemaissa ovat kasvaneet 2-4 vuoteen.

Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi jää adoptoitujen määrässä jälkeen reilusti. Kun Suomeen tulee vuosittain vajaa 200 lasta, esimerkiksi Ruotsiin tulee 600 – 800 ja Tanskaan 400 – 500. Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin.

Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Suomeen tulevien lasten määrää voitaisiin huomattavasti lisätä uusia adoptiokontakteja luomalla ja samalla nykyistä useampien pariskuntien ja yksinhakijoiden unelma vanhemmuudesta toteutuisi. Helsingin kaupungin pitää kantaa kortensa kekoon lisäämällä resursseja kaupungin adoptiopalveluun niin, että uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja saataisiin avattua.

Adoptiolaki remonttiin

Kuva: Brendon Connelly, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons

Eduskunnassa on käynnissä edellisen hallituksen aikana oikeusministeri Tuija Braxin johdolla valmistellun uuden adoptiolain käsittely ja vaikka lain valmistelussa asia jätettiin tarkoituksella päätettäväksi mahdollisen uuden tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä, julkinen keskustelu näyttää keskittyneen samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuden ympärille.

Lakiesityksessä on useita merkittäviä parannuksia nykyiseen adoptiolainsäädäntöön:

  • Adoptiolasta toivovien oikeusturvaa parannettaan muun muassa sen osalta, että yksityisen adoptiontarjoajan päätöksestä keskeyttää adoptioneuvonta (jonka läpikäyminen on juridinen velvollisuus) voi valittaa. Aikaisemmin adoptioneuvontaa antanut Pelastakaa Lapset ry on voinut keskeyttää adoptioneuvonnon yksipuolisella päätöksellä.
  • Laki mahdollistaa avoimen adoption, eli käytännön, jossa adoptiolapsen ja tämän biologisten vanhempien yhteys ei täysin katkea. On toivottavaa, että tämän myötä pitkäaikaisten sijaisvanhempien mahdollisuudet adoptoida sijoitettuja lapsia lisääntyisi niin, että lapsen biologiset vanhemmat säilyisivät osana lasten elämää adoption jälkeenkin.
  • Adoptioneuvonnon jälkipalvelua kehitetään niin, että adoptioperheet saavat adoption vahvistamisen jälkeenkin apua, tukea ja tietoa adoptioon liittyvissä erityiskysymyksissä
  • Itsenäisiä adoptioita, eli suomalaisten viranomaisten ja adoptiopalvelutarjoajien ohi tehtyjä adoptioita rajoitetaan. Tämä vähentää adoptioon liittyviä lieveilmiöitä, kuten mahdollista lapsikauppaa.

Myönteisenä seikkana on pidettävä myös sitä, että kotimaisissa adoptioissa lapsensa adoptioon antamista suunnitteleville vanhemmille olisi aloitettava adoptioneuvonta ”viivytyksetta” niin, ettei adoptioneuvonnasta aiheutuisi adoptoitavan lapsen kannalta haitallisia viiveitä.  Ongelmana tässä on, ettei samanlaista vaatimusta aseteta kunnille adoptiota harkitsevien adoptioneuvonnan aloittamisessa. Suomessa adoptioneuvontaan pääsemisen nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Vaikka erityisesti pienissä kunnissa ja joissain suuremmissakin kaupungeissa neuvontaan pääsee hyvinkin lyhyen odotuksen jälkeen on erityisesti Helsingin tilanne on ollut vuosikausia vaikea. Adoptioneuvontaan pääsyä joutuu odottamaan yleensä yli vuoden.  Tämä ylimääräinen odotus pitkittää tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella.  Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Suomen lainsäädännöllä voida vaikuttaa, mutta suomalaisten viranomaisten kyllä.

Kotimaan adoptioita tehdään noin 50 vuosittain. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi. Huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308, mutta vuonna 2009 enää noin 200. Samalla adoptio-odotusajat ovat kasvaneet 2-5 vuoteen. Keskeisin tekijä kansainvälisten adoptioiden määrän laskuun on ollut Kiinasta tulleiden lasten määrän merkittävä väheneminen samalla, kun uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja ei ole käytännössä saatu solmittua. Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on  nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Vuonna 2010 Interpedian kautta Suomeen tuli 67 lasta, Pelastakaa Lapset kautta 65 ja Helsingin kaupungin 28.

Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin. Esimerkiksi Interpedia sai vuonna 2009 214 000 euroa avustusta kansainvälistä adoptiota varten. Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Ainoa tapa edistää näiden kohtaamista on pyrkiä luomaan uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja. Tätä varten adoptiopalvelunantajat tarvitsevat valtion rahallista tukea. Jos valtion kassasta lyötyy 22 miljoonaa euroa kustannusvaikutukseltaan kyseenalaiseen lääkärihelikopteritoimintaan, olisiko mahdotonta kohtuullisesti lisätä myös käytännössä viranomaistehtävää hoitavien palvelunantajien resursseja?

Ceterum censeo, samaa sukupuolta olevien pariskuntien adoptio-oikeuden möyntäminen joko adoptiolain tai tasa-arvoisen avioliittolain säätämisen yhteydessä on tärkeä periaatteellinen asia, vaikka sen käytännön vaikutukset ovatkin lähes olemattomat. Ulkomaiset adoptionpalveluntarjoajat eivät ainakaan toistaiseksi, joitain eteläafrikkalaisia valtiollisia toimijoita lukuunottamatta, sijoita adoptiolapsia samaa sukupuolta oleville pareille ja kotimaiseen adoptioon tulevien lasten määrä on suhteellisen pieni.  Kuitenkaan tilannetta, jossa vuosittain tehdään kymmeniä yksittäisten hakijoiden adoptioita ja homoseksuaalisessa parisuhteessa elävä henkilö voi yksin, mutta ei kumppaninsa kanssa hakea adoptiolasta, on rationalisesti ja juridisesti kestämätön. Adoption keskeinen lähtökohta on lapsen etu. Uudessa adoptiolaissa velvoitetaan

tuomioistuimia ja adoptiolupaviranomaista sekä muita adoptioasian hoitamiseen osallistuvia tahoja arvioimaan asiaa ennen kaikkea lapsen näkökulmasta sekä hakemaan sellaista ratkaisua tai toimenpidevaihtoehtoa, joka kussakin yksittäistapauksessa parhaiten vastaa lapsen etua.

Kansanedustajien olisi nyt syytä miettiä ovatko he todella tarpeeksi asiantuntevia ja päteviä arvioimaan kaikkia yksittäisiä adoptiotapauksia ja arvioimaan, että yksittäinen adoptiovanhempi tai eri sukupuolta oleva pariskunta on aina lapsen edun kannalta parempi vaihtoehto kuin samaa sukupuolta oleva pariskunta. Vai voisiko olla niin, että olisi kuitenkin parempi antaa ammattilaisten ja asiantuntijoiden arvioida jokainen yksittäistapaus siten, että lapsen etu toteutuu parhaiten?