..voisi sen rahan tyhmemminkin käyttää.

Kuva: Wikimedia Commons, Kalibas, CC-BY-3.0

Tiistaisin yritän usein lähteä vähän aikaisemmin töistä niin, että ehdin miekkailuseurani salille harjoituksiin kello neljäksi. Neljästä kuuteen on nimittäin harjoitukset, jossa käyvät useat Suomen parhaista kalpamiekkailijoista ja ne ovat tällaiselle veteraani-ikää uhkaavasti lähestyvälle setäihmiselle ainutkertainen mahdollisuus saada todella kovaa harjoitusvastusta.

Treeneissä on tavallisesti muiden joukossa noin puolisen tusinaa oikeaa huippu-urheilijaa. Nuorta miestä ja naista, jotka harjoittelevat kymmenisen kertaa viikossa, kiertävät aktiivisesti kovatasoisimpia kansainvälisiä kilpailuja ja pyrkivät aikaa, rahaa ja vaivaa säästämättä todella haastamaan itsensä olemaan niin hyviä valitsemassaan lajissa kuin kykenevät. Nämä samat nuoret miehet ja naiset ovat yhtä aikaa kuitenkin myös opiskelijoita, jotka tekevät tavallisia opiskelijoiden asioita: lukevat rahoituksen tenttiin Hankkenilla, kirjoittavat kanditutkielmaa teoreettisesta filosofiasta tai valmistautuvat ylioppilaskirjoituksiin. Rahjoittavat harjoittelunsa ja kilpailumatkansa opintotuella, satunnaisilla keikkatöillä ja vanhempien avustuksella. Ja kun tuloksia alkaa syntyä ja sattuu käymään todella hyvä tuuri, muutaman tuhannen euron vuosittaisella tuella Olympiakomitealta, URA-säätiöltä tai vaikka Sami Hyypiän johtamalta SH4-tukirenkaalta.

Aika ajoin kuulee vaadittavan, että yhteiskunnan tuki huippu-urheilulle tulisi poistaa kokonaan, koska ammattiurheilijat eivät tukea tarvise. Todellisuus on kuitenkin se, että huippu- ja ammattiurheilu on Suomessa, kuten pääosin muuallakin maailmassa, aivan eri asioita. Todellisia ammattiurheilijoita ovat vain joidenkin suurimpien palloilulajien pelaajat, kuten jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat, sekä kourallinen kansallisia ja kansainvälisiä urheilutähtiä. Muiden huippu-urheilijoiden arki on yllä kuvatun kaltaista: normaalia elämää pienillä tuloilla. Näille urheilijoille erilaiset pienet apurahat ovat lähes välttämätön edellytys harjoittelemiselle ja kilpailemiselle.

Toinen yleinen argumentti , että valtion tulisi tukea vain liikuntaa ja korkeintaan harrasteurheilua huippu-urheilun sijaan.  Vuonna 2013 koko valtion tuki liikunnalle oli 152,4 miljoonaa euroa, josta alle kymmenen prosenttia, eli noin 10 miljoonaa euroa on kohdennettu huippu-urheilulle.  Huippu-urheilu ei ole jokin hermeettisesti muusta kilpaurheilusta erotettu osa-alue, vaan kyseessä on jatkumo, jossa lahjakkaimmat ja motivoituneimmat kilpaurheilijat siirtyvät jossain vaiheessa ”huippu-urheilijoiksi” ja usein huippu-urheilu-uran jälkeen palaavat rivikilpaurheilijoiksi omaksi ilokseen. Siksi ilman huippu-urheilua ei olisi myöskään harrasteurheilua, eikä sen mukanaan tuomia kansanterveydellisiä etuja.

Kilpaurheilu on sitä, että olympiavoittaja ja maailmanmestari Hannu Manninen käy edelleen aktiiviuransa päättymisen jälkeen hiihtämässä Finlandia-hiihdon omaksi ilokseen.  Siellä tiistaisissa miekkailutreeneissä ja  kotimaisissa kilpailuissa minulle harrastelijakilpaurheilijana riittää haastetta ja vastusta yli oman tarpeen, todella lajiin panostavien täytyy matkustaa jo kansainvälisiin kilpailuihin löytääkseen niitä.

Ja tässä ollaan urheilun ytimessä: halussa hyödyntää lahjakkuutensa ja kehittää  kykynsä niin pitkälle kuin mahdollista. Ja samalla tavalla kun valtio tukee ”huippumusiikkia”, ”huippututkimusta” ja ”huipputaidetta”, voi se tukea sitä huippu-urheiluakin kymmenellä miljoonalla eurolla vuodessa…

..ja voisi sen rahan tyhmemminkin käyttää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s